Part 5

Evankeelisten kokousten, rukouskokousten, laulukokousten (uskonnollisten ja isänmaallisten), raamattujen, kirjojen ja lehtisten jakamisella sekä persoonallisten luonakäyntien kautta koetti Mr. Moody voittaa sotilaita Kristuksen puolelle. Hän järjesti ne, jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, "Veljesliitoiksi", joiden tuli kantaa "Kristuksen lippua" mukanaan ja olla uskolliset toisiaan kohtaan ja sille asialle, jota he ajoivat. 72:ta Illionoisin rykmenttiä kutsuttiin ensin "N.M.K.Y:n rykmentiksi". Aate oli, että se muodostaisi rykmentin "rautakylkiä", jossa joka mies olisi kristitty. Mr. Moody oikein ahmimalla ahmi ne monet tilaisuudet, joita sotajoukkojen kokoominen tuotti hänelle, työhön Kristuksen eteen.

Yhdeksän eri kertaa lähti Mr. Moody taistelutantereelle -- toisinaan "the Christian Commissionin" jäsenenä saarnaamaan ja auttamaan sotilaita, väliste taasen "the Sanitary Commission" tai "the Chicago Citizens' Committee" yhdistysten lähettiläänä viemään elintarpeita haavoitetuille taistelun jälkeen. Hän oli taistelutantereella ja palveli haavoitettuja tappelujen jälkeen Port Donelson'in, Pittsburgh Landing'in, Shiloh'n ja Murfreesboron luona, hän oli armeijan kanssa Clevelandin ja Chattanoogan luona ja marssi ensimmäisten joukossa Richmondiin.

Hän oli sotamiesten suosittu lemmikki ja erinomaisesti kunnioitettu itsensäuhraavan työnsä takia. Joka ilta, kun hän oli taistelukentällä, kokoontuivat pojat loimuavan leiritulen ympäri kuuntelemaan hänen vakavia kehoituspuheitaan. Hän kävi tavallisesti telteissä, puheli innokkaasti sotamiesten kanssa ja nuhteli jumalattomia. Koska hän tunsi useita sotilaita monesta eri rykmentistä, otti hän persoonallisesti osaa heidän menestykseensä ja pyysi Jumalalta, että hän antaisi heille voiton synnin, saatanan ja kapinallisten yli. Usein kuultiin hänen äänensä rukouksen muodossa kohoavan jumalattomien telteistä. Erittäinkin sinä aikana, jolloin kenraali O. O. Howard, joka täydellisesti hyväksyi hänen toimintaansa, oli armeijan ylijohtajana, näki hän runsaat hedelmät työstään.

Mr. Moodyn sodanaikana voitetut kokemukset valmistivat häntä monessa suhteessa hänen vastaista laajempaa vaikutustaan varten. Hän tuli kautta koko maan tunnetuksi. Chicagon puolipäivärukouskokoukset muodostuivat kokous paikaksi, jossa hän ja hänen työtoverinsa kohtasivat toisensa ja tekivät toisilleen käynneistään taistelupaikalla tiliä. Kaikkialta Lännen pohjoisosista saapui esirukouspyyntejä puolisojen, veljien ja poikien edestä. Mr. Moody oppi kanssakäymisessään kuolevien kanssa, miten vaarallista on viivytellä ikuisen autuutemme asian ratkaisussa, ja sen kautta kehittyi hänen taitonsa käydä asiaan suoraan käsiksi, persoonallisesti puhellessaan kääntymättömien kanssa. Hän oppi kalliita totuuksia siihen lohdutukseen nähden, jonka evankeliumi antaa, ja siihen alttiuteen nähden, jolla Jumala kuulee ja vastaa rukouksiimme, ja samalla oppi hän tuntemaan lupausten sanomattoman arvon. Sitäpaitsi kokosi hän joukon kertomuksia ja tapauksia elämästä, jotka myöhempinä vuosina näyttäytyivät erinomaisen tehokkaiksi hänen saarnojaan valaisemaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Työskentely Farwell Hall'issa.

