Part 12

"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".

Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:

"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet pitää sinut niin kauvan".

"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".

Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen perinnön... Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä. Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"

Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16 p. jouluk. samana vuonna.

"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän puutarhastaan löysi.

Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen sydänlaatuaan:

Joulukuun 10 p. 1896.

"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla, ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän... Ensi torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti pieni tyttö..."

"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan, ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"

"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi, kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".

Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen viikon vanha:

"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni. Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä. Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä äitisi eräänä päivänä sanoi -- hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".

Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän. Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon -- eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua! -- Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".

Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia, ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän ajoi kylän läpi.

"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr. Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".

Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask. 1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa. Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p. elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui keuhkotaudiksi.

Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen Dwightin kuolemasta:

Colorado, Springs, Colo.

"... Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa, vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".

"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi! Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas, rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen, niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen, että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan, hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja me saamme pian nähdä hänet.

Sinua rakastava isäsi

D. L. Moody".

Vähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:

"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa itsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa, joka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan vaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales Connecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan ja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin vuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman nuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran pienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui kummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä". "Irene on vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai enemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me emme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä ikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin tuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua kohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon hänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä kaikkia paremmiksi".

"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi. Olen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään ulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin häntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona. Milloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri taivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana".

"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä tiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet vielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan".

Jumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi syntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui Kansasin kaupungissa. "Kiitollinen hyvistä uutisista", sähköitti hän pojalleen, "tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen iso-isänsä rukous". Myöhemmin hän kirjoitti:

"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty... Rakas pikku lapsi, tunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta puolestani... Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!"

Samana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle lapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia, rakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen rakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:

"Rakas Emmani, -- iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko suudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan (tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti kirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit kertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja silloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle suutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä panen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.".

Pikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin iso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan, leikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja valokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn viimeinen evankeelinen lähetysretki.

Mr. Moody jätti viimeisen kerran kotinsa 8 p. marrask. 1899. Hänen perheensä ei mitenkään aavistanut, ettei hän ollut yhtä terve ja voimakas kuin tavallisesti. Hän oli sitoutunut viikon ajan johtamaan kokouksia kaupungissa nimeltä Kansas City, Mo. Matkalla poikkesi hän Philadelphiassa katsomassa erästä rakennusta, jota häntä varten rakennettiin, ja jossa piti pidettämän sarja samanlaisia kokouksia, joita pidettiin 1875-76.

Hän tuli Kansasiin sairaana miehenä. Kun jotkut ystävät kävivät häntä hotellissa tervehtämässä, pyysi hän heiltä anteeksi, kun ei voinut nousta ylös, sanoen olevansa väsynyt. Ensimmäisenä iltapäivänä kuljetti kolme hänen oppilaitaan Mount Hermonista, O. M. Vining, pastori D. Baines Griffiths ja C. S. Bishop, häntä vaunuilla kaupungilla. Hän näytti olevan hyvällä mielellä, mutta he huomasivat siitä huolimatta, ettei hän ollut oikein näköisensä.

Siihen suureen saliin, jossa kokoukset pidettiin, arvellaan helposti mahtuvan viisitoista tuhatta henkeä. Ystävät kertovat, että ainakin sen verta oli ensimmäisen sunnuntain kokouksissa; sitäpaitsi täytyi tuhansien tilan puutteessa jäädä pois. "Se oli valtava näky. Tuo suuri areena näytti laaksolta, täynnä ylöspäin käännettyjä kasvoja, ja täyteen ahdatut lehterit olivat kuin suunnattomalla kansanpaljoudella peitettyjä vuorenrinteitä -- kaiken keskellä vallitsi syvä hiljaisuus. Yksinään, keskellä tätä suurta joukkoa tuon suuren puhujalavan etupuolessa, seisoi Mr. Moody. Hänen äänensä kuului siltä, kuin olisi hän tuttavallisesti puhellut jonkun ystävän kanssa kahdeksannella tai kymmenennellä penkkirivillä, ja ilman vähintäkään ponnistusta kuului hänen äänensä rakennuksen kaikkiin osiin". Mr. Moody kertoi sittemmin, ettei rakennus lainkaan hänen saarnatessaan vaivannut hänen ääntänsä.

