Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

DYRE REIN

Kertomus isoisän isän talosta

Kirj.

JONAS LIE

Norjankielestä suomentanut

Anton Helve

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjap. Osakeyhtiö, 1907.

SISÄLLYS:

I. Lepokuva. II. Dyre Aakisen Rein. III. Syksy. IV. Joulu. V. Tuomari ja hänen rouvansa. VI. Rein ja Merete. Epiloogi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

I.

Lepokuva.

Mahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana metsäseudun läpi, -- välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa tukkimetsässä, -- virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena korkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa tukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan lehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian V:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä...

Vanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden vaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä autereessa harjun rinteellä.

Näin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, -- niin oli siellä autiota ja hiljaista --

Riihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä söivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin varjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti vähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti näyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia nokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä käpäliensä väliin...

Eräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka rakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään konttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan miettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi kiinnittää joutilaan huomionsa.

"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat", -- huusi hän kyökkipiialle, joka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä sianruokapyttyä porsaille.

"Ehkäpä _hän_ tahtoo ruveta kummiksi?" vastasi tyttö samalla mitalla, kadotessaan ulkohuonerivin taakse...

Aurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia...

Avarassa rakennuksessa vallitsevan päivällishiljaisuuden rikkoi vain välistä hiljaa kuuluva oven sulkeminen, ja keittiön puolelta kuului rukin yksitoikkoinen hyrinä.

Eräästä avonaisesta ullakkokamarin ikkunasta kuului parin nuoren tytön hillityn iloinen ääni...

Merete, talon tyttäristä nuorin, seisoi kammarissa sylissä liinavaatteita, joita hänen muutamia vuosia vanhempi sisarensa Alida otti häneltä ja levitti sänkyyn, joka oli pantava kuntoon.

"Autapa minua panemaan päällinen pieluksen päälle, Merete! Hänhän voi tulla tänään, enkä minä missään nimessä tahtoisi hänen näkevän, että me valmistamme ja siistimme hänen korkea-arvoisen persoonansa vastaanottamiseksi."

"Kuulehan, Alida", -- virkkoi Merete hänelle, -- "Femia pyysi Mariannen vaihtamaan viikkoa kanssaan. Minkä tähden arvelet hänen niin tehneen?" Hänen silmistään loisti veitikkamaisuus, kun hän omalla puolellaan veti pieluksen päällistä. "Femia tahtoo esiintyä komeasti, -- vaikuttaa apulaiseen jo ensi päivinä, kun hän on täällä. Oo, kyllä kannattaa häntä sitten katsoa... Hän kävelee vain ja peilailee juhlallisesti ja vilkuu seinäpeiliin! 'Hän on vanhaa sukua ja hänellä on suhteita' -- lausuu Femia juhlallisesti ja suuttuu ihan silmittömästi, kun minä hiukan matkin häntä...

"Luuletko, että hän on pitkä ja tumma, -- sellainen intressantti? -- Tahi entä jos se onkin pieni vaaleaverinen, -- silloin Femia varmaankin nolostuu!"... Hän heitti nyt pieluksen, jonka nauhat juuri oli saanut solminneeksi, vuoteen päänalukselle.

Alida oikasi kumartunutta hoikkaa vartaloaan. Hänen kasvonsa olivat varmapiirteiset karakterikasvot, joista päättäen hän näytti 25 vuottansa melkoista vanhemmalta ja jotka osottivat hänen kuuluvan vanhaan sukuun.

"Se johtuu _nimestä_", -- virkkoi hän, -- "Dyre Rein... Se kuulostaa vanhalta herrastilan nimeltä. Ja kun Claes kirjoitti, että hän todellakin saa periä pohjoisessa olevat suuret Moldewigin maatilat, ja että täällä löytyvät suuret metsät ja metsästysmaat olivat oikeastaan syynä siihen, että hän haki tuomarinapulaisen virkaa isältä Arentzin jälkeen, niin näytti se Femiasta erittäin komealta ja houkuttelevalta!"

"Kuulehan, hän on matkustellut paljon, ollut Ranskassa ja Tanskassa", -- huomautti Merete.

