Part 19

Niiden hämmästystä herättävien ilmiöiden todellisuutta, jotka seurasivat Mr. Moodyn työtä tähän suuntaan, on yhtä mahdoton epäillä kuin mitä muuta yhteiskunnallista ihmistä tahansa. Aloittaen toimintansa varastohuoneissa, vajoissa ja saleissa, siirtyi hän sittemmin kirkkoihin ja sai siellä aikaan, mitä muut ihmiset eivät kyenneet tekemään. Hänen teknillinen kykynsä oli parhainta lajia. Hänellä oli täydellisesti koulutettu ja vallassaan oleva ääni, joka oli ihmeteltävän väkevä ja läpitunkeva. Mutta nämä ajalliset lahjat eivät olisi olleet minkään arvoisia ilman hänen rehellisyyttään, vakavuuttaan ja hänen vahvaa vakuutustaan siitä, että joka kellon näppäys ratkaisi jonkun sielun ihmisyysonnen. Hän oli peloittavan vakava.

Tämä täytti hänen sielunsa tulella. Hän löysi ihmiset heikkoina ja jätti heidät väkevinä. Hän tuki heikkoa päätöstä. Hän täytti tyhjät elämät, antaessaan päämaalin niille. Monet lankesivat. Monet kadottivat ensimmäisen rakkautensa. Mutta suuret joukot jäivät pysyväisiksi, joiden elämät todistivat, että he olivat löytäneet, mitä he etsivät, ja ovat nyt vuosikausia kanssaihmisiään palvelleet.

Tällaisia sai hän aikaan. Mutta koko hänen merkillisen elämänsä ajan ei mikään ollut hänelle itselleen tai yleiselle katsojalle selvempää kuin se seikka, että hänen todellinen voimansa oli sen evankeliumin ilmoittamisessa, jonka hän oli saanut, sellaisena kun se alussakin ilmoitettiin, totutuista tavoista, muotomenoista ja kaikenlaisesta konemaisuudesta vapaana, jotka vain heikontavat sen yksinkertaista suoraa totuutta. Mr. Moodyn kuolema herätti surua tuhansissa sydämmissä, ei ainoastaan Amerikassa vaan myös Suurbritanniassa ja Irlannissa. Häneltä tosin puuttui ne edut, joita syntyperä ja kasvatus tuottavat, mutta hänestä oli hänen väkevän persoonallisuutensa, palavan kiivautensa, täydellisen vilpittömyytensä ja pettämättömän kestävyytensä kautta tullut merkillinen henkilö hengellisen työskentelyn alueella.

Mr. Moody ei milloinkaan koettanut muodostaa omaa lahkokuntaa vaan saarnasi Kristuksen evankeliumia kokonaisena, jättäen sanankuulijoilleen vapauden liittyä mihin seurakuntaan halusivat.

Kun hän matkusteli Mr. Ira D. Sankeyn kanssa, kohtasi heitä kaikkialla menestys, vaikka heidän usein oli voitettava esteitä, joita ennakkoluulosta evankeliumin vapaata saarnaa kohtaan heidän tielleen asetettiin. Vaikka he etupäässä kääntyivät sellaisten henkilöiden puoleen, jotka eivät olleet seurakunnan jäseniä, kävi kuitenkin tuhansia miehiä ja naisia kaikista eri tunnuskunnista heidän kokouksissaan. Tämä lisäsi etenkin kokousten voimaa, samoinkuin toiselta puolen Mr. Moodyn kiivaus Jumalan kunnian eteen täten tuli todistetuksi, ja tuloksena tästä oli uuden elokkaisuuden ilmeneminen kaikkialla kirkollisten laitosten hengellisessä työskentelyssä.

