Part 3

Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, -- tukka riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun... Hän pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.

Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen. Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään...

Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta, lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi juustoveistä, jotka olivat vieressä.

Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.

Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.

Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.

Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin epäkohteliaasta vastaanotosta...

"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" -- sanoi Barbara innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina vitjoissa mätäkuussa."

"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja sitä se häpesi", selitti Rein... "Teidän poikanne Claes, meriupseeri, näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", -- sanoi hän kääntyen tuomariin. -- "Suomalaisrotuinenko?"...

"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.

"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa mittausmatkoilla."

"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.

"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja. Mutta mitä _hän_ sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"

"Vai niin, -- todellakin?"... Tuomari ojensi innostuneena päätään kankeasta kauluksesta.

"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."

Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa...

"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän surullisesti, -- "Se on kova välttämättömyys!"

"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", -- sanoi rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."

"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, -- "_häntä_ ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan... Hän on harhaileva taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa kotimaassaan."

Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla: "tervetuloa!"

Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa puhalsi kaksi erilaista tuulta.

Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen näköisenä.

"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", -- sanoi hän. -- "Eikö sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on huomenna mentävä."

Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa itsellensä, turmelluksi.

Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm -- rrr...", jolla hän äkkiä keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan mukanaan katsomaan konttoria...

-- Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen odottamaan tähtiä.

Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta, ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui...

Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla -- viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.

Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun äidille, joka kasteli kukkaislavoja.

Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä...

... Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.

Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, -- katsoi ympärilleen ja hengitti heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä...

"Lars!" -- huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan silavaljaita naulaan, -- "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa kauroja?... Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella..."

Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon tultuaan.

Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä kämmenellä pitkin selkää... "Et saa antaa sille liian paljon tätä voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua..."

"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", -- puheli hän ystävällisesti hevoselle...

"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi", käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna asteli notkeasti juomaan kaivolle.

"Kaunis eläin!..."

"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten innostuneen intohimoisesti.

Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata...

Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui leikitellen sulkapallolla.

Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään siitä, että huomasi pallonheittäjän.

Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.

"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin penkiltä.

Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.

Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.

Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle. Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa äänettöminä -- Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi ruiskukannuineen.

"Oh, te 'nuorin'... ja naurava... heittäkää tänne sulkapallo!" -- huusi Rein innoissaan.

Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka juuri nosti vettä kaivosta.

"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen, ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, -- Merete Orning, -- Merete-neito!"

"Mitä ihmeitä, -- Merete!... Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli Merete", -- sanoi hän kumartaen. -- "Harvinainen nimi... nimi, jota ei helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"...

"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", -- keskeytti Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa...

"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso avainkimppu kädessä.

Hän istui penkille. --

"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. -- "Minä lähetän aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla -- tai onko se kenties liian aikaista näin matkan perästä? -- Kahvia ja voileipiä... Talossa on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

"Kiitos, neiti, -- niin, tehän olette kai Marianne-neito, -- jollen vain erehdy, -- olen aivan peloissani!"

... "Ja jos tahdotte maitoa, niin... Maitoa on tosin nykyisin vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta. Melkein kaikki lehmät -- ja karjakot ja yksi rengeistä ovat karjatalolla."

"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", -- puuttui Barbara innokkaasti puheeseen tikapuilta.

"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.

"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut suohon."

"Tämä on siis tuomarin tila?" -- virkkoi Rein kuin itsekseen... Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.

"Augustinusen!" -- huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne..."

Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään, ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista huolimatta.

Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas ajettiin talliin.

Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.

"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", -- sanoi hän sekä otti päähineen päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!... Ja nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten tiedätte", laski hän leikkiä...

Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. -- Schmidt meni heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan...

* * * * *

Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten, pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. --

Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.

"No?" -- kysyi Barbara odottavasti.

"No?" -- virkkoi Eufemia.

"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? -- Nyt saisit sinä kerran sanoa mielipiteesi ensin", arveli Merete.

"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'... tahi pikemmin 'erittäin'", tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin mittakaavaa arvostelun pohjana.

"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi... "Se maistuu hieman arkiruoalta..."

"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara. "Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista -- tiedustelihan vain koiraroduista ja muusta sellaisesta!"

"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se... Sen kuulee jo äänestä -- niin komean jyrisevä R."

"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen kylliksi huomiota sulkapallopelissä.

"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle, Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä -- ja niin musta, kuin olisi 'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."

"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa ennen!" -- virkkoi Marianne miettivästi.

Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa harkittiin.

Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, -- ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille ja konttoristeille.

"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä pohjoisessa maatilalla", -- tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."

"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."

Sitä harkittiin...

"Ole vaiti, Merete!"

Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja kohottelihe varpailleen...

"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.

"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.

* * * * *

Tuomarin talon seurue -- viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein -- oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin luokse.

Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.

Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt huoneeseensa nukkumaan.

Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä sanonut.

Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta, -- jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat, -- kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista...

Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan. Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.

He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta...

"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta ja huminaa..."

Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti kohisevine koskineen.

Rein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin... "ihana matka!..."

"Nytkö vasta sen huomaatte?" -- kysyi Alida iloisesti.

... "Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'... Nimi kuulostaa niin omituiselta, aivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. -- Se on kuin jonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta."

Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään...

"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, -- imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", -- huudahti Kvigstad puoliääneen.

"Hiljaa, hiljaa", -- sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin metsäistä rinnettä.

Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.

"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. --

"Katsokaa, -- näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi... Tuossa se nyt könkkäsi tiehensä!"

Hän nauroi... "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."

"Ho-ho-ho-hoo!" -- huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman... "Täällä istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja pensaissa."

"Halloo -- halloo-o! -- Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys! Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä...

"Huu! -- eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun hiljaisuuteen? -- Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!..."

"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän, kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti, että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."

"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.

"Aivan niin! -- Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta -- ja syömme sen sitten ja nautimme siitä..."

Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.

Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus ja sen vieressä pieni puutarha.

Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin, Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.

Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.

"Peli on teidän, Oppen", -- muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.

"Hyvää päivää, rakkaat lapset", -- kuului sitten, samalla kun terävä, nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana. -- "Voidaanko kotona hyvin?" --

"Vai niin, -- kaikki hyvin!"

Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.

"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä kuollut että haudattu!"

"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.

"Entä isä? -- eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?... Hänellä on kai esteitä", kuului terävästi.

"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään iltapäivällä", -- selitti Alida, -- "mutta minä en tiedä varmasti" --

"Vai niin, -- et tiedä varmasti, et vainen..." kuului terävästi. -- "Entä Groth... oletko kuullut mitään hänestä?... Hän puuhaa kai tehtaan ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? -- Vai niin!... Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta valtaa", -- sanoi hän nyökäyttäen päätään.

"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", -- keskeytti hän puheensa, nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. --

"Niin, ota nyt paikka... tuolla sohvassa, Marianne!" -- sanoi hän määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa... Eufemia tässä nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän ääreen... Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein -- niin tiedän, missä te kukin olette", -- sanoi hän nauraen... "Niin, pikku Mereteä ei maksa vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."

"Kiitos, rouva", sanoi Rein. -- "Mutta saanko luvan istua täällä ikkunan luona?"

"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.

"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne luontoon, rouva", sanoi Rein. -- "Kaikkialla vain metsää --"

"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. -- Me emme kuitenkaan ole puita, -- emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen hiukan tanskaksi... "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon, onko se sitten maun mukaista tahi ei."

"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein, vetäessään tuolin ikkunan eteen.

Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta...

"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!... Ja lipas tuossa... se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi vielä löytymätön salalaatikko... Perintöomaisuutta kai, rouva?" -- kysyi hän.

"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen. "Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin vajaan kuivamaan --"

"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, -- "mitäpä sitä voisi luottaa moiseen lastialukseen!... Keikuimme kokonaista kuusi viikkoa, -- pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin saavuimme Kööpenhaminaan; -- minusta tuli merimies sillä matkalla", sanoi hän hymyillen.

"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, -- "ja pitkälle kesään ennenkuin saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata huonekaluston... Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin, eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. -- Paras keino raihnautta vastaan on vahva terveys, -- eikö niin, Oppen?"

"Aivan niin, aivan niin", -- jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. -- "Se on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."

"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva tarkoittavasti.

"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.