Part 2

"Mikä _se_ on, Alida... Mikä piru se on?" -- Hän kääntyi äkkiä ympäri. "_Sitä_ en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen... tuota Haydnin kaunista pikku menuettia..."

"Sitä juuri tahdoin kysyä sinulta, isä", -- sanoi Alida, joka seisoalta löi muutamia ääniä vanhan nuottilehden mukaan. -- "Mitä sitten tulee?... Tästä on kokonainen kulma reväisty pois."

"Niin, katsos." -- Tuomari istahti pianon ääreen ja antoi sormiensa lipua etsien koskettimilla. -- "Tämä on kaunis -- jumalallisen kaunis"...

Hän soitti ja syventyi kappaleeseen yhä enemmän Alidan ja Mereten seisoessa kumartuneena hänen vieressään.

"Niin, niin se on!" sanoi Alida. "Minusta tuntuu kuin tuntisin sen niin hyvin; -- olen kai kuullut sen hyvin pienenä ollessani."

"Olet kyllä; -- se oli Falben aikaan, jolloin meillä oli kvartetti. Soitamme sen tänä iltana viululla ja pianolla, sinä ja minä --"

Hän rimputti vielä kerran revityn kohdan --

"Kas näin! -- näin -- _Tässä_ se on -- se pieni hauska käänne..."

Hän käänsi päätänsä kasvot loistaen...

"No, Marianne, et kai ole vielä vienyt pois voileipiäni...

"Kyllä kai hän suoriutuu siitä huomiseksi", -- virkkoi hän, nousten pianon äärestä. "Menen konttoriin rohkaisemaan häntä vähän, -- saamaan hänet innostumaan. Totta tosiaan, mitään ei ihminen tee haluttomasti... Hänellä on tietysti koko pesä päässä... Onhan hänellä rajaton kyky! Ja olisihan liikaa vaatia hänenluonteistansa miestä istumaan kiinnimuurattuna konttorituoliin vuosi läpeensä pääsemättä välillä jaloittelemaan" -- --

Rouva seisoi ikkunassa ja katsoi miehensä jälkeen, kun tämä kevyesti juosten kiiruhti pihan poikki konttorirakennukseen. Hän pudisti päätään:

"Orning sinä, Orning", -- mutisi hän...

"Kuinka sinä keksit sen vanhan laulunpätkän?"-- sanoi hän äkkiä, kääntyen tutkivasti katsomaan Alidaa.

"Mutta sehän on eräs Haydnin menuetti, äiti!"

"Niin, mistä minä tiedän, mikä se on, lapseni. -- No, lähdetään nyt katsomaan miltä malli kankaassasi näyttää, Eufemia..."

* * * * *

Viimeinen auringonsäde oli sammunut erääseen suuren, harmaan tuomarintalon yläkerroksen ikkunoista. Dian varjot lankesivat mustina ja pitkinä rakennuksista ja heinäru'oista niitylle, kun heinäväki tuli illalliselta kyökistä ja läksi menemään eri polkuja pitkin kukin kotiinsa torppaansa.

Pari tyttöä väänsi vettä kaivosta ja kaatoi kapallisen toisensa jälkeen saaviin, jonka sitten kantoivat korennolla kyökissä ja navetassa oleviin vesiammeisiin; ja halkovajassa alkoi uuttera halkojen hakkaaminen seuraavaksi päiväksi.

Pari konttoristia asteli piippuineen puolihämärässä tiellä...

Etehisen ovesta tulivat Alida ja Merete, juosten nopeasti perätysten rappusia alas. He olivat kumpikin taholtaan ikkunasta huomanneet kasvattisisarensa Barbaran mäessä lautturintuvan luona. Hän oli ollut joen takana Opsaetissa asialla.

Alida saapui ensimäisenä hänen luoksensa, koska hän oikasi suoraan vasta niitetyn niityn poikki, mutta hetken kuluttua oli jo Meretekin kasvattisisarensa toisessa käsivarressa.

"No, kuinka Randi voi?" sanoi Alida, nykien innokkaasti kasvattisisartaan.

"Saammeko viinimarjoja, Barbara?" -- kysyi Merete ja nyki häntä toisesta käsivarresta.

Barbara kääntelihe hänelle tehtyjen kysymysten johdosta neuvottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Hän oli paksu, lihava ja pyöreä, aivan toisellaista perherotua. Hän näytti hyväntahtoiselta ja käytännölliseltä. Silmät olivat hänellä pienet, siniset ja vilkkaat.

"Tietysti, tietysti, niin paljon kuin äiti tahtoi saadakin vieläpä enemmänkin, jos hän vain tahtoo? Olihan luonnollista, että meidän lukuisat kesävieraamme olivat tyhjentäneet puutarhamme, arveli Opsaetin muori... Mutta maksaa niitä emme suinkaan saa. Tietysti saa äiti antaa hänelle siitä jonkin lahjan, -- muutamia pullollisia marjaviiniä tahi muuta sellaista. -- Minulle tarjottiin illalliseksi kahvia ja leivoksia, joita oli jäänyt tähteelle häistä."

