Part 6

Käynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi yhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta tyhjäksi tehnyt. "Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana", lausui hän. "Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen, että Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa -- oi sitä päivää! -- en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin, sillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli kokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa, että Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa sellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin saarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia totuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla siirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa saisin koko maailman."

Hänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa tabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja paloivat kauvan ja kirkkaasti.

Vuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen aikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo, ostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet pyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi vuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun tilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa luvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen kuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue Church eli Moodyn kirkko.

KAHDESTOISTA LUKU.

Toinen käynti Englannissa, 1872.

Vaikka kuulijajoukot North Side Tabernaklet'issa olivat suuret ja kokoukset hedelmää tuottavat, oli Moodyn kumminkin mahdoton työskennellä kodeissa, koska sellaisia ei enää löytynyt. Tuli oli suurella alueella Tabernakletin ympärillä polttanut kaupungin tuhaksi. Mistä kansaa kerääntyi kokouksiin oli kerrassaan arvoitus. Sellaiset, jotka mökkinsä raunioiden sekaan pystyttivät, muuttivat alituisesti. Kun hän senvuoksi huomasi, että hänettä voitiin tulla toimeen Chicagossa ja hän halusi englantilaisten raamatuntutkijain jalkain juuressa tulla raamattua enemmän tuntemaan, päätti Mr. Moody vieläkin kerran lähteä Atlannin poikki. Hän matkusti kesäkuussa 1872.

Tämä käynti vaatii erityistä huomiota erään tapahtuman johdosta, joka epäilemättä merkitsi uutta käännekohtaa Mr. Moodyn elämässä.

Hän oli päättänyt olla minkäänlaiseen toimintaan ryhtymättä, jos hän vaan sitä voisi välttää; mutta eräänä päivänä meni hän rukouskokoukseen Old Baileyn luona, ja kokouksen lopussa pyysi Rev. Mr. Lessey, erään pohjois-Lontoon seurakunnan pastori, että hän seuraavana pyhänä saarnaisi hänen edestään. Mr. Moody suostui.

Paikka tuntui aamujumalanpalveluksessa sangen kylmältä ja kuolleelta. Kuulijat näyttivät jotenkin välinpitämättömiltä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi tyhjää tavoitellut, ja näytti, että aamu oli mennyt turhaan.

Seuraava jumalanpalvelus oli kello puoli seitsemän illalla, ja saarnatessaan tunsi hän, ikäänkuin koko ilma olisi ollut Jumalan Hengellä täytetty. Hiljaisuus ylhäältä valtasi kansan ja todisti, että Jumala tutki heidän sydämiään. Hän oli vähäisen rukoillut sinä päivänä eikä voinut ymmärtää, mistä tämä siunaus tuli.

Kun hän oli saarnansa lopettanut, pyysi hän kaikkia, jotka halusivat pelastusta, nousemaan, että hän voisi rukoilla heidän edestään. Sadottain ihmisiä nousi kaikkialla kirkossa -- näytti siltä kuin koko kuulijakunta olisi noussut.

Mr. Moody sanoi itselleen: "Nämä ihmiset eivät ymmärrä minua. He eivät käsittäneet, mitä tarkoitin, kun pyysin heitä nousemaan".

Hän ei Amerikassakaan ollut milloinkaan nähnyt niin monen nousevan eikä tiennyt, mitä tehdä, jonka tähden hän uudelleen pani heitä koetukselle.

"Nyt", lausui hän, "tulee kaikkien, jotka haluavat pelastusta, mennä kyselyhuoneesen".

He menivät sinne ja täyttivät huoneen, niin että useampia tuoleja täytyi siirtää sinne, että kaikki saisivat istumasijoja. Pastori oli hämmästyneenä ja Moody samoin. Kumpainenkaan ei ollut sellaista siunausta uskaltanut odottaa. Heillä ei ollut uskoa toivoakseen, että Jumala voisi pelastaa sadottain ja tuhansittain niin hyvin kuin yksittäin tai kaksittain.

Kun Mr. Moody uudestaan pyysi niitä, jotka todellakin halusivat tulla pelastetuiksi, nousemaan, nousivat kaikki. Hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, jonka vuoksi hän pyysi kaikkia, joilla oli todellinen tarkoitus, kohtaamaan pastoria siellä seuraavana iltana.