Ennenkuin hän ensimmäisenä iltapäivänä aloitti saarnansa, sattui kuvaava tapaus. Hän kohoitti kätensä, missä hän piti lehtisen painettuja lauluja, joita vahtimestarit olivat jaelleet, ja lausui:

"Jokainen, jolla on tällainen lehti, ojentakoon sen ylös".

Tuhansittain lehtisiä ojennettiin ilmaan. "Istukaa nyt niiden päälle", lausui Mr. Moody, ja kansa pani nauraen lehtiset syrjään, ettei niiden rapina häiritsisi kokousta.

Hän saarnasi sekä aamupäivällä että illalla "kylvöstä ja niittämisestä" Gal. 6: 7, 8. "Älkäät eksykö. Jumala ei anna itseänsä pilkata, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää, mutta joka hengessä kylvää, se hengestä ijankaikkisen elämän niittää".

Iltajumalanpalveluksen loputtua tunkeili tavallisuuden mukaan hänen ympärillään joukko miehiä ja naisia, jotka olivat häntä kuulleet ja tulleet vuosikausia sitten autetuiksi, monet toisissakin kaupungeissa, ja jotka nyt halusivat pusertaa hänen kättään.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kertoi Mr. Moody Mr. Viningille, ettei hän ollut nukkunut hyvästi, mutta kielsi häntä sitä kertomasta, koska hän ei halunnut, että sanomalehdet saisivat siitä tietää. Seuraavana päivänä hän lausui: "Minulla on ollut kauhea yö. Olen tuskin hetkeäkään nukkunut". Mutta hän ei tahtonut, että Mr. Vining kirjoittaisi perheelle tai kutsuisi lääkäriä, vaikka hän suostui tämän ehdotukseen saada seuraavan yön istua hänen luonaan.?

Keskustelut Mr. Viningin kanssa näinä harvoina päivinä koskettelivat niitä laitoksia, joita hän oli perustanut, ja hän sanoi, että työ Kansas City'ssä oli hänen arvelunsa mukaan suuremmoisin, minkä Jumala hänelle tehtäväksi oli uskonut. Hän puheli perheessään edellisenä vuonna sattuneista kuolemantapauksista, ottaen samalla esille kappaleen _"Thoughts from my Library"_ nimistä kirjaansa, josta hän luki erään kohdan, mikä nyttemmin on erityisestä merkityksestä. Luettu paikka sisälsi mietelmiä Ps. 30: 6 johdosta: "Ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo". Se loppuu seuraavilla sanoilla:

"Minä olen sen kuullut valkeuden maassa, josta minä olen tullut. Lähenee aika, varmasti joskaan ei niin nopeasti, jolloin Herra on pyyhkivä kyyneleet kaikkien silmistä. Tämä vaivaloinen maailma on vihdoinkin saapa kokea iloa ja riemua, ja murhe ja huokaus on pakeneva. Niin lohduttakaat siis toisianne näillä sanoilla".

Mr. Moody saarnasi Pyhästä Hengestä ja Luuk. 19: 10 johdosta: "Ihmisen Poika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli", ja muista hänelle rakkaista teksteistä. Torstaina marraskuun 16 päivänä hän saarnasi viimeisen kerran.

Uhkaavasta ilmasta huolimatta oli mainitun päivän iltapuolella kolme tuhatta henkeä läsnä. Mr. Moodyn aineena oli: "Armo, kolmelta eri puolen katsottuna". Tekstin sanat olivat nämä:

"Jumalan armo kaikille ihmisille terveellinen on ilmestynyt, joka meitä opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään, odottaen autuaallista toivoa, ja suuren Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä, joka itsensä antoi meidän edestämme, että hän meitä kaikesta vääryydestä lunastais, ja itsellensä erinomaiseksi kansaksi puhdistaisi, ahkeraksi hyviin töihin". Tit. 2: 11-14.