Kaikkien pastorien vaikea ratkaistava probleemi on kysymys, kuinka kansan alemmat kerrokset parhaiten saavutettaisiin. Saarnat kirkossakävijöille, jotka mielellään kuuntelevat, muodostavat osan vaan ei kirkon koko tehtävää. Nekin lampaat, jotka eivät ole lammashuoneessa, kaipaavat paimenen hoitoa. Mr. Moody läksi ulos avaraan maailmaan, ulos kaduille ja kujille ja tarjosi kätensä muukalaiselle vieden häntä hengellisen vaikutuspiirin sisäpuolelle. Hän kehoitti ihmisiä olemaan hyviä ja tekemään hyvää ja osoitti heille, että ajallisessakin suhteessa ne ovat siunattuja, jotka rehellisesti vaeltavat.

Maailma on hänen kuolemansa kautta köyhtynyt, mutta rikastunut hänen elämänsä kautta, ja tuhannet siunaavat Jumalaa ja tulevat ikuisesti häntä siunaamaan sen sanoman tähden, jonka he tämän miehen kautta ovat kuulleet. Hänen esitelmissään ei ollut erinomaista kaunopuhelijaisuutta, s.o. sellaista jota ihmiset pitävät kaunopuhelijaisuutena, eikä hänen esiintymisessään liioin ollut erinomaista majesteetillisyyttä, hän oli suora ja yksinkertainen, tavoiltaan ja näöltään melkein halvan näköinen. Ja sittenkin voitti hän ihmiset kuin taikavoimalla, koska hän oli niin totinen, ja kun hänellä oli heille sanoma saatettavana. Hänestä voidaan sanoa kuin kerran Johannes Kastajasta: "Hän ei tehnyt yhtään merkkiä, mutta kaikki mitä hän on sanonut Jeesuksesta on totta".

Ne "kesäkoulut", joita tuossa pienessä rauhaisassa Northfieldissa pidettiin, ovat tehneet sen kautta maailman kuuluisaksi ja vaikuttaneet enemmän, kuin mitä yhdessä tuokiossa voidaan arvata, kristillisen uskonnon lisääntymiseksi täällä kotimaassa ja muualla.

Mr. Moody ei milloinkaan ottanut vastaan rahoja palvelustensa palkaksi, vaikka hän kyllä otti lahjoja vastaan aikaansaamansa työskentelyn kannatukseksi. Kerrotaan, että eräs ystävä piti hänen aineellisesta puolestaan huolta ja valmisti siten hänelle tilaisuuden vapaasti saarnata rahallisten asioiden häntä häiritsemättä, jotka usein kyllä asettuvat esteeksi evankeliumin työmiehille. Ja täten työskenteli hän loppuun saakka ilman muita siteitä kuin Mestarin rakkaus.

Merkillinen on todella se historia, jonka tämän oppimattoman maalaispojan elämä meille esittää. Kaikki siitä lähtevät opetukset eivät kenties heti hänen kuolemansa jälestä osoittaudu. Mutta muutamat ovat selvät ja ansaitsevat hyvästi tulla vaarinotetuiksi.

Ensinkin oli hän todellisesti vilpitön ja ilman pelkoa. Uskonto oli hänen kaikkensa, ja senvuoksi oli hänen uskonsa suuri.

Toiseksi oli Mr. Moody suora. Hän ei paljon kärsinyt jumaluusopillisten teoriojen saivarruksia. Hän tiesi, että maailma oli vajonnut syntiin ja voitiin pelastaa vaan evankeliumin kautta, tämä oli hänen uskontunnustuksensa ja hänen saarnansa perusjuuri. Ja me voimme meidän aikamme pastoreille vakuuttaa, että vaikka ihmiset ovat niin kutsutuille dogmeille välinpitämättömiä ja vihaavat tyhjiä muotomenoja, kuuntelevat he mielellään ja hyötyvät tuosta vanhasta Jeesus Natsarealaisen ilmoittamasta rakkauden sanomasta. Toiset voivat täyttää kirkkonsa yhtä helposti kuin Moodykin, jos he vaan ovat vilpittömiä ja esittävät yksinkertaisen evankeelisen sanoman.