Se erinomainen menestys, jonka N.M.K.Y. Mr. Moodyn taitavalla johdolla sai osakseen, teki ennen pitkää suuremman huoneuston hankkimisen välttämättömäksi. Johtokunta mietti, teki suunnitelmia ja rukoili Jumalalta omaa huoneustoa -- tehtiin kaikkea muuta, toimeen vaan ei ryhdytty. Vihdoin ehdoitettiin, että Mr. Moody, joka hiljattain oli onnistunut saamaan Illionois Street kirkon toimeen, valittaisi puheenjohtajaksi ja John V. Farwell varapuheenjohtajaksi. Mutta Mr. Moodya katsottiin liian radikaaliseksi tullakseen puheenjohtajaksi, ja senvuoksi vaihdettiin nimiä. Vaalia toimitettaessa oli Mr. Moody ulkona varoja hankkimassa, ja ennen iltaa oli varoja tiedossa rakennuksen teettämiseksi, joka sisältäisi salin istumasijoilla kolmelletuhannelle hengelle, ja sitäpaitsi pienempiä kokoushuoneita ja konttorihuoneustoja. Tätä pidetään yhdistyksen ensimmäisenä rakennuksena Amerikassa.

Vihkiminen, joka toimitettiin 29 p. syysk. 1867, oli tärkeä tapahtuma hengellisten liikkeiden historiassa. Georg H. Stuart, U.S. Christian Commissionin presidentti, matkusti kahdeksan sataa penikulmaa (engl.) saadakseen olla tilaisuudessa läsnä. Sali oli täpösen täynnä; monet läsnäolijoista olivat muista kaupungeista ja valtioista. N.M.K.Y:n puoluehengestä vapaata luonnetta todisti pappien läsnäolo kaikista tunnuskunnista -- ja tämä aikana, jolloin sen työ oli vielä kehdossaan, jolloin kateelliset katseet tarkastelivat, näyttäytyisikö se olevan ristiriidassa kirkkojen kanssa.

Mr. Moody huomautti sinä iltana puheessaan Jumalan hyvyyttä, joka vähäpätöisestä alusta oli johtanut heitä nykyiseen vaikuttavaan asemaan. Hän kehoitti heitä voimakkaisiin hyökkäyksiin synnin varustuksia vastaan ja lausui, että oli liian kauvan tyydytty vain puolustussotaan. Samalla hän ennusti, että vaikutus oli vasta kehdossaan.

Salia oli aijottu kiitollisuuden osoitteeksi hänen väsymättömistä ja onnistuneista ponnistuksistaan kutsua Mr. Moodyn nimellä. Vaan kun hetki oli käsillä, nousi Mr. Moody lavalle ja esitti lyhyen, innokkaan pyynnin seurakunnalle, että sitä kutsuttaisi nimellä "Farwell Hall", sen miehen kunniaksi, joka oli rakennuskomitean puheenjohtaja ja joka siihen oli lahjoittanut runsaita avuja. Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

Mr. Moody kokosi alituisesti rahoja sekä Englannissa että Amerikassa N.M.K.Y:n kirkkorakennuksiin, lähetystoimeen ja kokoushuoneisiin, mutta hän kieltäytyi kaikesta kunniasta tämän työnsä tähden ja tukehdutti kaikki yritykset käyttää johonkin hänen nimeään.

Seuraavan vuoden tammikuussa paloi rakennus, mikä oli suuri vahinko, kun se vaan osaksi oli vakuutettu. Mr. Moody ryhtyi kumminkin semmoisella tarmolla asiaan, että hänellä sanottiin olleen tiedossa varat uuteen rakennukseen, ennenkuin tuli lakkasi raivoamasta. Seuraavana vuonna valmistui ja tarkoitukseensa vihittiin uusi "Farwell Hall", joka monessa suhteessa oli entistä parempi. Tämäkin rakennus joutui suuren tulipalon raivotessa v. 1871 saman kohtalon alaiseksi kuin edellinenkin.

Kahden vuoden ajan oli Mr. Moody N.M.K.Y:n puheenjohtajana.

YHDEKSÄS LUKU.

Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja Europan mannermaalla v. 1867.

Vuonna 1867 määräsi lääkäri, että Mrs. Moodyn, jota vaivasi pitkällinen yskä, oli lähdettävä merimatkalle. Koska Mr. Moody hartaasti halusi tavata pastori C. H. Spurgeonia ja Mr. Georg Mülleriä, päätettiin, että he matkustaisivat Englantiin. He lähtivät 22 p, helmikuuta samana vuonna matkaan.