"Pyh, onhan isäkin matkustellut, -- joten meidän ei lainkaan tarvitse kainostella sitä. Voimmepa, jos niin tarvitaan, vastaanottaa hänet ranskaksi; suokoon hän anteeksi ettemme osaa espanjaa."

"Kuule, Alida", -- kuiskasi sisar salaperäisesti, -- "luuletko, että Arentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän _sentähden_ matkusti tiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut hänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin käsittämätön..."

Alida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.

"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille mitään, että joku rakastuu häneen", jatkoi Merete kiivastuen.

"Hm-m --"

... "Ja että hän _sitten_ antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee lupa, tiedän mä."

6

"Niin _sitten_, niin --"

"Mitä _sitten_, mitä; ole hyvä ja sano se... Sinä syytät aina Mariannea!"

"Ohoo, -- totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna ensin vähän aihetta siihen... jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut järjestä sitä", sanoi hän tuskin kuuluvasti.

"Hyi sinua, -- hyi, sanon minä."

"Kosiiko kukaan minua?"

"Ei tietysti, koska olet jo kihloissa."

"Mutta kosiko minua kukaan ennen kun -- ennenkun tämä sitten tapahtui Grothin kanssa?"

Merete katsoi neuvottomana vanhempaan sisareensa.

... "Tahi olinko minä ehkä häijympi kuin Marianne? Ethän kai voine sitä sanoa... Ei, näes; mutta he tiesivät aina, missä minä olin tavattavissa."

"Tuo suuri piironki on vinosti peilin alla", keskeytti Merete. "Minä työnnän ja sinä vedät..."

He tarttuivat vanhanaikuisen pyöreäkylkisen piirongin vankkoihin kädensijoihin.

"Hu -- ip... Meni jo liiaksi... Huip... Kas niin!"

Alida nousi piirongille, pyyhki huolellisesti vanhan peilin, jonka hijottu paksu lasi oli vähän rikki, ja asetti sen suoralleen vedensinisellä paneeliseinällä...

"Ojennapas minulle vasara, Merete!... Toiselle puolelle saa hän marsalkka Neyn ja toiselle Muratin kivipainokuvan."

"Mitä... eihän, -- eikös äiti tahdo sitä pois otettavaksi?"

"Hoh, jokin herra Dyre, Dyre Rein", -- veti Alida pitkään. "Äiti sanoi, että hänen käytettäväkseen asetetaan vielä eräs suurista vaatekaapeista oven ulkopuolelle. Hänellähän voi olla kiväärejä ja metsästystarpeita ja muuta sellaista säilytettävänä..."

"Näyttepä saaneen täällä kaikki hyvin sieväksi", kuului äkkiä kolmannen sisaren ääni.

"Ei, mutta sinäkö siinä olet..." -- huudahti Merete hämillään. -- "Sait minut aivan pelästymään, Marianne! Sinun teitäsi ei koskaan huomaa."

"Olen ajatellut sitä pientä tupakkapöytää, joka on mankelihuoneen vieressä olevassa kopissa vanhojen rukkien joukossa. Luulisinpä sen hauskentavan täällä vähän", huomautti Marianne, silmäiltyään huonetta.

"Mutta eihän hän polta lainkaan tupakkaa", sanoi Merete.

"Mistä sen tiedät?"

"Hänen isälle lähettämistä kirjeistään. Tunnen aina tupakkamiesten kirjeet hajusta."

"Ohoo! -- Oletpa totta tosiaan ollut utelias", -- virkkoi Marianne ja katsoi tutkivasti häneen. Hänen omituisen värittömien, rokonarpisten kasvojensa silmät pienenivät tällöin kapeiksi viiruiksi. -- "Kunhan kerran tulee järkeä tuohon nenään, joka ei jätä mitään nuuskimatta, niin voi lapsesta tulla sangen vaarallinen, Alida!" -- sanoi hän leikillisesti.

"Mutta minäpä tiedän muuta, joka voidaan asettaa tänne", sanoi Merete riemuitsevasti ja oli samassa jo poissa huoneesta.

Hän riensi kiiruusti rappusia myöten kuumalle, avaralle ja hämärälle ullakolle, jonka korkean taittokaton muutamista raoista tunki joitakuita auringon säteitä puolipimeälle lattialle. Vankkojen poikki- ja tukiparrujen sekä parin savutorven viereen oli läjätty käytettyjä huonekaluja, vanhoja väliverhokehiä ja suuria paperikasoja.