Kolmanneksi hän oli ihminen, "Jumalan jaloin teko". Hänellä olisi saattanut olla enemmän kirjallista tietoa; yliopistosivistyksen omistaminen on edullista. Hänellä olisi saattanut olla enemmän tottumusta seurustelutavassaan, vaikka hän itse teossa oikeastaan aina vähän halveksi hienostumista yhteiskunnallisessa suhteessa korkealla olevissa henkilöissä. Mutta hän oli ylevämielinen ja omasi laajan sydämen sekä suuren rohkeuden ja oli vaistonsa kautta hienosti sivistynyt mies, ja nämä ominaisuudet tuottivat vaikutusvaltaa hänelle.

Ja hänen jälkeensä jättämä vaikutus on kestävä kauan, niinkuin sellainen vaikutus aina kestää. Suokoon Jumala, että meillä olisi monta sellaista miestä, sillä maailma tarvitsee heitä! Nimestä ja tunnuskunnasta riippumatta surevat kaikki sellaisen miehen poislähtöä ja liittyvät jäseninä tuohon pieneen perheesen Northfieldissa, tuossa pienessä valkeassa huoneessa ikivanhan Round Topin juurella.

Olkoon vaan, että "sydämmen uskonnolla" on vähemmän huomattava sija amerikalaisten elämässä kuin ennen; mutta katsoen Mr. Moodyn tasaisesti lisääntyvään vaikutusvaltaan on vaikea näyttää sitä väitöstä toteen. Hänen viimeinen kuulijakuntansa Kansas Cityssä sanottiin olleen suurimman, mitä hänellä tässä maassa milloinkaan on ollut. Mutta hänen työnsä vanhurskauden levittämiseksi ei suinkaan viime aikoina niihin rajoittunut, joita hän äänellään saavutti. Joka kesä kokoontui joukottain oppineita ja sivistyneitä miehiä hänen kouluunsa Massachusetts maakunnassa tältä yksinkertaiselta mieheltä oppimaan sanan istuttamisen salaisuuden ihmisten mieliin. Senvuoksi on luultava että viimeisinä aikoina paljon suuremmat joukot olivat hänen vaikutuksensa alaisia kuin siihen aikaan, jolloin hänen maineensa herätyssaarnaajana oli korkeimmillaan.

Amerikalaiselle ylipäänsä on elämä käynyt paljon monimutkaisemmaksi kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Löytyy miehille ja naisille paljon useampia työ-, puhe- ja kirjoitusaiheita; mutta siitä ei seuraa, että olisimme ainoankaan "viidestäkymmenestä uskonnostamme" hyljänneet tai käytännössä jonkun parhaimmista joukossa jättäneet. Ja sittenkin kuulemme valitettavan että "usko laimenee", koska ei löydy ketään yleisesti tunnettua saarnaajaa, joka yleisöltä nauttii sellaista kunnioitusta, kuin D. L. Moodyn voimansa päivinä oli laita.

Hänellä oli sitäpaitsi aikaa kirjoittaa useita kirjoja, ja hänen saarnansa painettiin useissa osissa. "Lauluja Karitsan kunniaksi", jotka hän yhdessä P. P. Blissin ja Ira D. Sankeyn kanssa toimitti, sanotaan levinneen 20,000,000 kappaletta ja tuottivat 1,250,000 dollaria tekijäpalkkiota. Nämä rahat joutuivat komitean haltuun, joka niitä käytti erilaisiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Mr. Moody ei niistä saanut penniäkään, sillä hän ei huolinut mitään vaivastaan.

Kaikki hänen palkkionsa ovat jaetut tasan hänen laitostensa kesken. Vuotena 1899 nousivat ne 20,000 dollariin. Chicago Avenue-kirkko ja raamattuopisto olivat hänen erityisen huomionsa esineinä, ja hän johti kummankin aineellisia asioita sekä hankki varoja niiden tarpeisiin. Ennen olemme maininneet hänen toiminnastaan sisällisen sodan aikana. Espanjalaisamerikalaisen sodan aikana hän toimi Tampassa, Chicomangassa, Jacksonvillessä ja Camp Algerissa. Hän olisi sitäpaitsi seurannut Shafterin joukkoa Santiagoon, ellei hänen lääkärinsä olisi sitä vastustanut.

Viimeisen esitelmänsä Chicagossa piti hän raamattuopistossa 10 p. marraskuuta 1899, matkalla Kansas Cityn kaupunkiin, jossa hän sairastui. Lokakuun kuluessa johti hän viimeistä "sotaretkeään syntiä vastaan" Chicagossa ja saarnasi tällöin ensimmäisessä baptistakirkossa, Läntisessä Avenue-Metodistakirkossa ja Chicago Avenue-kirkossa suunnattomille kansajoukoille. Hänen kurkkutorvensa vikaantui 5 p. lokak., ja hänen täytyi jättää perjantai- ja lauvantaikokoukset pitämättä.

Huomattavin Mr. Moodyn työskentely Chicagossa viime vuosina oli se, minkä hän näyttelykesänä järjesti. Hän koetti etenkin saavuttaa ne suunnattomat kansajoukot, jotka kaikista maailman osista tulvailivat kaupunkiin, ja kutsutti senvuoksi etevimmät pastorit Englannista ja Amerikasta Chicagoon puhumaan niille tuhansille, jotka saapuivat hänen kokouksiinsa. Suurimman osan kesää piti hän päivittäin tai kahdesti viikossa allianssikokouksia kahdeksassa kirkossa, kahdessa teaatterissa, viidessä teltassa ja kahdessatoista lähetyssalissa, ja jatkoi sitäpaitsi säännöllistä työskentelyään raamattuopistossa. Sunnuntaisin oli monasti kaikissa kokouksissa yhteensä 50,000 henkeä.

Mr. Moody tunsi hyvästi koko raamatun, mutta löytyi toisia kohtia, jotka erinomaisesti soveltuivat hänen työhönsä, ja näitä käytti hän uudelleen ja uudelleen, pani ne monet kymmenet kerrat saarnansa perustukseksi ja valaisi niitä kaikenmoisilla tavoilla. Hänen lempipaikkojaan oli 91 psalmi, erittäinkin 14 ja 15 värsyt: _"Että hän minua halasi, niin minä hänen päästän: hän tuntee minun nimeni, sentähden minä varjelen häntä. Hän avuksihuutaa minua, sentähden minä kuulen häntä; minä olen hänen tykönänsä tuskassa; minä tempaan hänen siitä pois ja saatan hänen kunniaan"_.

Kerrotaan, että muuan neekerivaimo eräänä iltana makasi kuolevana jossakin Chicagon vinttikamarissa. Suru hänen pienen lapsensa tulevaisuudesta yhtyi taudin tuskiin ja siihen vakavaan varmuuteen, että hän nyt seisoi ijankaikkisuuden partaalla. Muuan vakava, nöyrä Kristuksen palvelija istui hänen vuoteensa ääressä. Toisella käsivarrellaan tuki hän kuolevan vaimon lasta, joka istui valkean miehen polvella, pitäen samalla kädessään kynttilää, jonka heikot säteet valaisivat lehtiä sangen kuluneessa raamatussa.

Toisessa kädessään piti hän raamattua, jonka lehdillä lukija tuolle neekerivaimoparalle julisti ikuisen elämän sanaa.

Vaimon kasvot loistivat toivosta samalla kuin tuo pieni lapsi hämmästyneenä katseli häntä, jonka ääni tulevina vuosina oli kaikuva suurille kansajoukoille, jotka tuon kuolevan neekerivaimon, viisaiden miesten ja paimenten tavoin Betlehemin tasangoilla etsivät häntä, josta Mooses ja profeetat ovat puhuneet.

Jumala oli ainiaaksi laskenut varjon sekä äidin että lapsen kasvoille, ja sen illan hämärä valo ei ollut kylliksi väkevä valaisemaan miehen piirteitä. Mutta tämä mies on sittemmin kolmessa maanosassa saarnannut sadoille tuhansille samaa yksinkertaista evankeliumia, jota hän sinä iltana tuossa yksinäisessä vinttikamarissa kuolevalle neekerivaimolle esitti.

