Part 3

"Te ette näy tuntevan minua".

"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".

"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"

"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".

"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja tässä toimessa".

Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.

Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli, sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.

Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:

"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä palaan".

Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on pelastettu".

Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä käsintuntuvasta evankeliumista.

Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen ulos.

"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen, mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla, pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen, täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.

"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.

"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"

"Kyllä sen voisitte tehdä".

"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"

He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.

Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:

"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".

Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.

Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa. Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya. kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.

Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn ystävänä.

Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle, toisen lausuessa hänelle:

"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".

Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle. Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella. Mutta Mr. Moody virkkoi:

"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".

Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.

Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse, Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".

"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".

Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.

"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.

Miks'ei?

"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.

"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen poikki astua. Antakaamme _rakkauden_ astua velvollisuuden sijalle seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille voitetuksi".

NELJÄS LUKU.

Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.

Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa kristilliseen toimintaan.

Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa, tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti. Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa käyntiin.

Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi, rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä ajassa hän siinä onnistuikin.

Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N. Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.

Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859, osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:

"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea, ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli kuollut... Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut, sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin olisin ollut hänen poikansa".

Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies, empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin. Älä kerro tästä kenellekään".

Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen, omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän. Tästä kertoo hän itse:

"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa, mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan kehoittanut".

"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan. Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi. Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi Jumala silmäni".

"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".

"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti kalpealta ja hyvin heikolta".

"Miten on laitanne? kysyin häneltä".

"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin. Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"

"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen levottomuuteensa, vastasi hän":

"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".

"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani minut miettimään".

"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan, miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos haluatte".

"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata, ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli rukouksemme".

"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät pelastusta".

"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin kerrassaan paistavilla kasvoilla".

"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".

"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta, niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"

"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua, sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"

"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus, minkä tänä iltana olen saanut".

"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään. Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt. Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät. Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin, kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".

"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"

Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle 1,000 doll. -- siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll. Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla, niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena, jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.

Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä" eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.

Hän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia vaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen rakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä samoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian tuntui yli koko kaupungin.

VIIDES LUKU.

Vaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.

Useimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa, olivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä vaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että hänellä -- kuten hän lausui -- oli tunnin verta viikossa lapset hallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen alkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi hänen -- ei mitenkään vasten tahtoaan -- pitää niitä joka ilta. Ennen pitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin, jota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella ja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui paisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi, syntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody kyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta köyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua noissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet siihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat saaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa soveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita tavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat kääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa eivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi. Sellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut, eivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi välttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti hankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.

Tuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi sekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa ihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.

Se vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta kirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody oli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan tehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin kokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille; raamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia; puhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset. Paitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä ulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja kaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta vaikutusta ja elämää.

"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa", kirjoitti muuan matkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, "niin alottaisi Mr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön".

Mr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain aamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua, jonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti hän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä kyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin kokouksia kirkossa.

Mr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä saatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen työntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri Morley Punshon ja John Darby.

Eräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan johonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta Henry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui saarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja sunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä suuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä. Diakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli heidän hämmästyksensä -- ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi -- kun hän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi kokouksensa täten:

"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin siellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin häneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että hän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'."

Kun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut, aukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla sellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä ahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli tutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin "raamatunlukemiskokouksiin", joita Amerikassa pidettiin.

Kaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan puhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai hän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot sillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat herätyskokouksiksi.

"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina iltoina paitsi kahtena", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861. "Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle: Jumala siunatkoon sinua jatkuvasti... Olin koko viime viikon poissa pyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä tulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan ennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli huone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi avata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa. Herra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat jälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et olisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen sitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä kaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat tehneet vararikon..."

Eräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen luo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody kysyi tältä: "Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen poika?" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin vieras läksi talosta.

Monta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita mutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.

Eräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka nojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Oletteko kristitty?"

Mies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn katuränniin. Tämä lausui: