Part 10

Kiiruhdettiin matkallelähtöä --

Reinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan, tarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata tuhtolaudat.

"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!" --

Hän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja auttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja vihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.

Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan...

"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"... sanoi Rein, nyökäyttäen päätään kukkia kohden, joita Merete järjesteli... "Ne muistuttavat minua aina äidistäni... Se oli hänen lempikukkansa", -- sanoi hän soutaen. -- "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: -- 'Nuo... nuo loistavan keltaiset, -- ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian olosta tässä maassa!' -- Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"...

Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia --

"Että tekin olette kerran ollut pieni", -- puheli hän mietteissään, -- "ja puhellut äidin kanssa! -- Aivan toisin kuin kaikki muut pojat, voisi ajatella... Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan johdolla. -- Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt kaikkea ennakolta."

"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin loittoni, -- ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä, kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut -- jonnekin salaperäiseen maailmaan. -- Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" -- lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä... Rajat ovat ne muodot, joihin maailma valautuu...

"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet pistää sivistyksen silmälaseja."

"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" -- sanoi Merete miettivästi.

"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua _teidän_ elämässänne, Merete?" -- kysyi Rein tutkivasti.

"Oh -- en"...

Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.

-- Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.

"Ottakaa saali hartioillenne... Ette kai pelkää vähäistä myrskyä? -- Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein rohkaisevasti.

"Ei", -- huudahti Merete miltei riemuiten, -- "en ole koskaan tuntenut itseäni turvallisemmaksi."

Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti, vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. -- Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa...

Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.

Rein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen --

"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, -- eikä maailmaa enää olisi!" -- virkkoi hän.

Ukkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja salama seuraa toistaan.

Merete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä...

Äkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan jossakin metsän sisässä.

Merete hätkähti. --

"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!" -- kuiskasi Rein ikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa -- -- -- "Ja me molemmat olisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla" -- --

Ukkonen jyrisi, sade valui virtanaan.

Tuuli kiihtyi, -- ja vaimeni taas, ja ilma seestyi --

Ja he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli jätetty ainoastaan toisilleen, -- keskellä luonnon ylivoimia...

-- Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku ruuhen saapuessa rantaan.

Rein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten aiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa --

Sitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä...

"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, -- tahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?"... kuiskasi hän tulisesti kantaessaan hänet maihin.

Ja Merete painautui säteilevänä häntä vasten...

Tiesihän hän sen, tiesihän hän sen!... -- -- --

* * * * *

-- Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä...

... Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo _ennen_ kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, -- tunnusti Merete...

Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut -- ja myöhästyivät illalliselta --

* * * * *

Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään kasteen vielä ollessa maassa.

Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle päin.

Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, -- maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu ennen koettu!

... Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti "nokikolarin". -- Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista...

Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, -- muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet --

Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä tauonnut --

Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen...

"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun perästä"... huudahti Rein omituisen kalpeana, -- "ikäänkuin totuuden alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin...

"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin, että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa -- -- -- Eevatta!" -- käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten tulevan levottomaksi. -- --

Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan pelästyi --

"Ei mitään, -- ei mitään, Merete!... Nähdessäni, kuinka lujasti sinä uskot onneen, -- uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta? -- Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja että sinä seisot tässä luonani, -- vain sentähden, että _minä_ olisin onnellinen! -- Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, -- niin ei se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme yhteisine onninemme säilöön"...

* * * * *

Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, -- ja olihan Rein omituinen luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, -- oli kuitenkin selvää, että _Merete_ tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.

Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.

Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja virkistyä puutarhatyössä.

Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!

He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.

Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.

Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.

Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.

... Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista, vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia morsiuslahjoja.

Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja päätään nyökytellen ja mietti... Sitä tyttöä!... Arvasihan hän, että hän se viimeisen piston ottaisi... Hän pelasi aina niin erinomaisesti. Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! -- rokonarpiset, kalpeat kasvot -- ja pienet, viisaat -- mutta tirrottavat silmät...

* * * * *

Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint" vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi tulivat sieltä, -- pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli jälellä häihin.

He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.

Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.

Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.

Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.

Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen...

Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut omituinen, masentava lisäys...

Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:

"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun täytyisi _nyt_ matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman Dalilani luokse ja -- tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine seurauksineen... Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, -- viattomissa uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! -- Se täyttää ensin oman välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman käsittämättömäksi uhrille.

"... Luonto! -- kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton, tilapäinen, -- vain eloton... Mutta se onkin ovela, -- käyttää meitä hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, -- käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. -- Mitäpä hän välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa --

"Puhalla sitä, niin se katoo!" -- päättyi se. --

-- Puhaltaa sitä... Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut...

Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. --

Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen --

"Kyllä, hän kyllä -- -- -- puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten. Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin...

Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! -- -- --

* * * * *

Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti tulla kotiin, -- kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan lähestyessä!

Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.

Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.

Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden, ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä nousemaan huoneeseensa.

"Merete!"... Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.

Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!...

Ja sitten puhalsi Merete häntä -- ja hän taas Mereteä --

"Merete -- Merete..."

Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna... Rein ei saanut sanaa suustaan, -- mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi itkuun, -- puristi vain Mereten rintaansa vasten.

Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin _voivan_ itkeä...

Ja sitten -- illalla -- sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää yötä, -- ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen eivätkä he olleet voida antaa _sen_ tapahtua viimeisen kerran.

-- Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa, kasteenraitista, koskematonta -- -- --

-- Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.

Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi Meretelle, -- "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman yhteiskunnassa".

Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi. Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten...

Mutta _silloin_ ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että Merete saisi turkiskapan tehtaalta...

Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä poistunut huoneesta. --

Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään katseeseen.

Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. --

Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. _Siellä_ voi hän olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia neulaa käytellessään... Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja kävelymatkoilla. -- Rein souti häntä, kantoi hänet maihin... Hän istui heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen ikkunasta ja odottaen häntä...

Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika, kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! --

Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi ilta, -- ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, -- mutta hänen täytyi ottaa se taas, -- kosketella sitä, -- katsella ja käännellä sitä --

Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin -- -- -- -- --

-- Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan... "Mokomat valmistukset ja puuhat ja sopimukset!" -- huudahti Rein.

-- "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni... Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"

Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.

... "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", -- ilkkui hän, ja hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. -- "Ja sitten ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"...

Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut hänet, ja _sen_ kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.

Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat Reinin silmiin.

"Minun täytyy, -- täytyy tuntea vapauteni, -- että voin vapaasti valita viimeiseen asti", -- huudahti Rein miltei karkeasti.

"Et kai tarkoittane" -- -- kuiskasi Merete...

"Tietysti tahdon sinut vangita, -- koko sydämestäni tahdon sinut vangita!... Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", -- pyysi Merete. -- --

Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan ystävällisellä hymyllä.

-- Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.

Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili, kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, -- ja suuteli sitten kevyesti Mereten otsaa -- --

Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.

... "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti takaisin.

Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa keittiöstä.

Rein ojensi hänelle molemmat kätensä --

"_Omistanko_ sinut vielä tänään, --?"... kuului miltei tuskallisesti.

Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.

Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:

"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja rumasti sinulle puhuttiin eilen. -- Omalle, rakkaalle, ihanalle Meretelleni!"

"Minä en sitä muista", -- kuiskasi Merete, -- "kun näen sinut taas, -- kun olet tässä luonani... Pidä vain mielialasi, -- osaanhan minä puhaltaa, tiedäthän." --

Hetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein laski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle ennenkuin riensi konttoriin.

Mutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta mitäpä siitä...

* * * * *

Sankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä kosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi etehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen sateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.

"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, -- sataa niin paljon...

"Jaa! -- ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista... Ei niin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa salissa. -- Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä kaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, -- joka paikassa. -- Marianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!...

"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni," -- hän näytti kädellään matalalle, -- "kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian naimisiin herra apulaisen Reinin kanssa...

"Barbara-neito --

"Ja Alida-neito itse --

"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!

"Ja tuomari? -- Ja rouva?...

"Ja klaveeri"...

-- Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli sopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista huvia.

Tuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita kokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi katsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.

Mutta iltaisin...

Säälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä, jotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen sulhaselleen!

Nämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille kirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä. Sitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä postimaksu oli kallis -- kokonaista 16 killinkiä.

Ja pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä oli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen ja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään jonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa -- heidän itsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin perheeseen...

Alida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi -- tällä kerralla tehden poikkeuksen -- ensi postissa Kvigstadin viime kirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla suorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.

-- Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus -- päästä hänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, -- mennä naimisiin ja asua kotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa, kuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä valtionvirkaan...

... Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, -- -- -- ja tunsi olevansa hämmästynyt -- ihmeestä! -- --

* * * * *

Tuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle pidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä kutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä "hiljaisista" häistä.

Välteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä asioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän "samoin kuin muutkaan miehet pitänyt touhusta", kuten rouvalla oli tapana sanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain satuttiin koskemaankaan niihin asioihin.

Monissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään pimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin iltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan taloista.

Ensi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia häiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.

Kun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin ompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen puhelemaan.

Reinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä ja ranteita, "joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi pikku ompelukseensa", kuten Merete sanoi aina nauraen.

Ja kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka onyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.

Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää, -- ja "se kyllä sopisi... kyllä sopisi" toisti Rein -- --.

Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne yhteen.

"Se on sinun, Merete!"

Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.

"Pidä se! -- Pidä se toistaiseksi," -- huudahti hän hermostuneesti. --

Hän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. -- --

* * * * *

Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.