Siellä oli sekaisin naisensatuloita ja nojatuoleja, valokuvankehyksiä ja hyljättyjä teräväkärkisiä luistimia, ja kaikkialla nuorille ripustetut peitteet ja matka-vaatteet jakoivat ullakon osastoihin.

Kaulasta katkennut selloviulu ja muutamia rullauudinten puita ajaa körötteli ylinnä ullakon salaisuuksien päällä punaseksi maalatussa, kullatussa ja omituisilla leikkauksilla koristellussa kirkkoreessä, joka oli peräisin paikkakunnan "vanhalta ajalta."

Merete kohotti hameensa ylös ja kapusi parrun poikki ja riviin asetettujen lastensänkyjen ohi katon reunan vieressä olevan pitkän, risaisen matka-arkun luokse, jonka rikkein kansi oli raollaan.

Vanha nahka natisi ja ruostuneet, jäykistyneet saranat valittivat hänen avatessaan arkun, kun hän oli ensin vetänyt sitä vähän näkösälle. Hänen ponnistaessaan ilmeni hänen hienossa, hennossa olennossaan jotakin omituisen heikkoa. Hänen suuri, vaaleanruskea tukkansa laskeusi hiukan vinosti olkapäille.

Hän kaiveli innokkaasti arkun monilajista sisältöä. Siellä oli vanhoja naskalikärkisiä tanssikenkiä, pari olkalappua kierrettyine kultarimsuineen, heloilla varustettu pistoolinperä piilukkoineen ja vanha käytännöstä hyljätty Tanskan valtakunnanlippu.

Sitten löysi hän etsittävänsä, läjäsi taas kaikki paikoilleen ja paiskasi arkun kannen kiinni.

"Katsokaapas, mitä olen löytänyt!" sanoi hän vähän myöhemmin ullakkokammarissa. Hän näytti mahonkipuista messinkisärmäistä esinettä. -- "Äidinisä Reichweinin saapaspihdit... Sitä voi tällä ruuvilla suurentaa ja pienentää aina jalan suuruuden mukaan. Se näyttää olevan aiottu ratsastussaappaita varten, koska, huomaatteko, sen voi levittää perästä niin leveäksi."

"Luuletko todellakin maksavan vaivaa asettaa mokomaa vanhaa kapinetta tänne", -- epäili Alida.

"Pistä se vain sängyn viereen. Tuntee itsensä imarretuksi, kun kohdellaan ratsastajana", arveli Marianne tyynesti.

Merete laskeusi pitkälle pituuttaan yksinkertaiselle kuluneelle nahkasohvalle. Hänellä oli kasvuaikana ollut vähän taipumusta vartalon kierouteen, ja tuntui niin hyvältä loikoa seljällään. Hän katseli jalkojaan, joita verhosivat pumpuliset siniset sukat, ja nosteli ja taivutteli niitä nilkasta; luultavasti olivat saapaspihdit vaikuttaneet häneen.

Hän hymyili äkkiä... "Johtuu mieleeni: paneekohan Femia talousviikollaan suolalihaa ja kääresylttyä hänen voileivilleen, tahi vain pallo- ja herajuustoa --"

"Mitä _sinä_ sitten tahtoisit hänelle antaa, Merete?" kysyi Marianne.

"Tahdon nähdä hänet ensin, -- sitten vasta päätän..."

Hän hymyili ja katsoi kattoon --

"Kuules Alida, tiedätkö, kuinka monesti minä olen ollut rakastunut? -- Kaksi kertaa --. Ensi kerran rakastuin pastori Bungeen, kun pääsin Herran Ehtoolliselle. Kaikki, mitä hän puhui, oli niin kaunista, ja hänen silmänsä olivat niin lempeät, ja kun hän sitten messusi syvällä bassollaan, jotta koko kirkko jyrisi!... Uneksin sitten hänen seisovan kiiltävässä messukaapussa omenapuun luona puutarhassa omena korkealle kohotetussa kädessä ja sanovan, ettei naisen tule syödä siitä! Se omena, jota hän piti kädessään, oli niin komean keltainen. Ja sitten näytti minusta melkein kuin hän itse olisi puraissut siitä, kun hän katosi puutarhanaidan vierustalle."