Moody, joka istui ja luki puolipimeässä kuolevan neekerivaimon vuoteen ääressä, on sama mies ja sama evankelista, joka kirkkaasti valaistulta puhujalavalta saarnasi kymmeniin tuhansiin nousevalle kuulijakunnalle. Hänen tehtävänsä tuon kuolevan vaimon suhteen mahtoi merkitä apostoolista vihkimistä, joka soi hänelle vallan lukemattomien joukkojen yli, jotka eivät milloinkaan väsyneet Jumalan sanomaa niiltä huulilta kuulemasta, joita sinä iltana tulisella hiilellä Jumalan alttarilta kosketettiin.

Mikä kuningas tai kuningatar, keisari tai presidentti on persoonallisella luonteellaan milloinkaan koonnut suurempaa ihmisjoukkoa peräänsä kuin se, joka seurasi Moodya hänen juhlallisissa hautajaisissaan.

Mr. Moody luotti evankeliumiinsa ja hänen auktoriteettiin, joka sen oli antanut. Hän luki raamatusta ikäänkuin hän olisi ollut Jumalan läheisyydessä, kun hän lausui nuo pyhät sanat. Vaikka hän ei lähtenyt korkeaoppisista kouluista, saattoi hän oppineet häpeään, kun häntä mitataan sillä tarkoitusperällä, jonka mukaan Jumala jättää sanansa oppineille ja oppimattomille ihmisille. Sillävälin kun oppineet kiistelivät "Jehovistillisten" ja "Eloistillisten" kirjojen paikasta kaanonissa, selitti Moody, että hän tyytyi yhtä mittaa saarnaamaan "niistä kohdista raamatussa, joita jokainen voi käsittää".

Hän sanoi hymyillen ja samalla kumminkin kyynel silmässä, että tuo värsy. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", sisältää tarpeeksi jumaluusoppia ja uskontoa mille miehelle tai naiselle tahansa maan päällä. Oli ihmeteltävän ja erinomaisen valtavaa, kun Mr. Moody viidelle tuhannelle ihmiselle puhui ihmetyöstä, jonka kautta Jeesus paransi sokean miehen. Hän puhui niistä olosuhteista, joissa sokea, joka hartaasti halusi päästä näkeväksi, kohtasi Kristuksen, jonka voimaa hänen auttamisekseen voidaan ainoastaan verrata hänen palavaan haluunsa auttaa jokaista sielua, joka todella tahtoo tulla parannetuksi. Moody tapasi lukea tämän vertauksen, joka on ollut kymmenien tuhansien saarnaajien tekstinä, ja puhua sen johdosta, esittää sitä, iloita siitä ja toistaa sitä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen ja ainoa saarnaaja, joka sen on ihmisten kuuluviin tuonut.

Moody eli Jumalan läheisyydessä, ja Jumala oli aina tuota yksinkertaista evankelistaa läsnä, milloin ja missä ja millaisten olosuhteiden vallitessa tahansa hän esiintoi tuota vanhaa rakasta sanomaa Jeesuksesta ja hänen armostaan. Hän puhui kymmenille tuhansille samoin kuin hän puhui tuolle nöyrälle, haluavalle, kuolevalle neekerivaimolle Chicagossa.

Eräässä hänen ensimmäisistä kokouksistaan Englannissa tapahtui kääntymys, jonka Mr. Moody katsoi merkillisimmäksi, johon hän oli ollut välikappaleena. Kokous oli Agricultural Hallissa Lontoossa, ja enemmän kuin 15,000 henkeä oli läsnä. Itse on hän kertonut siitä seuraavasti:

"Mies oli englantilaisten rotuhevosten omistaja. Hän oli suurimman osan elämäänsä omistanut kilpa-ajoihin ja kaikkeen muuhun, mitä niihin kuuluu. Hän oli Epsom-kilpa-ajoradan kolmas omistaja ja kaikissa urheilupiireissä hyvin tunnettu henkilö. Hän tuli uteliaisuudesta kokoukseen, mutta ennen kokouksen loppua oli hänen sydämmensä muuttunut. Hänestä tuli uskovainen, hän erkani kaikista urheilupiireistä, möi hevosensa ja eroittautui kaikesta, mikä koski kilpa-ajoja, sekä eli lopun ikänsä mallikelpoista kristillistä elämää. Hänellä oli useita poikia, jotka kaikki ovat vakavia kristillisiä työmiehiä".

