Part 4

"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille asettaneeni sopimatointa kysymystä".

"Pysykää omassa toimessanne!" ärjäsi toinen.

"Tämä onkin toimeni", vastasi Moody.

Päivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme kuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.

"Kuka siellä", kysyi tämä, "ja mitä Te tahdotte?"

"Tahdon tulla kristityksi", kuului vastaus. Moody avasi oven ja hämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä, että hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.

Mies lausui: "Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän sananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole saattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä ja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani".

Tulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään kysyi hän heti:

"Mitä minä voin tehdä hänelle?"

Hän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi sotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä ennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.

Erästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli Moody samaan tapaan kadulla:

"Oletteko kristitty?"

"Se ei ole Teidän asianne".

"Ompa se minun asiani".

"Sitte mahdatte olla D. L. Moody", virkkoi muukalainen.

Muuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian innokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.

"Teidän ei tulisi yleisesti puhua", lausui hän, "Te teette niin monta kieliopillista virhettä".

"Tiedän kyllä, että teen virheitä", kuului vastaus, "ja että minulta puuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni mukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on kielioppitietoa kylliksi -- miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?"

Eräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa kokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi arvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli kokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut paikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän tunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden pitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen heikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen rukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.

Mr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä koskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän kutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä kokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä käsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä kansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri haarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat autettavissa.

Suurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä paikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen ihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.

Muuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä pyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja kauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään, ja että "eteviä puhujia" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa läsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera, joka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä, kykenemättömänä "etevänä puhujana" esiintymään. Kokous, jota pidettiin jossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut kokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.

Mr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse olevansa nuo ainoat "etevät puhujat" Chicagosta. Tulee huomata, ett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän yön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen paneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan rukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.

Kokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan odotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon, vuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.

Hänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää. "Tarvitsen sen jälkikokousta varten", vastasi Mr. Moody. Hän ei lainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.

Mr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään, sitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui noin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun hän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili sellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa ensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi liikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin kaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka halusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle, täyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista kertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.

Siitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli maakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle suuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli edellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut myöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra hyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.

Monet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa ajamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi. Pelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin itse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä usein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla toimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti läpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen, ajoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan kokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä oli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan vaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä seudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.

"Sanokaa naapureillenne", lausui Mr. Moody, "että tuossa kouluhuoneessa pidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia". Kun he tulivat seuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin lapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä käymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi häneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä tulisi johtamaan. "Te", vastasi Moody.

Ylenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan elämässään ollut sellaista tehnyt. "Vai niin", virkkoi Moody, "sitten on todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa väistyä".

Mies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti senvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät harrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.

Hänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että "profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla". Chicagolla oli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen muurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla rohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu järistyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin onneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.

Kun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän ensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin ennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus vastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän voittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi suurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.

Kerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: "Maailma ei vielä ole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä _yhdessä ainoassa ihmisessä, sen kanssa, edestä ja kautta_, joka kokonaan on hänelle antautunut". Tämä lausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: "Hän ei sanonut suuri, tai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi vaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän tai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani tullakseni sellaiseksi ihmiseksi".

Tämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen elämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.

"Sano kaikille ystävilleni", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, "ett'ei löydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Toivon, että perhealttari pyhitetään kotona".

"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden persoonallisesti", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865. "Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja tee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava. Lue usein Joh. 14 lukua".

Hänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän kohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa häiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä rauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä rukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi Mr. Moody kätensä ja lausui:

"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas Iskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne".

KUUDES LUKU.

Millä tavalla Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.

Moneen vuoteen ei Mr. Moody ajatellut enempää saarnaaja-alalla aikaansaada, kuin pitää viisi tai kymmenen minuuttia kestävän esitelmän pyhäkoululapsilleen. Myöhemmin hankki hän itselleen avuksi raamatunlukemisessa n.k. "tekstiselityskirjan" ja rupesi valmistamaan esitelmäänsä "raamatusta". Tämä sana oli hänen aineenaan ensikerran koettaessaan aikaansaada säännöllistä raamatunlukemista.