"Se merkitsee, että olit varastanut omenia ja sinulla oli paha omatunto", arveli Alida.

"Ei, en ollut -- _sillä kerralla_!... Mutta sitten johtui mieleeni, että tottapa niitä oli joitakuita pudonnut puusta, koska kerran olin nähnyt niistä unta, ja aivan oikein, löysin maasta kaksi omenaa. Eikä ole mitään, vaikka sellaisia vahingoittuneita omenia puhalsinkin...

"Mutta rakastumiseni Bungeen -- -- niin, jospa olisit tietänyt, miltä tuntui, kun olin olevinani taivaallinen morsian. Mutta sitten, kun hän syksyllä suurissa kutsuissa isän nimipäivänä opetti minulle menuetin askelia. -- Oo, mikä kauhea pettymys, -- koko rakkaus loppui!..."

"Entä toinen?" kysyi Alida.

"Se -- niin se toinen! Toisen kerran rakastuin majuri Witteen harjoituskentällä. Hänellä oli näet niin suuret, harmaat viikset ja hän oli niin miehevä ja komea... Ja sitten hänen hartiansa, jossa oli luoti, jonka hän oli saanut Onstadsundin luona!... Erityisesti vaikuttava oli hän eräänä päivänä, kun hän nummella pidetyssä paraatissa ratsasti neljä rummunlyöjää edellään. Hän näytti minusta maailman suurimmalta sankarilta, ja silloin sain hänet upseeripäivällisten jälkeen täällä meillä lupaamaan pelastamaan Puolan, josta, kuten tiedät, Sankowitz aina puhuu niin paljon. Hän oli niin herttainen ja sydämellisen hyvä, että minusta tuntui aina, kuin hän voisi tarinoida hevostensakin kanssa. Kun hänet sitten siirrettiin täältä, lahjoitin minä hänelle häkin lintuineni, -- jota en olisi voinut uskoa kenenkään muun ihmisen huostaan kuin hänen! Ja hän lupasi kirjoittaa minulle siitä; mutta sen on hän unhottanut. Ja nyttemmin muistelen minä oikeastaan vain Peteriä, varpusta."

"Oo, olet kai ollut useammin rakastunut, luulen", -- sanoi Marianne.

"En ole... Joka kerran, kun tänne on tullut joku, josta olen hiukan pitänyt, on joku teistä toisista näyttänyt niin ihastuneelta. Ja silloin, kiitos, -- niinpä olen valmis..."

"Rakkaus on intohimo, joka on suurempi kuin kaikki muut intohimot", toisti hän nauraen isän lempikirjailijan, Holbergin mukaan.

"Tyttärelläni oli häät eikä minua oltu kutsuttu", laski hän leikkiä mennessään --

"Mutta katso, -- katso vain Femiaa"... huusi hän äkkiä tälle ullakon ikkunasta. -- "Tuolla hän tulee huvimajasta pitkät nankinihansikkaat kädessä. Hän on istunut siellä ja ommellut ne valmiiksi. Nyt tulee hän kävelemään hansikkaat kädessä, kun 'peto' saapuu." [Naar 'Dyret' kommer = kun 'peto' saapuu. Sanaleikki Dyre Reinin nimestä. Suoment. huom.]

"Femian näyttäisi pitävän saada lupa mennä Kristianiaan talveksi översti Gjeddelle katsastamaan hiukan maailmaa", arveli Marianne rauhallisella armollisella tavallaan.

"Nytkö? -- Nytkö juuri", -- huudahti Merete, -- "kun... No, kylläpä olisi hauska nähdä hänen kasvojansa, jos hän kuulisi, että hänen tulee nyt lähteä!"

"Mutta johan Maren alkaa pestä rappusia", -- keskeytti Marianne. -- "Isä ja äiti ovat siis jo heränneet."

Hän läksi alakertaan lopettamaan sen puolen kyynärää drellikangasta, joka hänen oli kudottava päivässä, ja Merete riensi ranskankielioppinsa ääreen.

Kovasinten karskuva ääni, joilla työväestö terotti viitakkeitaan iltapäiväniittoon, levisi äkkiä ympäri pihamaata. Nyt syntyi alhaalla liikettä.