Tähän aikaan ei Mr. Moodya ylipäänsä tunnettu Englannissa, paitsi niiden ystävien keskuudessa, jotka olivat käyneet Amerikassa. Eräs näistä oli Fountain J. Hartley, "the London Sabhath-school Union" yhdistyksen sihteeri, joka pyysi Mr. Moodya puhumaan eräässä vuosikokouksessa Exeter Hallissa. Mr. Moody valittiin lausumaan kokouksen kiitoksen illan puheenjohtajalle, jona tässä tilaisuudessa oli tuo hyvin tunnettu kreivi Shaftesbury.

Kokouksen loppupuolella jätti puheenjohtaja paikkansa varapuheenjohtajalle, jotta mainittu ehdoitus voitaisi tehdä. Varapuheenjohtaja ilmoitti, että he ilolla lausuivat "amerikkalaisen serkkunsa, pastori Moodyn Chicagosta" tervetulleeksi, ja tämä "esiintoisi nyt heidän kiitoksensa jalolle kreiville", joka tässä tilaisuudessa oli puheenjohtajana toiminut.

Tämä oli aivan Mr. Moodyn ohjelman ulkopuolella. Raikkaalla suoruudella ja lainkaan välittämättä tavallisista tavoista ja tyhjänaikaisista kohteliaisuuksista, hämmästytti Mr. Moody seurakuntaa seuraavalla rohkealla puheella:

"Puheenjohtaja on tehnyt kaksi erehdystä. Ensiksikin en lainkaan ole mikään 'pastori' Moody. Olen vain D. L. Moody, pyhäkouluopettaja. Ja toiseksi en ole teidän 'amerikkalainen serkkunne'. Jumalan armosta olen teidän veljenne, joka yhdessä teidän kanssanne otan osaa Isämme työhön hänen lastensa eteen".

"Ja mitä taas kiitoksen esittämiseen tulee 'jalolle kreiville' siitä, että hän on ollut puheenjohtajanamme tänä iltana, niin en käsitä, miksi häntä kiittäisimme enemmän kuin hänkään meitä. Kerran kun tahdottiin kiittää Mr. Lincolnia, joka oli johtanut erästä kokousta Illinois maakunnassa, kieltäytyi hän sitä vastaanottamasta. Hän sanoi koettaneensa tehdä velvollisuutensa samoinkuin hekin. Hänestä siis kummatkin olivat tehtävänsä suorittaneet".

Tätä kuullessaan istuivat Mr. Moodyn kuulijat hämmästyksestä sanattomina. Uutuus siinä viehätti heitä, ja siitä hetkestä voitti Mr. Moody kerrassaan englantilaiset kuulijansa puolelleen.

Ennen pitkää löysi hän N.M.K.Y. Aldersgate Streeti'llä ja puhui sellaisella uutuuden viehätyksellä ja sellaisella voimalla kokemuksistaan evankelistana Chicagossa, että hän voitti kaikki, jotka häntä kuulivat. Kertomus hänen ennen kuulumattomasta, omituisesta tavastaan koettaa pelastaa Chicagon raakoja ja laittomia lapsia herätti suurta huomiota.

Mr. Moody kävi Mr. Spurgeonin puheilla, vaan ei voinut saada häntä myöntymään Amerikassa käymään. Bristoliin hän myös matkusti. "Bristol", kirjoitti hän äidilleen, "on se paikka, johon Georg Müllerin suuret koulut orpolapsille ovat sijoitetut. Hänellä on viisitoista sataa lasta kodissaan, mutta hän ei milloinkaan pyydä keltään ihmiseltä penniäkään niiden ylläpidoksi. Hän kääntyy Jumalan puoleen, ja Jumala lähettää hänelle rahoja. On ihmeellistä nähdä, mitä Jumala voi rukousihmisen kautta vaikuttaa".

Ennen lähtöä New-Yorkista oli eräs ystävä mitä innokkaimmin neuvonut häntä, ettei hän jättäisi käymättä lähetyssaarnaajavanhuksen T:ri Duffin luona, sekä kehoittanut häntä tutustumaan T:ri Guthrie'n vaikutukseen Edinburgissa. Sinne suuntasi siis Mr. Moody matkansa. Alkuperäiset tarkoituksensa hän ei nähnyt toteutuvan, mutta sai sen sijaan tilaisuuden esiintyä eräänä iltana "Free Assembly Hall'issa", jossa hän tapasi monta etevää kristittyä.

Ainoa erityistä huomiota herättävä paikka, jossa Mr. Moody matkallaan kävi, oli Pariisi, johon hän viikon ajaksi läksi vaimoineen päästäkseen Englannin rasittavasta ilmanalasta. Hän käytti ajan kaupungin katselemiseen. Pariisin näyttely oli juuri silloin parhaillaan.

Hänen vaikutuksensa Englannin uskonnolliseen elämään sai pysyväisen merkityksen sen kautta, että hän järjesti samanlaiset puolipäivärukouskokoukset N.M.K.Y:n huoneustossa Aldersgate Street'illä kuin ne, joita Chicagossa pidettiin. "Olen lähettänyt sinulle kertomuksen niistä päivittäisistä rukouskokouksista, joita vihdoinkin täällä olen saanut toimeen", kirjoitti hän äidilleen. "Ne ovat saavuttaneet suurta menestystä, ja nyt aletaan samanlaisia pitämään eri osissa kaupunkia. Toivon, että niistä koituu paljon hyötyä. Niitä järjestetään myöskin eri osiin maata".

KYMMENES LUKU.

Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.

Mr. Sankeyn ja Mr. Moodyn ensimmäisen kohtaamisen kertoi edellinen käydessään Philadelphiassa kohta sen perästä, kun maailma oli saanut tiedon siitä, että se oli kadottanut yhden suurimmista evankelistoistaan. Oli vuosi 1870, kun kaksi miestä matkusti Indianopolis nimiseen kaupunkiin, ollakseen läsnä siinä kansainvälisessä kokouksessa, jonka N.M.K.Y. sinne oli järjestänyt. Toinen niistä oli Dwight L. Moody, joka tuli Chicagosta; toinen Ira D. Sankey, jonka asuntopaikka oli Newcastle, Pa.

He olivat kuulleet toisistaan puhuttavan, vaan eivät milloinkaan olleet tavanneet. Moody oli jo jossain määrässä puhujana tunnettu, Sankey samoin kykynsä kautta laululla voittaa sieluja, vaan ei toisella enemmän kuin toisellakaan tässä tilaisuudessa ollut johtajien joukossa mitään huomattavaa sijaa. Sankey oli tähän aikaan valtion virkamiehenä Pennsylvaniassa, jossa hänellä siviliosastossa oli paikka 1500 dollarin vuotuisella palkalla. Hänen hengellinen vaikutuksensa oli siihen saakka rajoittunut siihen, mitä hän joutohetkinä ennätti toimia.

Sankey oli siksi paljon kuullut Moodysta, että hän oli utelijas näkemään ja kuulemaan häntä, ja kokoukseen tullessaan, rupesi hän heti tähystelemään ympärilleen, nähdäkseen nuorukaista Chicagosta. Saapuessaan musikaaliseen akatemiaan, jossa kokousta pidettiin, asettui hän istumaan lähellä alinta uloskäytävää. Hän odotti ja kuunteli tunnin ajan, mutta täytyi lähteä sieltä kuulematta edes sen henkilön nimeäkään mainittavan, jota hän tavoitti.

Harvat ihmiset näkyivät tuntevan Moodya persoonallisesti tai edes huhujakaan myöten. Sittemmin sai hän kuulla Moodyn istuneen aivan lähellä sitä paikkaa, jossa Sankey kokousta avattaessa oli. Kumpikaan heistä ei esiintynyt, sillä ohjelma käsitti vain enemmän tunnettuja nimiä.

Nämä molemmat miehet kohtasivat toisensa vasta toisena tai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Indianopolikseen, ja silloinkin sangen omituisissa olosuhteissa. Ilmoitettiin, että "Mr. Moody Chicagosta" johtaisi erästä rukouskokousta kl. 6 aamulla eräässä pienessä huoneessa musikaalisen akatemian lähistössä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, päätti Sankey käyttää tilaisuutta nähdäkseen ja kuullakseen miestä, jota hän ei tähän asti ollut tavannut.

Matka rukouskokouksen pitopaikkaan oli paljon pitempi, kuin Sankey oli aavistanut, ja kun hän pääsi perille, oli kokous jo puolivälissä. Hän löysi paikan "amen nurkassa", kuten hän lausui, ja istuutui siihen. Hän oli tuskin istunut, kun joku kosketti häntä käsivarteen, ja kääntyessään katsomaan huomasi hän istuvansa pastori Robert Mc Millenin vieressä, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä tuttava.

Mc Millen pyysi Sankeyta johtamaan laulua, koska ei löytynyt ketään, joka siihen kykeni. Sangen pitkäveteisen rukouksen loputtua nyökkäsi Mc Millen Sankeylle sekä pyysi häntä aloittamaan laulun. Muuta pyyntiä odottamatta, nousi nuori Sankey ja lauloi erinomaisella tunteella:

"On verilähde sydämen Avattu Jeesuksen Ja siinä kurjin syntinen Saa uuden sydämen".

Seurakunta unhoitti yhtyä kuoroon ja Sankey lopetti laulun yksin. Kokouksen lopussa pyysi Mc Millen Sankeyta tulemaan esille, niin hän esittelisi häntä Moodylle. Asetuttiin pitkään jonoon, joka verkalleen eteni huoneen etupuolta kohti, jossa Moody seisoi. Kun Sankey pääsi Moodyn läheisyyteen, astui tämä esiin ja tarttui hänen käteensä.

"Mistä Te olette?" kysyi Moody.

"Pennsylvaniasta", vastasi Sankey.

"Nainut vai naimaton?"

"Nainut. Minulla on vaimo ja yksi lapsi".

"Millä Te elätätte itseänne?"

"Olen hallituksen palveluksessa".

Koko ajan piti Moody Sankeyta kädestä. Katsoen häntä kasvoihin terävillä, mustilla silmillään lausui Moody:

"Hyvä, Teidän tulee luopua toimestanne".

Sankey seisoi hämmästyneenä eikä voinut käsittää, mitä Moody sillä tarkoitti, että hän jättäisi toimen, joka hänestä oli erinomainen ja joka hänelle tuotti runsaan tulon. Hän hämmästyi niin, ettei hän voinut vastata sanaakaan. Mutta Moody selitti tarkoituksensa:

"Teidän tulee jättää toimenne ja yhtyä minuun. Te olette juuri se henkilö, jota kauvan olen etsinyt. Tahdon että matkustatte kanssani, niin Te voitte laulaa ja minä puhun".

Sankey oli nyt osaksi toipunut hämmästyksestään, mutta kysymys toimensa hylkäämisestä jonkun epävarman eteen oli liiaksi tärkeä, ja hän pyysi senvuoksi ajatusaikaa. Moody kysyi, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan panemaan asia rukouksessa Jumalan eteen, ja kohtelijaisuudesta suostui Sankey siihen. Moody rukoili, että Sankey näkisi, että hänen tuli käydä ehdotettua tietä, mutta Sankey pani sisässään sitä vastaan. He erkanivat ja Sankey palasi asuntoonsa Moodyn rukouksesta tosin liikutettuna, mutta vieläkin epävarmana. Tämä tapahtui sunnuntaina. Koko päivän ja seuraavan yön ajatteli Sankey Moodyn sanoja, mutta seuraavana aamuna oli hän vieläkin yhtä haluton jättämään tointaan kuukauspalkkoineen.

Juuri kun hän oli valmis vetäytymään syrjään, sai hän kortin. Katsoessaan sitä, huomasi hän sen olevan Mr. Moodylta, joka pyysi häntä kohtaamaan itseään kl. 6 iltapäivällä eräässä määrätyssä kadunkulmassa. Tietämättä, mitä Mr. Moody tahtoi, kirjoitti Sankey kortin takasivulle myöntävän vastauksen ja lähetti sen takaisin Moodylle. Muutamien ystävien kera oli hän kl. 6 sovitulla paikalla ja jonkun hetken kuluttua saapui Moody.

Pysähtymättä lainkaan heidän kanssaan puhelemaan, meni Moody heidän ohitsensa erääsen läheiseen kauppapuotiin sekä pyysi tyhjää laatikkoa lainaksi. Hän saikin sellaisen ja vieritti tuon suuren laatikon kadulle sekä asetti sen kadunkulmaan. Sitte kutsui hän Sankeyn erikseen ja pyysi häntä nousemaan laatikolle laulamaan joku laulu. Sankey suostui, ja kun hän oli laulanut pari laulua, kiipesi Moody laatikolle ja rupesi saarnaamaan. Työmiehet olivat juuri kotimatkalla myllyiltä ja tehtaista, ja ennen pitkää oli Moodylla suuri kuulijakunta. Sankey sanoo, että Moody sillä kertaa saarnasi laatikon päällä voimalla sellaisella, jolla hän ei sittemmin koskaan kuullut hänen puhuvan.

Joukko seisoi hämmästyksen valtaamana, samalla kuin sanat tulvailivat Moodyn huulilta ihmeteltävän voimakkaasti ja helposti. Puhuttuaan noin viisitoista minuuttia, hyppäsi hän alas laatikolta ja ilmoitti omin päinsä pitävänsä kokouksen musikaalisessa akatemiassa, ja sinne pyysi hän kansajoukkoa seuraamaan itseään. Käsi kädessä marssivat Moody ja Sankey pitkin katua ja samalla laulettiin laulu toisensa jälkeen. Kansajoukko seurasi heitä kintereillä, ja miehet eväskonttineen unohtivat lähteä kotiin, niin kokonaan oli laatikon päällä pidetty saarna heidät hurmannut.

Tästä marssista selitti Sankey, että se oli hänen ensimmäinen kokemuksensa pelastussotilaana. Parissa minuutissa oli musikaalinen akatemia kuulijoita täynnä ja Moody piti huolta siitä, että työmiehet työmekoissaan ensin saivat istuimet, ennenkuin hän meni ylös lavalle puhumaan.

Hänen toinen esitelmänsä oli yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin oli ollut, jonka hän piti kadunkulmassa, eikä kokous loppunut ennenkuin edustajat tulivat iltakokoustaan pitämään. Sankey oli vieläkin epävarma, kun Moody toistamiseen nosti kysymyksen heidän yhteistyöstään. Kuitenkin suostui hän tarjomukseen viettää viikko yhdessä Moodyn kanssa, ja ennenkuin tämä viikko oli kulunut, oli hän jättänyt erohakemuksensa Hugh Mc Cullough'ille, joka siihen aikaan oli valtiovarain-osaston sihteerinä, ja muuan sotilas, joka oli istunut vankina Libby Prisonissa, sai Sankeyn paikan.

YHDESTOISTA LUKU.

Chicagon palo ja sitä seuraava aika.

Vuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin, miten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen työnsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman perään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat käydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi heidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he usein sanoivat hänelle:

"Olemme rukoilleet Teidän edestänne".

"Miks'ette rukoile kansan edestä?"

"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa".

"Minä tarvitsin voimaa!" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun tästä tuli puhe, "minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla suurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä suhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta vaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa siitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat minut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani puhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat rukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin Pyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En ymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan siten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää kauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen".

Siihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi Chicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja sekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr. Moody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan esitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä tuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman erehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello läpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat usein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti häirinneet.

Mr. Moody puhui loppuun tekstinsä: "Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen kanssa?" ja sanoi kuulijoille:

"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi pyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan aijotte tehdä".

"Mikä erehdys!" lausui hän sittemmin. "Näyttää siltä, kuin vastaus olisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en koskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa pelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää minua tuomiolla".

"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen äänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:

"Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu Jeesus sua kutsuu, Hän kutsuu nyt sua".

Mennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun ja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl. 1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina. Kaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan, ja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi perhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka sen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien alta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä kaupunginosaa kohti.

Oli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin kantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään täyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia hopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti lastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody oli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija Healy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se oli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä retkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle lahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä kuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä talossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen alasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä pelastamaan sitä hänelle.

"Minäkö ottaisin oman kuvani!" huudahti hän. "Sekös vasta olisi hullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka ovat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody, sepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit pelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? -- Eikö kuuluisi hullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?"

Mitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti raskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä. Mustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta, minkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen ottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen omistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun perästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä, muistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai läpikäydä.

Heti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr. Moody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän itään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon rakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta yhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa. Väliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä paikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi kuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä rakennus, tunnettu nimellä "The North Side Tabernacle".