"Entä Randi? -- kuinka hän voi, -- oliko hän tyytyväinen?" -- uteli Alida.

"Kysyin häneltä", -- uskoi Barbara heille -- "kun Opsaetin muori oli mennyt puuroa keittämään illaksi, millainen hänen Torsteninsa oli, oliko hän kiltti?" -- "Oh, hän on samallainen kuin muutkin", vastasi Randi. "-- Miehet eivät kai ole parempia"... kertasi Barbara veitikkamaisesti.

"Sanoiko hän niin?" huudahti Alida erittäin mielenkiintoisesti, -- "hänet kun houkuteltiin ja pakotettiin ottamaan tuo äytäri! -- Tiedän Randin pitäneen Knut Raalienista aina siitä asti, kun pääsimme yhdessä Herran Ehtoolliselle... Mutta ne rahat!" -- huusi hän hillityllä kiivaudella.

"Ja voitteko uskoa, kuinka uteliaita ne olivat kuulemaan uudesta apulaisesta, -- kenen hän saa, -- Mariannen vaiko Femian..."

"_Eu_-femian", puuttui tämä puheeseen rappusilta, jossa hän istui saaliinsa kääriytyneenä. "Tiedäthän etten minä pidä siitä, että minua kutsutaan Femiaksi!"

"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa olalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa _Eu_-femian ", -- lausui juhlallisella äänellä Merete.

-- "Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja kohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne... Mutta jos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää ruokaa, niin saa hän sinut, Barbara... Hiljaa", -- keskeytti hän itsensä, -- "isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida..."

Vähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin menuetti.

Eufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset liidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun Marianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti keskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka olivat palanneet tieltä.

Aitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen yksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo, nauttien iltapiipustaan.

Suuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan, nojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut ompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä, jotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui lankavyyhteään kerien ikkunan luona.

Tuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä, tuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa menuettia pianolla.

"Nyt se menee! -- nyt soitamme sen yhdessä -- viimeisen kerran..."

Hän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen nipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja joutuen kokonaan innostuksen valtaan.

"Tämä on suloista -- -- -- Ja nyt otamme toisen... Tänä iltana soitamme Haydnia... Verratonta..."

Heidän soittaessaan, -- tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä, -- torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi neuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen keränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän päätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. -- -- --

-- Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan nurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen toisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään...

Seinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla puoli yksitoista -- perheen määrättyä makuullemenoaikaa.

He olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan kuin syvältä äärettömän meren pohjalta...

Mereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata Mariannelle: -- "Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä kuuntelemassa!" -- kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja rupesi katsoa tuijottamaan...

Tuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella polvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka. Näytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja hymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan...

Sitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat hänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen...

Merete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa huoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.

Kello löi puolentunnin lyönnin...

Piano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon...

Tuomari pani viulun laatikkoon, sytytti kynttilän, joka oli häntä varten valmiiksi asetettu pöydälle, ja meni hyräillen ja "hyvää yötä, lapset" sanoen makuusuojaan...

-- Elokuunkuu pistihe näkyviin metsänreunan takaa, heittäen varmapiirteisiä, mustia varjoja rakennusten väliin, ja kun Marianne ja Merete tulivat rappusille sulkemaan etehisen ovea, näkivät he vanhan Henschienin seisovan rappusten edessä.

"Tsss-s..." varoitti tämä hiljaa, kohottaen kättään heihin päin, -- "eikö kuulunut kuin paimentorven kaiku tuolta harjun takaa?... ikäänkuin joku olisi puhaltanut", -- mutisi hän.

He seisoivat kuunnellen -- --

Rafosin kohahdus häiritsi äkkiä hiljaisuutta...

"Se _oli_ jotakin... Se _oli_ jotakin..." mutisi Henschien itsekseen mennessään.

"Hyvää yötä, Marianne-neito. Hyvää yötä, Merete-neito..."

Merete jäi seisomaan kuin maahan naulittuna, kunnes Marianne kärsimättömästi huusi hänet sisään, ja hän nousi rappusia sisarensa jäljissä kuin ihmeellisen, kamalan unelman vallassa, -- ikäänkuin olisi kokenut jotakin jota ei voinut kertoa...

II

Dyre Aakisen Rein.

Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä. Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti...

"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.

"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen -- pojannulikka, joksi häntä kyllä voi kutsua, -- tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää hevosta perästään tallinseinukselle", -- kuului vanha karjakko Randi lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. -- "Äh... rahaa kuin roskaa; hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, -- voi kulkea peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida Haugilta."

"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, -- "se on sen vanhan kelpo Lars Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan ymmärtäneet."

"Vai hän se on!--joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."

... "Ja tuo taas tuolla rattailla, -- tuo pitkä ja vankka, hän on Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä", -- kuului Randi parpattavan.