Tavanmukaisin reippain ja kevein askelin näkyi tuomari kulkevan konttorirakennusta kohden, heiluttaen kädessään heloilla koristeltua merenvahapiippuaan. Hänen yllään oli pitkäliepeinen, pystykauluksinen sortuuki ja jalassa pitkävartiset saappaat. Pari henkilöä, -- rahvaanmiehiä -- jotka olivat loikoneet nurmikolla odottamassa konttoriaikaa, nousivat nyt ja seurasivat perästä sopivan matkan päässä hatut kädessä.

Hetkisen kuluttua tuli rappusille rouva puutarhahattu päässä ja nankini-puolihansikkaat kädessä.

Hän meni Alidan kera puutarhaan.

"Mielestäni olette hyvin järjestäneet ullakkokamarin, -- minkälaisen ihmisen nyt sitten saamme taloomme taas", -- virkkoi hän... "Sivistynyt ihminen hän kuitenkin lienee... Hän on matkustellut ulkomailla. Ehkäpä hän tulee puhumaan ranskaa teidän kanssanne. Sepä olisi koko onni."

"Mutta, äiti, mitä sanoo kapteeni Buchwald tullessaan syrjäytetyksi; hänhän pitää itseään niin taitavana ranskalaisena."

"Ei sillä ole väliä. Emmehän me voi sallia kapteenin pitävän vuokralla meitä", -- sanoi hän sitoessaan erästä pensasta...

"Neilikat ovat kerrassaan komeita tänä vuonna lämpimän tähden... Ja katsos kiertoja, jotka ovat melkoisesti virkistyneet tänä aamuna..."

"Kun hän nyt ei vain olisi liian pilattu", -- sanoi hän sitten, siirtyen aivan toiseen asiaan... "Tarkotan metsästystä!... Oltiinhan niin välinpitämättömiä Arentz-raukasta. Ei hänestä tehty ainoatakaan kysymystä niinä kahtena vuotena, jotka hän oli täällä. Mutta hän katosikin tosiaan kuin arvoitus, -- niin äkkiä -- ja eri syyllä joka päivä, mikä on samaa kuin _ei mikään_ syy... Hän ei ollut erittäin hauska hän; -- mutta oikea työhevonen hän sen sijaan oli. Kunpa nyt vain isä saisi hyvän apulaisen tästä uudesta!"...

He tulivat nyt sammaltuneelle, rappeutuneelle suihkukaivolle, jonka keskellä oli puupatsas, josta vesisuihku hiljalleen pursui esiin. Altaan ympärillä olevat puusäleet olivat vihreässä limassa.

Rouva pysähtyi, menemättä lähemmäksi kostean maan tähden:

"Tästä voitaisiin tehdä jotakin, jollei pelättäisi pieniä kustannuksia"... tuumi hän.

Mahtava harmaa pää takakenossa silmäili hän tutkivasti pitkin mäenvierua ja jatkoi sitten, tehden kuvaavia liikkeitä kädellään:

"Vihreitä kenttiä kukkapenkereineen ja pienine pensasryhmineen, ja tuonne vierulle mahtavan runsaudensarven muotoinen laite... Sitten puna- ja valkoruusupensasrivejä yhdensuuntaisesti käytävän kanssa aina portille asti. Taimitarhani tuolla nurkassa alkaa jo kasvaa liian sankaksi. Siellä riittää kyllä ottamista... Karviaismarjapensaita, punaisia ja mustia viinimarja- sekä keltaisia vattupensaita riveihin... Ja hedelmäpuita", -- puheli hän, -- "mistä niille vain saisi paikan... Olen jo ajatuksissani olevinani siinä ajassa, kun ne ovat kasvamassa ja minä voin oksastaa niitä ja näen niiden kantavan hedelmiä"...

"Mutta että sinä yhä vain mietit puutarhanlaatimistasi, äiti, vaikka isä pitää sitä aivan mahdottomana suurten kustannusten tähden!"

"Kun se kerran vain saadaan tekeille ja valmiiksi, niin kyllä hän siitä pitää. Miehet eivät tahdo koskaan ajatella, että jotakin _on_ tehtävä tahi että rahaa on suoritettava... Talo tulee aivan toisen näköiseksi... Se päättyisi puistona tuolla lehdossa ja ulottuisi aina jokeen asti... Piirustukset ja suunnitelmat ovat jo aikoja sitten olleet valmiit", -- lisäsi hän, nyykäyttäen varmasti päätään.

Alida hymyili --. Se tuli näet yhä suuremmaksi...

Rouva seisoi hiukan hajamielisen näköisenä ja jatkoi:

"Neljäntoista päivän kuluttua alkavat syyskäräjät... Kunpa nyt väki saisi viljan korjatuksi siksi, sillä minä tarvitsen kaikki työvoimat niinä kolmena neljänä viikkona, joina miesväki on käräjillä... Käypä huvimajasta noutamassa mittanauha, Alida", -- jatkoi hän yhä enemmän innostuen. -- "Katsokaamme, kuinka pitkälle parsalavakkeet voisivat ulottua, jos alamme tuosta koivusta tuolla. Jos kerran talo tahtoo voida esittää parsaa, niin täytyy sitä olla runsaasti... viisi lavaketta ja kaksi riviä kussakin... Ja kaikki se sääntöjen mukaisesti valmistettu lannoitusaine, joka on määrätty ruispeltoon, se... niin, se ei nyt tule _sinne_ tänä vuonna!"... lisäsi hän nauraen.

"Muistatko viime ja toissa vuonna -- ja joka kerran sitä ennen, kun olemme aina mitanneet vain tästä puutarhapylväästä", muistutti Alida veitikkamaisen näköisenä.

"Nyt tuonne", -- sanoi rouva jyrkästi, -- "niin saamme nähdä, vastaako tämä pala tässä toisella puolella olevaa. Neljätoista kyynärääkö sanoit?"

"Kas vain, te mittaatte äidin tulevaa puutarhaa?"... sanoi Marianne, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, lähestyen heitä. "Tässä on sinulle kirje, Alida, Ra-tädiltä..." Hän antoi siskolleen pienen, suulakalla suljetun kirjelipun.

Merete tuli juosten hänen jäljissään:

"Minkä kirjeen toi Jens?"

Femia taas tuli paljon hitaammin puutarhaan kuulemaan, kuinka Rafosilla voitiin.

"Ra-täti kutsuu meidät tytöt ensi sunnuntaina illalliselle, äiti", -- sanoi Alida... "Vastaleivottuja kermakakkuja"... luki hän...

Rouva otti kirjeen ja piti sitä hiukan loitolla...

"Kas vain, jälkikirjoitus!... Uusi apulainen on sydämellisesti tervetullut, jos häntä haluttaa käydä tervehtimässä vanhaa yksinäistä naista ja katsomassa luonnonmerkillisyyttämme Rafosia", -- luki hän.

"Oo, hän ei malta odottaa kauemmin kuin sunnuntaihin!" huudahti Merete. "Saat olla varma, että hän on hyvin utelias näkemään hänet ja saamaan tietää, kenelle teistä hän määrää hänet... kuka teistä paraiten 'sopii' hänelle", -- virkkoi hän sitten, vilkaisten Marianneen, -- "ei kenellekään muulle kuin Barbaralle, ja hänestä taas Arentz ei huolinut."

"Ra-tädillä on oma tapansa onnellistuttaa perhettä!" -- mutisi Alida.

"Niin, niin", keskeytti rouva, -- "Ra-täti voi olla suurisuuntainen kaikista omituisuuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta. Antoihan hän tuhannen taalaria, jotta Marianne voi olla Christiansfeldissä kolmena vuotena ankaran rokon jälkeen... Mutta joudu nyt, jotta Jens saa mukaansa vastauksen, Alida! Te menette tietysti kaikki. Ja kirjoita, että herra Dyre epäilemättä mielihyvällä käyttää hyväkseen hänen ystävällistä kutsuaan saada tulla tervehtimään rakasta Ra-tätiä. -- Kerro, että olemme panneet kuntoon Jessin huoneen hänelle, -- ja kerro, -- tiedäthän, että hän tahtoo kuulla kaikesta, -- että Rödsi on poikinut" --

"Enkö minä saa lähettää hänelle vähäisen uunijuustoa", ehdotti Marianne, -- "matalassa vadissa valmiiksi kaneloituna ja sokeroituna? -- Sitä jää kyllä tähteelle riittävästi huomispäivän päivälliseksi."

