Part 11

Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille, jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia syyslehtiä...

He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään.

Sitten alkoi Rein:

"Tästä olet kulkenut, Merete! -- ei, et ole kulkenut... Lapsena ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, -- kuvittelen mielessäni, -- monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse... Silloin olet kai ajatellut monia asioita, -- niihin aikoihin, kun aloit tulla täysikasvuiseksi, -- että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta maasta -- tahi hyvin kaukaa, -- niinhän?" --

"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin sinut sillä tavalla --. _Silloin_ se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni, tyhmä tytöntypykkä."

Ja sitten täytyi Mereten -- Rein pakotti hänet siihen -- kertoa kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, -- kaikesta, joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista kirjeistään...

Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren rannalla, -- lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan isästään -- ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka miltei ovat leikkineet yhdessä.

"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, -- olisihan se edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"...

Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, -- ja "hänellä itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran näyssään.

Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.

"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, -- ja hiljensi kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle...

Siellä hengitti hän syvään --

"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! -- Lovandet olkoon todistajamme!"

Merete ei käsittänyt häntä -- täydellisesti. Mutta olihan niin paljon, jota hän ei käsittänyt... Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä, kuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he pian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, -- ja silloin -- silloin hän kyllä -- --

Sitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan kainalosauvoineen --

"Hän ei ole _menettänyt_ jalkaansa, hänen toinen jalkansa on synnynnältään liian lyhyt", selitti Merete.

Reinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain ääneti tiehen tuijottaen...

Äkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden --

"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! -- Mutta mitä voi sanoa siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!

"Hän vaatii rakkautta!?"

Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.

"Niin, niin", -- sanoi Rein sitten hymyillen hänelle... "Pakkanen antaa poskillesi niin hienon värin, -- tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"

... Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän...

* * * * *

Häävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.

Keittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet rouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, -- juottovasikan, hanhia ja kanoja; -- kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta...

Keitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin suuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.

Ja kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.

-- -- Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon häissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä, sydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin Orningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko takaisin.

Kaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä. Seppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä köynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.

Ja nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot toistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden suuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.

Jännitys ja odotus oli suuri...

Kirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä ja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa...

Koko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon kirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina silloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.

* * * * *

-- Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä toisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä aikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä odottaen.

Tieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan seisomaan...

Sitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle, jossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.

Merete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa toisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa. "Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset _nuorelle tytölle_", -- sanoi Rein ullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin ihmeellisen tuskaisen.

"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi elää..." --

Hän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään... "Jos olisin voinut, olisin paennut monesti, -- aikoja sitten... Älä ihmettele niin! -- Älä näytä niin kysyvältä" --

Hän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa...

-- "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"... sanoi Rein raskasmielisesti hymyillen.

"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen sivulta, välistä taas seisoa kannoilla -- ja alituisesti kuulin äänen, joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli _minua_ vastaan, ja se halveksi minua! --

"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; -- mutta sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa --

"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä jälkiä -- ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi -- Merete! -- Merete! --

"Niinhän?" -- Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. -- "Pianhan pääsen huutamasta jälkeesi? -- Sano, lupaa minulle se, -- suutele minua vakuudeksi... Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."

Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.

"Mikä sinua vaivaa?" -- huudahti Merete. -- "Minkätähden olet niin kiihtynyt tänään?"

"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"... kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. --

"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"...

"Oo, Rein! -- emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"

* * * * *

Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.

Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa -- kahden kesken. --

Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:

Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui kovimmin!... Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä. Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen kuin rupesi hämärtämään, -- ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut. Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.

Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei maksanut vaivaa etsiä. -- Se ei antanut koskaan mitään takaisin!

Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.

Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia silmäyksiä, -- täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa lapsiraukkaansa.

He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä, -- hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja ymmärtänyt kaikki. -- Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää kaikki yksityiskohdat, -- kaikki, mitä he tiesivät.

Hän ei välittänyt lohdutuksesta, -- otti kynttilän ja meni Reinin huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin...

Vapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.

Aavistus heräsi --

Ja kasvavalla levottomuudella etsi hän sitten hyllyllä ja kirjoituspöydällä olevien paperien joukosta...

Hän avasi varovasti piirongin laatikon... Siellä, pikku osastossa oli useita vihkoja ja asiakirjoja. -- Hän otti ne esiin toisen toisensa perästä...

Aivan oikein, tuohon oli kirjoitettu: -- "Meretelle!" --

Oo, hyvä jumala! Hyvä jumala!