Seuraavana päivänä matkusti hän Dubliniin, mutta tiistai aamuna sai hän sähkösanoman, jossa hänen palaamistaan vaadittiin ja ilmoitettiin, että pelastusta etsivien luku maanantaina oli suurempi kuin sunnuntaina. Hän matkusti takaisin ja piti kokouksia kymmenen päivää, ja neljäsataa henkeä otettiin silloin siihen seurakuntaan.

Jonkun ajan kuluttua selvisi tämä ihmeellinen Hengen vaikutuksen ilmauksen salaisuus. Siellä oli kaksi sisarta, jotka kuuluivat seurakuntaan, toinen niistä terve, toinen vuoteella viruva. Eräänä päivänä, kun tuo sairas nainen makasi vuoteellaan ja suri tilaansa, tuli hänelle se ajatus, että hän taisi rukoilla, ja sitten hän rupesi pyytämään Jumalalta, että hän elvyttäisi sitä seurakuntaa, jonka jäsen hän oli. Yötä ja päivää kohosi hänen rukouksensa Jumalan puoleen, mutta yhä pysyi seurakunta kylmänä ja kuolleena.

Eräänä päivänä luki hän sanomalehdessä kertomuksen muutamista kokouksista, joita Mr. Moody oli Amerikassa pitänyt, ja vaikk'ei hän häntä tuntenut, rupesi hän pyytämään Jumalalta, että Hän lähettäisi Moodyn siihen seurakuntaan.

Hänen sisarensa tuli kotiin samana pyhänä, jolloin Mr. Moody oli saarnannut, ja sanoi: "Arvaappas, kuka tänään saarnasi?" -- Hän arvaili useita, joiden kanssa heidän pastorinsa tapasi vaihtaa saarnavuoroja.

Vihdoin sanoi sisar: "Se oli Mr. Moody Amerikasta".

Sairas sisar kalpeni ja lausui:

"Minä tiedän, mitä se sisältää. Jumala on rukoukseni kuullut".

Hän vietti iltapäivänsä paastossa ja rukouksessa, ja illalla tuli vastaus tulella taivaasta. Mr. Moody uskoi, että se oli juuri tämä herätys, joka toi hänet Englantiin takaisin seuraavana vuonna. Tästä johtui, että Rev. William Pennefather, kirkkoherra, ja St. Judes, Mildmay Park, Lontoo, ja Mr. Bainbridge, etevä methodisti-maallikko, Newcastle on Tyne, pyysivät häntä kokouksia pitämään. Mutta hän ei ollut aikonut kauvemmin pysähtyä, vaan palasi kolmen kuukauden kuluttua Amerikaan ja yhtyi perheesensä, innokkaasti kutsuttuna seuraavana vuonna Englantiin palaamaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.

Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä, mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki, otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen, voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön. Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?

"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle". Nämä merkilliset sanat hän lausui -- sanat, joita moni piti ei ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija, joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen työn.

On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin, vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in. Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan ole sitä katunut.

Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta, missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi, kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.

Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille oven, niin pääsemme sisälle. -- Muussa tapauksessa palaamme heti Amerikkaan".

Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven; tulemme viipymään".

Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa. Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.

Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään, joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta, saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan. Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa. Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi. Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi, nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi methodistikirkkoa.

Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä, mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin tuskalla kokea.

Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan. Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä methodistikirkoista heräsi harrastus.

Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.

Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä, sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys raamatun lukemisen harrastukseen nähden.

Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.

Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla. Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille, että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.

"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä, huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa. Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä, ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".

Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen Jumalan työtä.

Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei koskaan ole nähty Israelissa".

Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui asemasta: "Mr. Moodylla oli _yksi_ kokonainen pastori, kolme neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista kokouksissa apuna".

Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen; mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa. Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".

Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän. "Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".

"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".

Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi, ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa, huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi enimmän hyödyttää.

On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.

Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä erityistä kokousta varten.

Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen, että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr. Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.

Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?

Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen. Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita, jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.

Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne tulee ilmanalasta kärsimään".

Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"

Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta terveydestä oli nähtävästi oikea.

Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.