Part 13

"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja kutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan kutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat järjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä ostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria härkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida sentähden tulla".

"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa".

"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti kaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot, ontuvat ja sokiat".

"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja vielä nyt sijaa on".

"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi heitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä sanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä maistaman minun ehtoollistani".

Torstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina kutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen jatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän painavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin palaamista ruvettiin puuhaamaan.

Mr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota ystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin, joka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna saapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja ellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta, niin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan lähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä asemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha rautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen vaunun.

"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun ulkopuolella.

"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".

"Missä hän on ollut?"

"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".

"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr. Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr. Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte ettette vaan läkähdy".

Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.

Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia. "Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin", ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen, en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".

Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä. Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään, mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan tullut ales.

Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:

"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja esirukouksistaan".

Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva. Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen -- verkalleen miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn -- sanoi hän usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi, sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan: "Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle, puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille. Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.

Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä. Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn kruunauspäivä.

Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L. Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa. Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään, ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria, jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.

Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.

Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:

"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä -- ja perheeni samoin".

Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:

"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on asettanut".

Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat vertaista kokeneet.

Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt, hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a. p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:

_"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni"._

Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän otaksui uneksi.

"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa! Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"

Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.

"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä taloudellisissa tehtävissä".

Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä hän huusi:

"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen tätä vuosikausia odottanut".

Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen korjannut.

Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:

"Tervehtäkää heitä kaikkia".

Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:

"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".

Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei minkäänlaisia.

Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin, niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi, lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:

"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman oli tointunut, hän lisäsi:

"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on suloinen!"

Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:

"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"

Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:

"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen merkillistä".

Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!" Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin, minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:

"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"

Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:

"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".

Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä oli. Hän huomautti:

"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta sitten kuoli Irene... juuri tässä huoneessa!"

Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.

Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun enteenä; hän huusi:

"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".

Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän lausui:

"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".

Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.

Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:

"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".

Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta, katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui aivan luonnollisella äänellä:

"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle parasta?"

Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.

"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"

Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa, sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.

Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Hautajaisjuhlallisuudet.

"Hän on mennyt korkeammalle -- siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman ylösnousemusruumiinsa kaltainen".

Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä, jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".

Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän kuolikin -- voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia, ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu, ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille, jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.

"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.

Hautajaispäivä oli ihana -- "yksi Herran omia päiviä", kuten läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa, jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt. saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa -- Georg C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs -- olivat läsnä.

Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi, ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella; ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa. Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10 pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R. A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.

Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja, johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu: "Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen, tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty kultaporttien tuolta puolen.

T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr. Grahananin säveltämän laulun.

Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili. "Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:

"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen suuren miehen kuolevaisen ruumiin".

"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla, niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies. Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään. Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen, mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen rakkautensa kaikkeen oikeaan".

"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton. Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä. Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen. Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."

"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta. Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr. Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".

"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla, että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön, väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa, mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".

H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui m.m.: