Part 4

"Tuoretta leipää, tytöt..." sanoi hän, kääntäen korissa leipäviipaletta. -- "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin, Bie! -- ei merkkiäkään litskasta... munat ovat vastamunittuja -- tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!" laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda katseensa maahan... "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa..."

"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti, nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen asian!"

"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan _vähän_ teetä ja _paljon_ rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.

"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" -- lisäsi kandidaatti vilkkaasti.

... "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas maku!"

"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä", vakuutti Rein.

"Siinä on tyttö", -- huudahti Ra-täti, -- "onkohan mitään, jota hän ei näe eikä huomaa!..."

"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."

... "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", -- sanoi Merete, nykäisten tarkoittavasti Alidaa...

Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa, veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan kyynärpäittensä yläpuolelle.

... "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne", jatkoi Ra-täti, -- "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko varasto."

"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, -- "sillä kaikki on jo märehditty... Mutta malttakaapas... kukaan ei ole surmannut itseään sen jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, -- vanhalla rikkaalla maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa -- anteeksi -- paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä, väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta... Muuten pelataan korttia tänäiltana majurissa. -- Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen olevan maantiellä menossa sinne -- tohtorin ja asianajaja Poppen..."

"Ahaa", -- huudahti Bie-neiti, -- "eilinen paistiporsas!... Kristian Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."

"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti, -- "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada syntymään jotakin herkullista."

"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.

"Täti näyttää reippaalta", -- tervehti tuomari ja heitti ratsastushansikkaat kädestään. -- "Iloisissa kesteissä, näen minä."

"Niinpä niin, -- vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä istuessani täällä pesässäni... Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei ole mitään hauskaa --"

"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari, -- "siinä suhteessa ei mitään puutu... Mutta nyt maistuu kupillinen teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. -- "Herttainen iltapäivä -- hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen --"

"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa -- ja antaa viulun surra"... mutisi Ra-täti ärtyisesti.

"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, -- "meille ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta... Kiitos, Bie-neiti, tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, -- ja sitten vähän tuota mainiota härän kieltä. --"

"Luonne, sanot, luonne"... toisti Ra-täti hermostuneesti; -- "jos ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita asioita!"

"Niinpä kyllä, -- _meidän_ tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten _meille_, -- ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", -- sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, -- "tädin, joka on aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."

Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, -- "johtaa dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin suorittaisi tutkintonsa!"

Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:

"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule Eufemia... Tule Alida! -- Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?" kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin teille, Oppen"...

Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.

Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään, kuten tavallisesti.

Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa --

"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti jäykästi. -- "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan..."

"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! -- Ei, ei se asusta", kuului jonkunverran surumielisesti... "Minä olen jo kauan sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja riippumaton -- suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä maailmassa..."

"Onni, -- onni!"... Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin. Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."

"Maailma on merkillinen... Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari ajatuksiinsa vaipuneena, -- "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee..."

"Mitä, -- mitä" -- sähisi Ra-täti.

"Hm, -- hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen kunnianhimo."

"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua... viulua, -- soittaa -- luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien syliin!"

Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, -- olet kyllä oikeassa, täti -- mihin he kaikki joutuvat!" -- Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.

"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon -- --. No, katsos nyt -- eikö hän enää syö... Bie, Bie! -- tuokaa enemmän teetä -- ja kermakakkuja -- -- Noh, kyllähän tyttärille aina jonkin keinon keksimme! -- Katsos nyt -- katsos nyt --"

"Ei; ei, täti... Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja...

"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari huoaten.

"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. -- Syö nyt -- syö nyt!..."

Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.

"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen hajamielisyytensä, ja nousi ylös.

"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", -- mutisi Ra-täti. -- "Tervehdi Bolettea... ja varo Figarota. Tiedäthän, että se on vauhko." --

Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, -- kuinka hänen vaimonsa ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat, että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. -- -- --

Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä... "Puhhuh"... puhkui hän, päästyään satulaan... "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"

"No, no, no, Figaro, -- eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista, nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle...

-- -- -- Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin päin.

Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.

Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.

Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.

"Se on väärä tie... se on väärä tie!"... huusi hän päätään pudistaen ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut kohinalta ja jyrinältä. -- "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, -- ei vie pitemmälle... kuuletteko, -- e-ei vie pitemmälle!" huusi hän viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden odottamaan...

"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", -- selitti hän ja riensi edellä tietä näyttämään.

Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!...

Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään rotkosta.

Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi punaisia läiskiä...

-- "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle." sanoi Rein äkkiä.

"Kums... kums... ja... piste ja loppu!... Piste ja loppu!"... Hän seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. -- "Sitten nukkuu niin tuskatonna patjoilla..."

"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.

"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", -- sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten puoleen, -- "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa -- -- morsiuspuvun ja pitsiharson... tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö totta? --

"... Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn..." mutisi hän.

"Minun täytyy rientää takaisin", -- huudahti Merete. -- "Alkaa hämärtää. -- Uh, kuinka kamala olette!..."

"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään, Merete-neito, -- eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi katsoa häneen.

Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen... sama raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään arkihuoneessa silloin illalla!

Hän pakotti itseään ja riensi edellä; -- hän ei tietänyt, kuinka oli kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle --

III.

Syksy.

He kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset, odottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.

Tuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut syyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita päiviä kussakin paikassa.

Näinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta aikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin... Ei toimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja sieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi ja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja säkeissään...

Kangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja villakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven varalta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen jätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat talossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen sekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja mahdollisimman vähän!

Rouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.

Kaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa, sekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli samana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin kauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.

Aamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja -nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa asettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla ja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.

Siellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin taimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.

Kukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina helmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja hedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha, rouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!

Vanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa, puhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet lapioitiin ja täytettiin soralla.

Alhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston, ja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä puuryhmien väliin.

Ensi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja kiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita kuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta erioikeutetulta sahalta.

-- Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen sisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen usvaiseen ilmaan...

He katsoivat miettivästi toisiinsa... Mitä isä arvelisi siitä? -- Niin jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!

Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui alaspäin, -- osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, -- niin pitkälle kunnes katosi mäen alle... Tuossa tuli vanha Henschien Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli sidottu kariolin taakse. --

Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla kyytirattailla...

He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen...

Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta omilla vaunuillaan.

Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.

Suu puristui yhä tiukemmin yhteen... Hän käsitti heti sen omavaltaisen teon, joka tässä oli tapahtunut, -- mikä oli pantu alkuun ja loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!

Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa tietä huoneeseensa...

-- Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. --

Rouva tarjosi tuoretta kalaa... Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.

Talon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä jonkinmoisella jännityksellä...

-- "Elkää ottako päätä, Rein", sanoi Marianne leikillisesti, -- "jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen etuoikeutensa, tietäkää se."

Tuomari istui totisena syöden kalaansa.

"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia kruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?"... kysyi rouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.

"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla koskevaan juttuun, Rein!" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota rouvansa kysymykseen.

-- "Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme."

"Tuota noin"... virkkoi Henschien miettivästä, -- "jos Graabergin poika saa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään yliholhoojalaitoksesta."

"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!" -- virkkoi Kvigstad. "On yleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa valtion maalla."

"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä", huomautti tuomari.

"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana", puuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä niistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, -- "olemme perkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun puutarhan... niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta talossa sen puuhan tähden", sanoi hän leikillisesti.

"Kutsukaa todistajat huomenna! -- Pankaa tutkimus alkuun", jatkoi tuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.

"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia pianolle ja viululle", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen syntyneen äänettömyyden.

Tuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:

"Ei, ei, lapsi, -- olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!"... Totta totisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä...

Mennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti tuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä makuuhuoneeseensa. --

-- -- Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään ensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean ja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli mahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta uutuudesta.

Kun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi kysely ja tarkka tiedustelu.

-- "Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni uuden talon vanhan sijasta!" -- sanoi Rein terävänpuoleisesti.

"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen hämmästys?" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. -- "Sanon teille, Rein, -- naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain miehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin te, joka aina tiedätte mitä tahdotte"... lisäsi hän hiljemmin.

Tuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja Lars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan syvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu -- kerroksittain maata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden kuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.

Eufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä, kietoen tiukasti saalin ympärilleen --. Tietysti aiheutti puistohomma sen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi hän jäykästi.

Epäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti hiljaa ja varovasti Alidan käsivartta...

"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman tuomarin käskyä, neiti?" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla tutunomaisuudella.

"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?" sanoi Rein äkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa... "Aviomies on tietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa, jonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, -- syödessään hedelmiä ja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii...

"Pigens Kind er rød og rund, og Røsten er saa linde. Aeblet vinker sødt en Stund; men Ormen bor derinde! --"

("Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena viittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! --") lausui hän puoliksi kääntyneenä Marianneen.

Nuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. -- Ilkeä raakalainen, jota täytyy varoa...

He ottivat pienen iltakävelyn, -- Barbara kertoen ja tutustuttaen Henschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut Augustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, -- nämä kun yhä kasvavalla mustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään Reiniä kohtaan.

Ystävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä matkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä enemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi --

Kvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän kuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen, huonoine unineen ja ankaroine töineen. -- Ja nyt oltiin taas kotona Vangenilla! -- mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.

"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!" avasi hän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. "On niin ikävää, kun hän jostakin pahastuu... Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan hänen luonnettaan vastaan, -- hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen."

"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän huolistanne, Alida-neito, niin!"...

Hän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden toivotti hän hyvää yötä.

Tuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta -- --

Alida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden ihanteensa, -- joka suhteessa tavalliselle konttoristille saavuttamaton; -- ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen kunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet kahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä mitättömämpään tehtaanomistajan poikaan...

-- Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:

"Hyi, -- te olette ilkeä ihminen... en voinut mennä nukkumaan ennenkuin sain sen teille sanotuksi!

"Hyi"... kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.

* * * * *

Tuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla...

"Lars, missä on Lars", huusi hän pahantuulisesti, -- "tallinovi on seposen selällään...

"Lars, Lars," -- huusi hän, "tuo Figaro tänne!"

Hän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli Merete, joka seisoi lähellä.

"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars, -- ajanut lantaa ruispellolle?" -- kysyi tuomari, tarkastellen lemmikkihevostaan.

"Olen kyllä; -- mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa kaikki uuteen puutarhaan."

"Parsalavoihin", -- selitti Merete hämillään.

"Lanta-aineet?... Minun lanta-aineeni!" ärjäsi tuomari kasvot tulipunasina.

Rein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen kädellään Figaron toista takajalkaa.

"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu", arveli hän. "Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä liian vähän -- on saanut seisoa liian kauan paikoillaan."

Tuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.

"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein. "Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä... Kaunis eläin muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla tunturihevosilla."

"Se onkin sieltä kotoisin... Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen minä", tunnusti tuomari.

"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti. -- "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka... Se voi tulla pahaksi tavaksi, se, -- voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."