Viimeisenä iltana oli Convention Hall aivan täynnä. Noin kymmenen tuhatta henkeä oli läsnä. Mr. Moodyssa ei näkynyt pienintäkään väsymyksen merkkiä.

Hänen valtansa ihmisjoukkojen yli oli merkillinen. Esimerkiksi siitä mainittakoon seuraava tapaus. Molemmat kädet ojennettuina huusi hän eräänä iltana: "Kaikki, jotka täällä tahtovat Jumalan apua, sanokoot korkealla äänellä: 'Herra auta minua!'" Hän odotti toivokkaana. Jotkut harvat toistivat puoleksi kainostellen: "Herra auta minua!"

"Vielä kerran!" käski evankelista. Toinen vastaus oli ensimmäistä paljon kovempi. "Herra -- auta -- minua!" vastasi monta sataa ääntä.

Mr. Moody laski käsivartensa ales.

"Uskotteko, että hän on teitä kuullut?"

"Uskomme", vastasivat samat, jotka olivat hänen sanansa toistaneet.

"Hän on täällä tänä iltana", vastasi Mr. Moody vakavana. "Hän kuuntelee teitä. Hän on teidän luonanne. Ajatelkaa, mikä näky! Kaikki nämä ihmiset huutavat Herralta apua! Sanokaamme kaikki: 'Herra, muista minua!'"

Mahtava äänien paljous vastasi: "Herra, muista minua!"

Moody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat kuulijoihin.

"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan, jolla on voimaa", lausui hän.

"Luin sanomalehdestä", lausui hän, "että eräs etevä kauppias on kuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista molemmat ovat juomareja".

"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä se kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla kuitenkin on kaksi pahaa puolta -- talvella se jäätyy ja kesällä se kuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai kuivuneita".

"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi ihmissydäntä tyhjentää".

"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään".

"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle".

"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!"

Kerran kysyi hän juhlallisesti: "Uskotteko te siellä alhaalla, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Ääni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan: "Uskon".

"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Pastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:

"Uskomme". --

"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

"Uskomme", vastasi kööri.

"Löytäkää hänet sitten", pauhasi Mr. Moody.

Hän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: "Tahtooko joku sanoa: 'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku suoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen auki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?"

Hän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta yksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.

Vallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului ääni kaukaa: "Minä tahdon".

Mr. Moody huokasi syvään. "Minä tahdon", lausui toinen. Mr. Moody hymyili. "Minä tahdon koettaa", sanoi vieläkin joku.

"Mitä se oli?" kysyi Mr. Moody.

"Minä tahdon koettaa", lausui mies.

"Kuule ystäväni", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, "parempi on sanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin aijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte puolustuksia, jos epäonnistuisitte".

"Minä tahdon", lausui mies.

"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset ja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja luisuu alespäin, alespäin, alespäin".

Mr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.

"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa hänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä nähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei viitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo".

Mr. Moody vallan huusi: "Hänen -- täytyy -- saada -- ryyppy!" Hetken äänettömyys seurasi.

"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin, ylöspäin". -- Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä -- "keruupeja ylemmäksi". -- Hän ojensi itsensä korkeammalle. -- "Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse".

Joukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli kekseliäs, käytti tämän hyväksensä.

"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!"

Erään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten ja kysyi pastoreilta: "Sallitteko, pastorit, minun lausua teille muutamia sanoja?"

"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte", oli vastaus.

"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani ennustaa erään seikan".

"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan saarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva sellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen aivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää kuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä tuulimyllyjä".

Eräänä päivänä hän sanoi: "Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan haluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta senvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän itsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin läpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen läsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista kansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä, että tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä tapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi, joka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee voidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa. Tuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut muuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin, jotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt pelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen".

Tällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta, ja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen kuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.

Hänen viimeisen saarnansa aineena oli: "Esteet". Hän luki vertauksen Luuk. 14: 16-24.