"Tämä on merkillinen tapaus, mutta löytyy kenties muita yhtä merkillisiä, vaikk'ei muutos ole yhtä jyrkkä. Minä olen aina tuntenut, että elämäntyöni on hyvästi maksettu, vaikk'en olisi voittanut muuta kuin tämän ainoan miehen".

Ihmisrakkaus ilmeni yhtälailla Mr. Moodyn elämässä, kuin Jumalan rakkaus hänen saarnoissaan. Koskaan hänellä ei ollut niin kiire, ettei hänellä ollut aikaa pysähtyä kuulemaan vähäpätöisimmänkin valitusta, koski se sitten ajallista tai hengellistä hätää. Muuan etevä pastori on sanonut, että tämän miespolven aikana ei kenkään ole tehnyt niin paljon kuin Moody, "ihmisten liittämiseksi toisiinsa, opin väliaitojen särkemiseksi, eri käsitysten tasoittamiseksi ja rahojen hankkimiseksi toisten yrityksiin".

Mr. Moody oli aina valmis toimimaan. Kun hän huomasi, että joku asia oli saatava aikaan, antautui hän sitä koko tarmonsa takaa ajamaan, eikä levännyt, ennenkuin oli päämääränsä saavuttanut. Eräs tätä hänen luonteensa piirrettä kuvaava tapaus sattui hänen ensi käynnillään Englannissa.

Hänellä oli kokous Liverpoolissa, jolloin eräs saarnaajista samassa tilaisuudessa huomautti, että Liverpool kipeästi kaipasi halpahintaisia virvokepaikkoja, jotka voisivat kapakoiden huonoa vaikutusta ehkäistä. Kun puhuja lopetti, pyysi Mr. Moody häntä vielä kymmenen minuuttia jatkamaan. Sillä aikaa puheli hän kuiskien muutamien puhujalavalla olevien etevien kansalaisten kanssa.

Kymmenen minuutin kuluttua astui Mr. Moody esiin ja ilmoitti, että yhtiö juuri tätä tarkoitusta varten oli muodostettu. Osakkeet merkittiin paikalla. Täten syntyi "British Workmen Company, Lim". Se on vieläkin olemassa ja on saanut paljon hyvää aikaan sekä on melkein alusta alkaen jakanut voitto-osuutta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Muutamien ystävien lausunto.

[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]

_Ira D. Sankey_ lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:

"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr. Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt nuorten miesten keskuudessa".

"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia. Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr. Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan', 'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".

"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä 'Tuhlaajapoika' laulettiin".

"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman, mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan. Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi. Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".

"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla tavalla käyttää ääntäni".

"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun, jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin: 'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että, jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle, ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa tahtoisi saarnata".

"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin ilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin. Viimeisen värsyn lopussa:

"'Käy kotiin, käy kotiin! Älä vieraana enää kulje, Tääll' kotisi uottaa; Miks' kuolisit suotta? Oi, tuhlaajapoika! Käy kotiin, oi, käy kotiin!'

"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka haluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni rukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä seurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr. Moodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen vaikutuksemme aikana".

"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin kaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin 'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut kadotettuja palaamaan kuin tämä".

"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies kuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen käytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti oli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle anteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani; menkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille kummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne kymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja pojan välillä oli liikuttanut".

"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen johdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta äidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä. Jättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli merkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä. Mutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi syrjään".

"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt yhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen kautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi, että hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja tuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen elämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui kuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa".

"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua erään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875. Kokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema. Sisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa tehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista tuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien sisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä henkilöitä istui puhujalavalla".