Part 2

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr. Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä, niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni, tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä, ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, -- jos tämän kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi. Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi. Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa -- aivan sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa. Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni, että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen, viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä. Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle. Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan, syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita, joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia, hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla. Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin, sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään hengellisiä kokemuksiaan -- kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän, kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan -- mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin, että jotkut niistä ovat valheellisia -- että yksi ja toinen koetti tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu) kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään, josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.

KOLMAS LUKU.

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.

"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan kaupunkiin viikko sitten yöllä... Eilen illalla menin erääsen rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa, ja hänessä minä löydän rauhan... Toivon että olisit nähnyt muutamia naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä..."

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta, sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot, saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini, jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria viikossa... Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta, jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla, ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä, tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin", vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista, niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen, joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa. Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa, jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia, jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella". Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo, että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi. Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä) oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle. Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter, joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön. Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista), joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä _auttamaan_ itseään uudessa tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit, luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia, panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä. Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella, viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä karitsoja".

"_Karitsoja? Susia_, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen -- mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa". "Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."

Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen. Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää koko luokkansa.

Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.] joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin oli toisinaan selässä.

Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea. Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana. Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan, jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.

Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa. Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen" ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä: "Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".

Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä astumaan sisään ja sanoi hänelle: