Part 11

Tämä esimerkki on vaan yksi monista. Muutamia vuosia sitten tarjosi hän erityisillä ehdoilla vapaaopetuksen ensimmäisenä vuonna Mount Hermonissa joka pojalle Northfieldissä ja Gillissä. Monet pojat ovatkin sittemmin vuosittain käyttäneet tätä tarjoumusta hyväkseen.

Hän oli aina valmis sekä varoilla että työllä edistämään kaikkia kaupungin parasta tarkoittavia suunnitelmia. Kun "The Village Improvement Society" perustettiin, merkitsi hän 100 dollaria katujen kuntoon saattamiseksi, vaikka hän tiesi, että ne tulivat käytettäviksi kaupunginosassa, joka oli kaukana sekä koulusta että hänen asunnostaan. Siitä perin on hän auliisti tätä yhdistystä auttanut ja tukenut sitä arvokkailla neuvoilla ja viisailla ehdoituksilla.

Hän iloitsi suuresti kaupungin mahtavista puista, eikä mikään häntä enemmän suututtanut kuin yritys vahingoittaa niitä. Oman talonsa ja seminaarin ympäri hän antoi istuttaa suuren joukon puita ja pensaita. Ja hänelle oli varmaan erinomainen ilo nähdä Seminary Hill täydessä kesäpuvussaan, kun hän muisti, että paikka hänen lapsuudessaan luettiin kaupungin hedelmättömimpien joukkoon.

Naapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina aineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat hänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään hän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa auttamassa.

Syksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt vapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä minkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy lahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta sekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta, jaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.

Hänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan. Muutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja ehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody nousi ylös lausuen: "Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että jotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän tekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä komitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan olisi valmistunut".

Hän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta hänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita pohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan, keskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.

Kun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat perheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla jokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta. Ei mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen laiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän seurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti heidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea kilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista voittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi kaikista kuskeista. "Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!" Kuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja ajaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi näyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin jotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen keinoa, miten lähteestä johdettiin vettä "Mount Hermon School" opiston tarpeeksi.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mr. Moodyn käynti pyhällä maalla.

Mr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti kyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten oli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla -- ja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään. Myöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten ja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen soivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään toimekkaasta osanotosta niiden johtoon.

Keväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua lepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen halun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith Edinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia skotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran käymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja piti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr. Moodyn viimeinen käynti tässä maassa.

Huhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan matkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: "Minulla on suuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki". Vaimonsa ja nuorimman poikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.

Roomassa oleskelustaan nautti Mr. Moody sanomattomasti. Jokaisessa paikassa, jonka voitiin todistaa olleen jonkinlaisessa yhteydessä apostoli Paavalin kanssa -- Mr. Moodyn suurin sankari raamatussa, lähinnä Herraa Jeesusta -- käytiin uskollisesti. Via Appiaa käytiin katsomassa, ja kun päästiin alkuperäiselle kivitykselle, tahtoi Moody että astuttaisi vaunusta ja käveltäisi jalan niillä kivillä, joilla Paavali oli astellut. Neron palatsin jäännökset Palatinilaisella kukkulalla vaikuttivat häneen paljon enemmän kuin Pyhä Pietarinkirkko tai joku muu nykyisen Rooman merkillisyyksiä.

Jätettiin sitte tuo ikuinen kaupunki selän taa ja purjehdittiin Port Saidiin. Heidän täytyi matkustaa Suezin kanavaa ales Ismailaan ja sieltä junalla Aleksandriaan. Aleksandriasta kirjoitti Moody:

"Olemme nyt lähellä sitä paikkaa, jossa Israelin lapset kulkivat, lähtiessään ulos Egyptistä. Maa on santaperäistä ja hedelmätöintä, mutta kanava on merkillinen, ja tuntuu muutenkin kummalliselta oleskella täällä Faraoonien, Moseksen, Aronin ja Josefin maassa".

Jerusalemiin tulonsa jälkeisenä päivänä, joka sattui olemaan palmusunnuntai, puhui hän uuden (Gordonin) Golgatan huipulta seuraavan tekstin johdosta: "Jerusalemin ympäri ovat vuoret, ja Herra on kansansa ympärillä, hamaasta nyt ja ijankaikkiseen", Ps. 125: 2, osoittaen samalla Hermonia, Öljymäkeä ja Moabin vuorta, jotka kaikki näkyivät siitä paikasta, jossa hän seisoi. Sittemmin saatiin tietää, että hän tietämättään oli puhunut keskellä erästä muhamettilaista kirkkomaata, joka synnytti pahennusta. Ei katsottu viisaaksi uudistaa koe, ja hän saarnasi senvuoksi seuraavana pyhänä eräässä syvänteessä kukkulan rinteellä. Sadottain ihmisiä kaikenlaisista kansa- ja uskontokunnista oli näissä kokouksissa läsnä.

Viikon päivät kuluivat käynteihin kaikissa muistettavissa paikoissa Jerusalemissa ja sen lähistössä. Yksi kokonainen päivä omistettiin Hebronille. Jerusalemissa olivat kaikki pyhät paikat liiaksi epävarmoja ja koristettuja miellyttääkseen häntä. Hänen lempipaikkojaan oli Öljymäki, jonne hän monasti palasi takaisin, ja tuo pieni Betanian kylä sen rinteellä. Täällä hän ainakin tiesi olevansa niillä paikoilla, joissa hänen Mestarinsa niin usein oli kulkenut.

Betaniassa hän pyysi tulkkiaan kysymään, löytyikö lasten joukossa ketään Marttaa tai Mariaa. Joukko lapsia omisti heti näiden nimien valtavat araapialaiset muodot. Kukaan ei pilasta nauttinut enemmän kuin Mr. Moody, kun sittemmin huomattiin, että useimmat näistä Martoista ja Marioista olivat poikia.

Kun ei Mr. Moody tainnut ratsastaa, niin ei hän voinut tehdä monta matkaa Palestinassa, mutta hän oli sangen innokas näkemään niin monta merkillisyyttä kuin mahdollista.

Jerusalemissa syntyperäiset lapset huvittivat häntä suuresti. Hänen tullessaan ulos hotellista, ympäröi häntä heti joukko repaleisia, pieniä araapeja, ja hän huvittelihe antamalla niille rahaa. Vanhemmatkin huvittivat häntä, ja hän puheli paljon heidän kanssaan kysellen heidän elintapojaan y.m. Viikon lopussa tunsi hän tarkoin kansan tavat, maanviljelyksen kannan, hallintotavan ja monta muuta asiaa.

Pääsiäisen jälkeisenä päivänä matkusti Mr. Moody seurueineen Egyptiin. Useita päiviä viivyttiin Kairossa, jossa pyramiidit ja muut merkillisyydet katsottiin. Ensimmäisellä viikolla toukokuussa suunnattiin matka Italiaan. Toukokuu kului matkoilla Neapelissa, Florensissa, italialaisilla järvillä ja Schweitsissä. Kuukauden lopussa hän oli jälleen Englannissa oltuaan sieltä kaksi kuukautta poissa, joka luultavasti oli pisin loma minkä hän oli nauttinut, sittenkuin hän seitsemäntoista vuotiaana poikana antautui kauppa-alalle. Eikä tämäkään lepo ollut yhtämittainen, sillä hän oli saarnannut Roomassa, Jerusalemissa, Kairossa, Neapelissa ja Pariisissa, toisinaan kahdestikin päivässä. Sitä paitsi oli hän tyydyttääkseen väsymättömiä englantilaisia ja amerikalaisia ystäviään, jotka hänen kaikkialla tunsivat, johtanut useita raamatunkeskusteluja. Sen lisäksi keskusteli hän mitä mahdottomimpien ihmisten kanssa kaikenlaisissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa heidän sielustaan.

"Mr. Moody", lausui eräs korkea-arvoinen nainen hänelle, "kenkään ei ole tällä tavalla minulle ennen puhunut".

"Sitte on aika jonkun se tehdä", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät ystävät.

Hänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään. Usein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen kurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen katsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat vielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman edessä Atlantilla.

Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta on kerrottu.

Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa. "Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska, lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani, 'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa. Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin, sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".

"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä, tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".

"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys, ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en ensiksi kovinkaan peljästynyt -- kenties olin siihen liiaksi sairas. Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita, peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".

"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan. Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet. Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla laivalla katsellen kamalaan hautaamme".

"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen, oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".

"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle. Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä. Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa nähneet".

"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa -- juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat -- vaikka minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta. Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara kasvavan".

"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O. O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":

"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"

"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".

"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps. 107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".

"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan -- sanoin monasti -- sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt kuolemaa".

"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa. Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät rakkaitteni luokse siellä kotona -- vaimo, lapset, ystäviä kummallakin puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus -- ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".

"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun _täytyi_ saada huojennusta, ja huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!' Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni. En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa olemassa-oloani epäillä".

"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin olevan höyrylaiva _Lake Huronin_ tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan sitä unhoittaa?"

"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?' Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä. Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi, niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki tyynesti _Lake Huronin_ vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme, mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa. Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun satamaan".

"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää, oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta, kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen, joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi, kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia ihmisparkoja".

Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n päällystö ja miehistö osoitti.

Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta, jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.

Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä _"Etruria"_ nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.

Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla, musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Mr. Moody perhepiirissään.

"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"

"On".

"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"

"Niin".

"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".

Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki, kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr. Moodyn luonteesta.

Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894. Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään -- neljä lastenlasta -- ja neljä kuolinkohtausta sattui -- hänen äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.

D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä, minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.

Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik. 5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.

"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".