Ei, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, -- nimenomaan päivätty "heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä".

Hän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, -- hänen täytyi, -- täytyi saada selvyyttä!

Se oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli hän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan luovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti. Kukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia. Hänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.

Merete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.

Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, -- avasi paperin toisensa jälkeen, -- etsi etsimistään jotakin selvitystä.

Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja lehtiä...

Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, -- luki tarkasti epäselvää käsialaa, -- painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku...

-- "Ei siitä ollut mitään apua. -- Ei ollut mitään apua", -- alkoi ensimäinen lehti. -- "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin -- tekemällä ulkomaamatkan!... Mutta _minut_ voi olemuksen yksinäisyys vallata keskellä ihmishyörinääkin -- pahimmin juuri silloin!..." --

* * * * *

Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun olin vuoden vanha...

Se _oli_ kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.

Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se _täytyy_ salata...

-- Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni -- tunsin kuin otteen selässäni, -- kuin takanani olisi ollut jokin, jota en kuitenkaan nähnyt.

Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä... jostakin pahasta, joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! --

Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan...

Tunnustelin sitä alituisesti... kauhistuin hirveästi, -- välistä tunsin sanomatonta epätoivoa, -- en rohjennut uida toisten poikien kanssa, -- pysyttelin arkana itsekseni.

Aloin kaihtaa ihmisiä, -- voin kauhistuksissani tuntea pitäväni ruumiissani, -- kantavani -- toista henkilöä, jonka varpaat ja kädet pistivät esiin minusta. -- Kasvavana ollessani heräsin öisin kauhunhuutoon. -- Nyt musertaisi se minut!...

-- Vahva tukankasvuni! -- Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut vahva tukka, -- että se oli suvussa. -- -- --

* * * * *

-- -- Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, -- erotan tähdet... Tiedän, että on olemassa sielu, -- niin etten rohkene päästää valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. -- Luomakunnalla on myös henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna tuskaan, -- ottaakseen osaa elämään, -- peläten auringonpaisteesta taas vaipuvansa takaisin syvään varjoon. -- -- --

* * * * *

-- Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla samallaisella tavalla... Hämähäkki ja kärpänen!...

Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan hengeksi. -- --

Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä... Ja niin voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla neljä kokonaista metsää! -- -- --

* * * * *

-- -- Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella on tämä lanka minussa, -- jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi tempaista --

Lasken laskemistani: -- isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka tuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan... _Minä_ olen viides... Mutta sitten? -- onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?

-- Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. -- -- --

* * * * *

Tänä iltana ollessani ulkona yksin... kuului taas se ääni, -- ikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa -- tahi minussa itsessäni... Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen tapahtuessa kuuluu olevan, -- kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista...

Ja säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia...

Maaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä maailmasta... Nimi kaikuu syvällä alhaalla...

Tuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. -- Hän, se toinen, kynsiniekka...

Kosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!

Kenties on syvällä _minussa_ hänen oma sykkivä sydämensä, -- hänen omat viettinsä...

Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut yöstä... -- -- --

* * * * *

-- "Elämän juhla", -- niinhän sitä kutsutaan... _mutta ei vain minulle!_ -- -- --

* * * * *

-- Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän paperilehden yli.

Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut, -- elänyt niiden sisällön...

Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus, jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle selkosen selvät.

Hän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. --

Hänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat ikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.

Äkkiä virtasi veri kasvoihin, ja hän tarttui otsaansa -- Rein, -- Rein, -- hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä...

Ei koskaan! -- Ei koskaan!

Hän kaatui takaperin tuoliin hurjasti kirkaisten. -- -- --

* * * * *

-- Tuomari ja hänen rouvansa olivat kävelleet edestakaisin koko illan kuulostaen ja pitäen silmällä oven raosta näkyvää valoviirua.

Portaita ylös kohosi säveliä, -- etäisiä, tukahdutettuja pitkäveteisiä akordeja pianosta, jonka ääressä Sankowitz istui yksin soittaen koraalia, hiljaisten pikasananviejien kiitäessä ääneti pimeässä ympäri paikkakuntaa.

Äkkiä kuului Mereten valitushuuto.

He löysivät hänet tunnottomana, ja tuomari kantoi hänet hänen makuuhuoneeseensa. --

Seuraavana päivänä oli Meretellä kova aivokuume. --

Epiloogi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.

Mahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja "mustista" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä se virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista, ajanhengen koskettamatonta väkeä.

Tuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa rinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut ja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan reestään.

Vangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad, -- piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.

Hän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja asui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat jo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen aseman.

Iso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja puistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine ikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.

Molemmat tuomarinaikuiset "neitsytkammiot" toisessa kerroksessa olivat nyt neiti Merete Orningin hallussa.

Hän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki hänestä seuraava tarina:

Kun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän aattoiltana, -- kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko paikkakunta kutsuttu vieraaksi, -- oli hän sairastunut vaaralliseen tautiin.

Sen jälkeen pysyi hän aina sängynomana eikä poistunut koskaan huoneistaan.

Näytettiin vieläkin sitä paikkaa, josta sulhanen oli luiskahtanut koskeen. Hänen ruumistaan ei löydetty, ja sanottiin, että kun Lovandet oli jäässä, hänet saattoi nähdä kuuvalossa leijuvan kuin varjo.

* * * * *

Merete oli ollut ylhäällä ja pukeutunut huolellisesti.

Hän piti erittäin hienoista liinavaatteista pitseineen ja koruompeleineen, ja Alidan tyttärillä oli tapana usein juhla- ja syntymäpäivinä hämmästyttää häntä jollakin hienosti tehdyllä vaatekappaleella.

Kruununvouti oli periaatteellisista syistä lähettänyt poikansa aikaisin maailmaan koettamaan sitä; mutta "tyttäriä oli suojeltava", -- heidän luonteensa puhtautta, heidän ruumiillista ja henkistä terveyttään varjeltava ja kauneudentunnettaan kehitettävä. Heistä pitäisi tulla miehiänsä kasvattavia vaimoja, ja äiteinä tulisi heidän kehittää tulevaa sukupolvea, -- yleensä tulla sellaisiksi kuin Alida ja Vangenin neitoset, -- arveli Kvigstad.

Mereten huoneessa näytti tänään hienolta ja komealta -- tuoreita kukkia kaikkialla ja pieni vihko "neitsyt Marian kultakenkiä" lasissa sängyn vieressä olevalla pöydällä.

Mariannea kahden tyttärensä kanssa odotettiin tehtaalta kesäkäynnille vanhalle Vangenille.

-- Merete oli taas mennyt sänkyyn.

Hän makasi siinä hiukan väsyneenä, nauttien aamupäivän hiljaisuudesta, jota häiritsi vain jokin silloin tällöin pihalta kuuluva ääni...

Hän nojasi kyynärvarteensa äkkiä vilkastuen ja kuunteli. --

Siinä ne tulivat... hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan, ruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli Groth ostanut viime vuonna... Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. --

Onpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! -- Sillä silloin on Marianne yhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva nainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen itsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin...

Merete veti kellonnauhasta.

"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia ennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti näyttäytymään tädille", -- sanoi hän palvelijattarelle.

Mariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös sekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi aina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, -- kuten äiti sanoi.

"Ra-täti!" -- sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä, vilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä... "Hän on kai tulinen ja kiivas, Bolette?" kysyi hän toiselta sisarelta. "Mutta yhtä hyvä silti!"

"Ja sinä, Bolette... Luulenpa, että olet isääni, -- hänen lempeät ja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. -- Sinä kuulut olevan musikaalinen... Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän, niin -- kunpa voisi pitää ilonsa itsessään -- ettei sitä kukaan voisi ryöstää! --

"... Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää _yhtä_ sormusta kahdessa sormessa?" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa eriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.

Sitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä kaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi maalatussa huoneessa oli... kirjahylly jossa oli monenlaisia historiallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja... Merete-täti oli opettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli perehtynyt ja jotka huvittivat häntä.

Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille, jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.

Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät koskaan saaneet avata... --

-- Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli pohjalla...

He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti tarvitsevan.

"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! -- ikäänkuin näkisit sängystäsi kautta koko seudun, -- vieläpä etemmäksikin..." virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."

"Niin," -- sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti vielä nuoresta tytöstä. -- "Meidän aikanamme ei ollut sellaista kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden... oli aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, -- ja siksi ne olivat ehkä sitä syvempiä..."

Marianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: --

"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. -- Mutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä, murtuu myös kokonaan! -- Sinä et voinut enää soveltua maailmaan --"

-- Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan alakerrokseen teelle...

Marianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut jotakin. --

Sitten kumartui hän äkkiä sisarensa yli ja kuiskasi liikutettuna: --

"Jos minulle olisi suotu suuri rakkaus, -- makaisin minä mielelläni sinun sijallasi, Merete!" --