... "Nuo tuolla loitompana, äiti, -- jotka juuri laskeutuvat rattailta", -- he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan -- "ne ovat varmaankin aina Aardalista asti... Sen näkee puvuista -- hauskoja, vanhanaikuisia, -- ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain, kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."

"Yksinpä herra Tron Hersaet", -- huudahti rouva, -- "rauhanrikkoja ja käräjöitsijä... hyi kuitenkin, -- tallustaa konttoria kohden hattu silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja sitten valittaa hän kuninkaalle...

"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, -- yksinään rattailla... ajaa itse hevosta. -- -- Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon, Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne..."

Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja hiekkaleivoksineen... "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen kanssa..."

Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja, marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli ollut sangen vaikea... Entä sitten lehtimadot!...

Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten, eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi kuin tuomarilla, ei...

Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.

Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt työt. Siellä ne olivat hyllyillä -- vielä valkaisemattomat alimpana, -- kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret kehränneet, kartanneet ja kutoneet.

Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.

Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori, päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta, alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun samassa kuului ajoneuvojen jyrinää...

"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" -- sanoi Marianne, katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi viiruksi.

"Olkihattu rattailla -- matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä taakse"... sanoi Barbara.

Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan, jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä, ylhäinen ilme kasvoilla...

"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, -- Rein!" huudahti Barbara.

Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita. Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, -- ja isä oli konttorissa!

Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.

"Hyi sentään, kuinka inhottavaa -- onhan tämä ihan kamalaa "... arveli Barbara. -- "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille -- taputtaa ja silittää sen päätä, -- antaa sen nuuskia kättään... Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta käytöksestään... Onko mokomaa ennen nähty!"

Rouva nousi sohvalta:

"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara. Minä menen rappusille häntä vastaan. -- Pidä sinä, Marianne, huolta kahvikupeista --"

"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" -- Rouva pysähtyi hämmästyneenä. Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen --

"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", -- sanoi hän ja silitti hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."

Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen...

Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, -- ikään kuin hän olisi maannut istuallaan rattailla, -- kun rouva toivotti hänet parilla sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa. Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan häikäilemättä:

"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. -- Se on kauheata!" --

Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin töykeästi, -- näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa purkauksesta, tuo nuori herra!... Hän luuli kai tulleensa niin kauas maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä...

Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa olevaan huoneeseen, pyysi hän, -- nyt aivan kohteliaasti, -- saada luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.

Ei missään tapauksessa... mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta... Hänessä oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.

"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", -- sanoi hän myöhemmin Mariannelle, -- "aivan kuin tavallisesti"... --

-- Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten -- kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet kahvintarjoilemiset...

Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla, valjastipa jo jokunen hevostaankin.

Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!

Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta, että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. -- --

-- -- -- Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet portista.

Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin vaikean tehtävän suoritettuaan.

"Saakelin ihminen... Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!... Eikö vain ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa kuin --. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä ankarasti kuin molemmat edelliset... Ja sitten huomaan minä hänen välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi, että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.

"... Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, -- sanalla sanoen säilyttää ne sydämellään..."

"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", -- keskeytti rouva hänet. -- "Uusi apulaisesi on tullut."

-- "Mitä? -- Mitä sanot, Bolette?"

-- "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen ja kaikenlaisine metsästystarpeineen... Tee minulle nyt se palvelus, Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään, kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin. Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon --"

Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet pitkän lievenutun takana.

"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa kuin sää!" huudahti hän.

"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva poistuessaan huoneesta.

Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen ja katsoen hänen jälkeensä...

"Milteipä sukkelasti... Mutta -- mutta vain vähän sopimattomasti... hrr..."

Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.

-- Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta toimivaltaansa.

Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen ilme -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, -- ja hän sormieli Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, -- kuinka vastatullut vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten. Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! -- ja hänellä oli niin ihastuttava käynti, -- hän oli niin lempeä ja osanottavainen ja hauska...

Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan... Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa nutussa -- ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun paidankauluksen alle... Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää vasten... Hänellä ei ollut sormusta kädessä, -- ei ollut kai kihloissa. Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!...

-- "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme..." sanoi rouva, kun Merete tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.

"Tulet myöhään, lapsi!"

"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", -- sanoi hän puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.

"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut... Kas tässä, tyttöseni;" -- rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.

"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" -- sanoi hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.

"En, kotini on melkein meren rannalla... Mutta eikö rouva tahtoisi antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.

"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.

"Kyllä, rouva, -- lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti -- "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu parhaassa valossaan."

Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei kuuluva helpotuksen huokaus.

Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti hän hämmästyneenä, -- se oli taaskin aaveiden näkemistä!...

Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli niin luonnollinen ja tasainen?...

"Niin, katsos Merete", -- puuttui puheeseen tuomari, -- "äiti rupesi jo iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."

Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru: -- kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä... ja nyt ryhtyi hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen...

Oh, -- ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen henkenä!...