"Kyllä; sano, Alida, että Marianne, jonka viikko nyt on, lähettää sen", -- vastasi rouva... "Merete, Merete", huusi hän sitten äkkiä, "pari kanaa on tuolla tullut puutarhaan. Aja ne pian pois!"

Hän läksi kulkemaan lehtoon päin, ryhtyen taas keskeytyneitä puutarhasuunnitelmiaan jatkamaan. -- -- --

-- Ruokakello soida helisi aitan katolla illalliselle kyökkipiian soittaessa kaikin voimin, ja ääntä jatkettiin joen rannalla olevissa taloissa...

Väki läksi heinänteosta kotiin asettuakseen pitkän keittiönpöydän ympärille, ja rouva tuli puutarhasta, seisahtuen tuontuostakin toinen käsi puuskassa ja nojaten kevyesti hienoon punasensinerväksi maalattuun haravaan, joka hänellä oli toisessa kädessä.

Tuomari oli jo salissa. Hän käveli kuumeinen puna poskillaan edestakaisin lattialla.

"Käske viedä Kvigstadin illallinen konttoriin!" -- huusi hän Mariannen tullessa huoneeseen teetä tuomaan. "En tahdo nähdä häntä täällä salissa."

Rouva seurasi häntä silmillään ennenkuin sijottui vankkoine ruumiineen nahkapeitteiseen nojatuoliin.

"Mitä nyt, Orning, -- mitä on tapahtunut?"

"Mitättömyyksiä... mitättömyyksiä... pieni skandaali vain."

"Taasko Kvigstad?" -- kysyi rouva, nyökäyttäen päätään.

"Parantumaton lurjus... Parantumaton lurjus... Siellä se nyt istuu kalpeana ja kohmelossa avaamassa asiakirjapinkkaa, johon hänen on käytävä käsiksi; näin paksua --"

Tuomari näytti peukalon ja etusormen välisellä asiakirjapinkan paksuutta, rykien toivottomasti.

... "Pöytäkirja on käsin koskematta, ja minä kun luulin, että kaikki oli valmiina ja järjestyksessään!"

"Kvigstad saa paljon aikaan yhdessä yössä, kun hän oikein panee parastaan", -- lohdutti rouva.

"Hän on nyt huilannut jo kaksi yötä", -- keskeytti tuomari ärtyisestä -- "juopotellut, tanssinut ja ollut häissä Nordsaetissa."

"Huono maku!"... mutisi Eufemia nyrpistäen nenäänsä ja maistellen teetään.

"Siellä on Martin Haug-vainajan suuri pesä, jonka tulee olla järjestyksessään huomenna kello 3 iltapäivällä, kirkonmäiltä kuulutettuna ja ilmoitettuna -- perilliset tulevat pitkien matkojen takaa" --

Tuomari lykkäsi teekupin kiivaasti luotaan pöydän toiselle puolelle...

"Polttavan kuumaa!"

Marianne kaatoi tyynesti teen toiseen kuppiin, ja sitten takaisin isänsä suureen kullattuun konttorikuppiin.

"Ei olisi ensi kertaa, että hän tekisi ihmeitä, Orning", -- sanoi taas rouva, syöden rauhallisesti voileipäänsä.

Tuomari ryki muutaman kerran ääneti synkän näköisenä, perheen tarttuessa hiljaa teekuppeihin.

... "Ja lisäksi sellaiseen aikaan, kun olen apulaisetta!" --

"Saathan nähdä, että Kvigstad varmaan korjaa huomiseksi laiminlyöntinsä," -- sanoi rouva taas, laskien kädestään tyhjän teekuppinsa.

"Mutta isä, ethän ole syönyt mitään... Ehkä tahdot näitä voileipiä -- syltyn kera"... ehdotti Marianne, järjestellessään pöydällä olevia astioita.

Tuomari heilautti kieltävästi kättään...

"Pelkäänpä tällä kerralla kielten katkeavan, rakas Kvigstadini!" -- mumisi hän kumeasti ja nousi pöydästä mennäkseen konttoriin.