Hänen menettelytapansa oli yksinkertainen ja tarkoitustaan vastaava. Hän kehotti jotakuta kuulijoista lukemaan jonkun tekstin. Sillävälin oli hänellä aikaa koota ajatuksensa, jonka jälkeen hän lausui muutamia sanoja tai kertoi jonkun tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun hän oli aineen tyhjentänyt, pyysi hän monasti että vieläkin joku muu teksti luettaisi, ja siihenkin hän samoin liitti muutamia selityksiä. Kun hänen kuulijakuntansa kasvoi, niin että hänen itse tarvitsi lukea tekstinsä, täytyi hänen huolellisemmin valmistautua, kun ei ollut niin paljon tilaisuutta tilapäisten huomautusten tekemiseen.

Ennen pitkää pyysi Mr. Goodwin, Chicagon ensimmäisen congregationalistisen seurakunnan pastori, Mr. Moodya toistamaan yhden näistä raamatunluvuista hänen kirkossaan. "Minä hieroin silmiäni", sanoi Moody, "nähdäkseni kuka olin!" Hän ei milloinkaan ollut ajatellutkaan niin pitkälle yleisessä opetustoimessa ennättävänsä. Raamatunluku Mr. Goodwinin kirkossa koski ainetta: Pyhä Henki, aine, joka siihen aikaan oli vähäisen tunnettu, mutta jolla nyt kautta koko maailman on sangen tärkeä sija kaikkien niiden luvuissa ja ajatuksissa, jotka raamattua tutkivat. Tämä on suureksi osaksi Mr. Moodyn ponnistusten tuloksena.

Kohta sen jälkeen pyydettiin Mr. Moodya pitämään raamatunlukua kolmannessa presbyteriläisessä kirkossa, ja vähitellen levisi hänen maineensa kautta koko kaupungin ja vielä sen rajojen ulkopuolellekin.

Itse teossa hän ei milloinkaan muuttanut saarnojen järjestämistapaansa, joka oli seuraava:

Kun hän jostakin erityisestä aineesta tai tekstistä oli päättänyt pitää esitelmän, hankki hän ensin suuren kuoren, jonka päälle hän kirjoitti aineen osoituksen, kuten "Taivas", "Psalmi 23", "Luopiot", "Jumalatoin hyljätköön", "Miten murheellisten kanssa on meneteltävä". Näihin kuoriin kokosi hän otteita saarnoista, selityksiä, sanomalehdistä leikattuja kirjoituksia, kertomuksia sekä valaisevia tapauksia hänen omasta elämästään; sanalla sanoen, kaikenlaista, mikä jollakin tavalla koski kysymyksessä olevaa ainetta. Sadottain näitä kokoelmia löytyy hänen työhuoneessaan, monet niistä sangen laajoja ja kantaen jälkiä ahkerasta käyttämisestä, monet taasen vasta saarnojen alkuja.

Kun Mr. Moody tahtoi puhua jostakin erityisestä aineesta, tarkasteli hän niitä aineksia, joita hänellä vastaavassa paperikuoressa oli ja valitsi niistä sellaiset kohdat ja kertomukset, joita hän halusi käyttää. Nämä järjesti hän kokonaisuudeksi ja kirjoitti alkusanat paperilehtisille, joita hän sitte venyvillä nauhoilla kiinnitti raamattuunsa.

Mr. Moody aloittaa saarnan, jonka aineena on "Katumus", esiintuoden tavallisia vastaväitteitä. Ensin: "Minua ei sureta minun syntini". Tätä vastaväitettä aikoo hän kohdata esiintuomalla Hes. 33: 11, ja senvuoksi leikkaa hän mainitun värsyn isoränttisestä raamatusta sekä liistaroi sen paperille, ettei hänen tarvitse etsiä sitä raamatustaan. Myöhemmin hän lisäsi: "En ole tullut ajatelleeksi" -- muistaakseen puolustusta, joka häntä usein kohtasi puhellessaan kääntymättömien kanssa. Sana "totella", sekin myöhemmin lyyjykynällä lisätty, huomautti hänelle, että _kuulijaisuus_, eikä _tunteet_, oli raamatun vaatimus.

Toinen vastaväite: "Kuinka paljon ja kuinka kauvan pitää minun syntejäni sureman?" Vastauksena tähän käytti hän 2 Kor. 7: 9, 10; myös kehoitusta Jes. 55: 7, "Jumalatoin hyljätköön tiensä ja pahantekijä ajatuksensa ja kääntyköön Herran puoleen".

"Olen katunut paljon enemmän sittekun tulin Kristuksen luo, kuin sitä ennen", kirjoitti Mr. Moody edelleen, muistuttaakseen itselleen yhtä ajatusta, jota hän usein teroitti kuulijoittensa sydämmiin, nimittäin että katumus ja uudestisyntyminen ovat vain alkuna kokemukseen, joka kristityllä yhä jatkuu, koska hänen alituisesti tarvitsee katua syntiään ja luottaa Vapahtajansa apuun.

Tämänkaltaisella saarnojen valmistustavalla katsoi hän olevan monta hyvää puolta. Se ei estänyt hetken inspirationia, koska puhuja ei orjallisesti ole kirjoitettuun sanaan sidottu. Monet Mr. Moodyn parhaimmista ja useimmin käytetyistä lausunnoista ovat hetken tuotteita. Hän huomauttikin aina, että kirkko tarvitsee miehiä, jotka voivat "seistessään ajatella".

"Ihmiset sanovat, että kertaan saarnojani", lausui Moody. "Tietysti sen teen ja teen mielelläni. Muutamat saarnaajat pelkäävät, että kadottavat maineensa, jos kertaavat saarnojaan. Anna maineesi mennä menojaan, niin sinun käy hyvin. Jos sinulla on Jumalan siunaama saarna, niin älä pelkää käyttää sitä yhä uudelleen". Mr. Moody varmaan kertasi osan saarnojaan satoja kertoja, mutta aina ne kuulijoista tuntuivat uusilta. Salaisuus on varmaan osaksi etsittävä itse aineen luonteessa; näyttelijää tai luennoitsijaa, joka kertaisi samaa asiaa, ei kenkään kerta toisensa perästä jaksaisi kuunnella; mutta raamattu pysyy lähteenä, josta alituisesti pulppuaa uutta. Osaksi riippui se Mr. Moodyn vilkkaasta esitystavasta. Mutta epäilemättä johtui se myöskin hänen saarnojensa valmistustavasta, joka myönsi vaihtelua esityksessä ja tuotti senkautta yhä uutta valoa itse aineesen nähden, ilman että hänen tarvitsi noudattaa samaa järjestystä pääkohtien ja kertomusten kokoonpanossa.

Kolme kirjaa kehoitti Mr. Moody jokaista kristittyä itselleen hankkimaan: hyvän raamatun, suurella, selvällä räntillä; Crudenin raamatunoppaan ja tekstiselityskirjan. Olemme jo nähneet, millä tavalla hän viimemainittua käytti apunaan saarnojensa valmistuksessa, Hänellä oli aina mainittu kirja käsillä työhuoneessaan samoinkuin raamatunopas. Viisi vuotta hän oli ollut uskovainen, ennenkuin hän sai kuulla sellaisesta puhuttavan. Muuan vapaa-ajattelija sai kohta hänen kääntymisensä jälkeen hänet käsiinsä Bostonissa, ja nuori Moody koetti puolustaa raamattua ja kristillisyyttä. Vapaa-ajattelija lausui lauseen, jonka Moody väitti olevan toisin raamatussa. Monta päivää sai hän selailla raamattua voidakseen näyttää toteen, että vapaa-ajattelija oli väärässä. Monta vuotta myöhemmin huomasi hän, että jos hänellä silloin olisi ollut joku raamatunopas, niin olisi hän muutamassa silmänräpäyksessä voinut löytää raamatunpaikan.

Mr. Moodyn raamatut ovat kalleimpia aarteita, joita hän on jättänyt jälkeensä. Hänellä oli niitä koko joukko -- pariinkymmeneen kappaleesen -- alituisessa käytännössä. Hänen työhuoneessaan löytyy useita, jotka ovat lähes loppuun kuluneita, irtonaisia ja reunoista repaleisia lehtiä, mutta sanomattoman kalliita niiden huomautusten tähden, joita on reunoihin ja muihinkin tyhjiin paikkoihin kirjoitettu.

Hänellä oli tusina välilehdillä varustettuja raamattuja. Mr. Moody teki sen huomion, että muistiinpanokirjoja ja muita lippusia, aikaa voittain kokoontui joukottain ja tulivat syrjään pannuiksi, jääden siten käyttämättä. Senvuoksi hankki hän nämä välilehdillä varustetut raamatut, joissa muistiinpanot olivat aina käsillä. Näistä jakeli hän kultapaloja kokouksissaan, ja kun ystävät lainasivat tuollaisen raamatun kopioidakseen siinä löytyvät huomautukset, toivoi hän että he siihen merkitsisivät joitakin kultapalasia, ennenkuin jättivät sen takaisin.

"Älkää peljätkö lainata raamattuanne toisille tai päinvastoin", tapasi hän lausua. "Vähän aikaa sitten pyysi eräs mies minun raamattuani lainaksi kirjoittaakseen siitä jotakin muistiin, ja saatuani sen takaisin, löysin siinä seuraavan huomautuksen":

"_Jeesus yksin_:

"Taivaan valkeus on Jeesuksen kasvot.

"Taivaan ilo on Jeesuksen läsnäolo.

"Taivaan laulu on Jeesuksen nimi.

"Taivaan sopusointu on Jeesuksen ylistys.

"Taivaan puheaihe on Jeesuksen työ.

"Taivaan ajanvietto on Jeesuksen palvelus.

"Taivaan täydellisyys on Jeesus itse.

"Taivaan olemassa-olo on Jeesuksen ikuinen pappeus".

Hän tapasi lausua, että kannatti kävellä tuhannen penikulmaa, jos oli tilaisuudessa saamaan hyvä ajatus. Miten innokkaasti hän kuunteli muita saarnaajia siepatakseen heiltä sattuvia ajatuksia ja valaisevia kuvia; ja miten hänen kasvojaan valaisi onnellinen hymy, kun hän otti taskukirjansa esiin, joka hänellä aina oli mukanaan, merkitäkseen siihen jonkun kultajyvän. Hän vaati, että pitäisi tottua merkitsemään muistiin kaikki hyvä, minkä näki ja kuuli, koska tämän pitäisi päivä päivältä tekemän raamatun yhä huvittavammaksi.

Mr. Moody ei milloinkaan kyllästynyt raamatun tutkimiseen. Kesäsin hän tavallisesti nousi päivänkoitossa saadakseen olla kaksi tai kolme tuntia kahden Jumalansa ja raamattunsa kanssa, kun mieli vielä oli raitis ja ennenkuin päivän askareet olivat huomion kiinnittäneet. Hänen kirjastonsa seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjahyllyjä. Kirjojen joukossa, joita hän piti suurimmassa arvossa, oli suuri kirkkoraamattu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mr. D. L. Moody, Mrs. C. H. Spurgeonilta, rakkaana muistona rakastetulta, joka on mennyt kotiin Jumalan luo. Tätä raamattua on kallis puolisoni käyttänyt ja lahjoitetaan nyt vilpittömällä ilolla sille, jonka käsissä sen siunattu tehtävä tulee jatkettavaksi ja laajennetuksi.

_S. Spurgeon_.

Westwood, London 20 p. Marrask. 1892".

Tämä on sama raamattu, johon C. H. Spurgeon merkitsi ne saarnansa, jotka painettiin. Punaisella musteella reunoihin tehdyistä muistutuksista tiesi hän heti, mihin saarnakokoelmaan tai mihin aikakauslehteen mikin saarna oli painettu. Sen raamatun kansilehteen, jota Mr. Spurgeon päivittäin käytti, oli omistaja kirjoittanut huomautuksen, josta Mrs. Spurgeon kirjoitti otteen ja liistaroi sen siihen raamattuun, jonka hän antoi Mr. Moodylle. Se on näin kuuluva:

"C. H. Spurgeon 1856.

Valkeus minun työhuoneessani.

Valo on niin kirkasta kuin ennen koskaan. 1861.

Oi, että silmäni enemmän aukenisivat! 1864.

Kulunut käytännössä, uudestaan sidottu 1870.

Lyhty korjattu ja valo silmilleni niin miellyttävä kuin ennen milloinkaan".

Sittekun Mr. Spurgeonin raamattu (ja samalla täydellinen kokoelma hänen saarnojaan) joutui Mr. Moodyn haltuun, tapasi Moody aina ensin katsoa, oliko Mr. Spurgeon saarnannut siitä tekstistä, josta hän aikoi puhua.

SEITSEMÄS LUKU.

Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.

Sodan syttyminen Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä avasi Mr. Moodyn kristilliselle lähetystyölle uuden työvainion.

Hän oli innokkaasti puoltanut neekeriorjuuden poistamista siitä ajasta asti, kun hän oleskeli Bostonissa ja otti elävästi asioiden kulkuun osaa. Sinä päivänä, jona Lincolnin kutsumus sotilaille julistettiin, oli Mr. Moody eräässä pyhäkouluopettajien kokouksessa paikkakunnalla nimeltä Sycamore, 111. Hän kääntyi erään ystävän puoleen ja lausui:

"Meidän on lähteminen, mutta nyt olemme täällä. Tehkäämme minkä voimme voittaaksemme tänään joukon sieluja Kristukselle".

Lincolnin käynti New Market Hallissa oli oppilaissa herättänyt mitä hehkuvimman isänmaanrakkauden, ja seitsemänkymmentä viisi heistä noudatti heti kutsumusta. Mr. Moodyn sydän seurasi luonnollisestikin heitä heidän palvelukseensa. Leiri pystytettiin Chicagon eteläisen rajan läheisyyteen, Camp Douglass, ja sinne lähetettiin sittemmin kunniasanansa päälle kymmenen tuhatta kapinallista. "Army and navy Committee" muodostettiin heti N.M.K.Y:n keskuudessa. Siihen yhdistyi U. S. Christian Commissionin luoteinen haara, sittekun vanhempien yhdistys 16 p. marraskuuta 1861 oli perustettu. Mr. Moody ei välittänyt yhdistyä "the Christian Commission'iin", koska hän arveli, että sellainen yhdistys sitoisi hänen vapauttaan ja estäisi häntä hänen laajassa vaikutuksessaan, jonka tuloksena oli monet kääntymiset. Samanlaisista syistä kieltäytyi hän, innokkaista hänelle tehdyistä tarjoumuksista huolimatta, rupeamasta rykmenttipastoriksi.

Eräässä kirjeessä 19 p:ltä marrask. 1861 kirjoitti hän äidilleen:

"Minä luulen, että sinä mielelläsi kävisit meidän kokouksissamme New Market Hall'issa. Niissä käy paljon kansaa ja ne ovat sangen hauskat. Toisinaan nousee viisitoista vieläpä kaksikymmentäkin henkeä rukoilemaan... Nykyään työskentelen sangen paljon sotamiesten kesken. Kentuckyssä viihdyin erinomaisesti. Pojat tahtoivat minua rykmenttipastorikseen, mutta minun ystäväni eivät tahtoneet laskea minua, ja senvuoksi jään edeskinpäin kaupunkiin. Tahtoisin Teitä kaikkia tavata ja puhella kanssanne Vapahtajastani, jonka tunnen olevan minua läsnä. Oi, mitä olisi elämä ilman Kristusta! Toisinaan tulen katsoneeksi ales tähän synnin pimeään maailmaan, mutta kun katson Jeesukseen, ojennan minä katseeni ylöspäin".

Yksi hänen veljistään -- Warren -- otti sotamiehen pestin ja tämäkin seikka kiinnitti vielä enemmän hänen sydämmensä leiriin. Hän kirjoitti 13 p. syysk. 1862 äidilleen ja pyysi saada tarkat tiedot veljensä olinpaikasta, koska hän halusi lähettää kirjoja hänelle. "Pidän joka ilta leirissä kokouksia sotamiehille. Suuri osa heistä kääntyy vääriltä teiltään. Sano Georgelle ja Edille (kaksi veljeä Northfieldissä) etteivät he saa jättää noita rukouskokouksia. Rukoile eteenkinpäin. Nyt on olemassa tärkeät syyt rukoukseen. Näyttää siltä kuin Jumala odottaisi, että tämä kansa huutaisi hänen puoleensa. Minä toivon todellakin, että nämä kokoukset jatkuvat ja ett'eivät Jeesuksen ystävät väsy, ja, äitini, minä toivon, että sinä puhut Warrenin kanssa hänen sielustaan. Sano hänelle, että sinä tahdot joka päivä rukoilla hänen edestään, ja Jumala on kuuleva rukouksesi. Pyydä, ettei hän harjoittaisi korttipeliä, sillä korttipeli johtaa hasardipeliin, ja hasardipeli johtaa helvettiin".