Part 10

Kolme kokousta päivässä -- toisinaan vaikka harvemmin viisi -- on se päivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena iltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan sullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että hattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. "Rukoilkaa mieheni edestä!" "Rukoilkaa poikani edestä!" "Rukoilkaa veljeni edestä!" sopertavat he vapisevalla äänellä. "Rukoilkaa minun edestäni!" pyytää eräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule ihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.

Illalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet -- vahvat vanhat ja nuoret miehet -- ottaneet salin haltuunsa. Näissä kokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta miestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista maalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa Hippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan. Ei mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä tarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: "Minä tahdon! Minä tahdon!" kun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. "Amen, amen", kaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee uskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy viettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon heränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.

Useimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen yhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle tuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan pappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa kautta oli kääntynyt, vastasi hän:

"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä! Minä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa".

KUUDESTOISTA LUKU.

Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa.

Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.

Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa -- Lincoln ja Grant -- kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään; kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan korkeimmillaan.

Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus, myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr. Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin Mr. Moody.

Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä -- se on Uuden Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.

Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä, jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen puhujalavalle.

"Hauska tavata Teitä, Lordi" -- virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille tuolla".

Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi hämmästykseksi.

Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.

Mr. Moody vastasi tyyneesti:

"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".

Tämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta eikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien kansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä toiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa kristityssä.

Kaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen vain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta tunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä luottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin palatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella vastaanottamaan häntä.

Tällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että vuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren etevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä taistelujohtajana.

Mr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli oli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen valtansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään riippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret walesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka he vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne olivatkin, kun nämä suuret mestarit "jalossa saarnataidossa" nousivat heille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin hän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen piirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.

Tätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka hänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä käsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen jännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi laulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä itseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen näyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko seurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti. Suuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut ja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään, jättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme, jos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan huvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää vakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.

Laululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava vaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo järkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta, jolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin, sillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä on tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti musiikkia vaan vetovoimana.

Mutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus esijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää, kun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin pelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja ennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.

Kun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että sopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.

Saarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto Mr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa suinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut saarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa sivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä englannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen, mitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa -- tämä seikka pitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä mahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.

Hänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti aineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia muodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän teki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään parantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän omisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä ymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen arvon.

Tästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään, täydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti rehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan Henki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen erinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa, upeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta esiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti hän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa, ettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen herättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin kertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä ainetta, jota hän esitti.

Hän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä kertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote. Harvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen tapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi supistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa, eikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen kertomalla pääasioita.

Mutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli kaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa sivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla kastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä nöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista saarnaajista.

Mr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä siitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: "Työ on monenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me tarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja, jotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee jokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä elämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa, kärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa tuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen, evankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen voimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa".

Hänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: "Ensin ja ennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; luottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen, ja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä; olkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista; neljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä kunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa taloudenhoitoa".

Tieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua. Lukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana tuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan koettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja, matkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey selitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta raamattu-opiston johdossa.

"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme", lausui hän, "mutta opisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn neuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että tulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme. Mr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa hänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan luomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni Pyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen erinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus näyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan rakkaudesta".

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä.

Kun joku henkilö on tullut yleisesti tunnetuksi, huvittaa yleisöä myös tuntea hänen elämäänsä esiripun takana. Tahdotaan mielellään tietää, millainen se henkilö, joka nähdään puhujalavalla ja saarnatuolissa, on kotielämässään, ja mitä hänen naapurinsa hänestä ajattelevat.

Ei kenenkään yksityinen elämä kestä paremmin tarkastelua kuin D. L. Moodyn, tarkastettakoon häntä sitte isänä, naapurina tai ystävänä. Aina, kaikissa vaiheissa oli hän tosi kristitty, tosi mies.

Hänen kotinsa Chicagossa paloi tulipalossa v. 1871. Seuraavan talven asui hän itse tabernaklissa Chicagon pohjois-osassa, ja hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat itäisessä kaupunginosassa. Seuraavat kolme vuotta kuluivat lähetysretkiin Englantiin, niin että hänellä Amerikaan, takaisin palatessaan ei vieläkään ollut vakinaista kotia.

Näin ollen läksi hän Northfieldiin äitiään tervehtimään. Hän päättikin asettua sinne vakinaisesti asumaan, niin että hän vaikutuksensa lomassa saisi olla äitinsä läheisyydessä. Siinä tarkoituksessa osti hän vanhan asuinrakennuksen, joka oli kivenheiton päässä hänen synnyinkodistaan.

Northfield on todellinen Uuden Englannin kaupunkien tyyppi. Sen historia ulettuu kaksisataa vuotta taaksepäin ajassa. Sen asema on erittäin ihana Connecticut virran rannoilla, juuri siinä paikassa, missä nuo kolme valtiota Massachusetts, New Hampshire ja Wermont yhtyvät. Mr. Moodyn kodista on ihmeellinen näköala Connecticut virran laaksoon ja etempänä Green Mountainin vuoristoylängön yli.

Vuosien vieriessä tuli kylästä todellinen Mekka Mr. Moodyn monien koulujen, suurten kokousten ja muiden laitosten kautta, joista tässä vain lyhyesti mainittakoon:

"Northfield Seminary", nuoria naisia varten, avattiin 3 p. marrask. 1879.

"Mount Hermon School", nuoria miehiä varten, suunniteltiin v. 1879 ja avattiin opetukselle 4 p. toukok. 1881.

Ensimmäinen "General Conference for Christian Workers" pidettiin v. 1880.

Ensimmäinen "World's Student Conference" pidettiin v. 1886.

"Northfield Training School" naisia varten avattiin v. 1890.

Ensimmäinen "Womens Conference" järjestettiin v. 1893.

"Northfield Echoes" lehti alkoi ilmestyä v. 1894.

"The general Eastern Depot of The Bible Institute Colportage Association" Chicagossa, avattiin v. 1895.

"Camp Northfield" miehiä varten pantiin toimeen v. 1896.

Seikkaperäisempi kertomus näiden koulujen ja laitosten synnystä ja kehityksestä, mikä melkein tuntuu romaanilta, jätetään tuonnemmaksi.

Myöhempinä vuosina käytti Mr. Moody tavallisesti loka- ja huhtikuun välisen ajan saarnamatkoihin. Miten hänen perheensä ja opiskeleva nuoriso odotti hänen kotiintuloaan Northfieldiin noin 1 p. toukok.! Ei löytynyt ainoatakaan paikkaa, jota hän niin rakasti kuin Northfieldiä, ja hänen oli aina mielensä paha, jos hänen, vaikka lyhyemmäksikin ajaksi, täytyi kesäkuukausina matkustaa sieltä pois. Eräässä kirjeessä, päivätty: New-York City joulukuussa 1896 lausuu hän:

"Tämä kaupunki ei ole minun paikkani. Ellen olisi kutsuttu täällä jotakin toimittamaan, niin en ikänä enää astuisi tähän kaupunkiin, enemmän kuin mihinkään muuhunkaan. Täällä juostaan ja ajetaan lakkaamatta. Oi, miten kaipaan noita hiljaisia päiviä Northfieldissä".

Mr. Moody nousi varhain, kesäsin tavallisesti auringonkoitossa. Kuten jo eräässä edellisessä luvussa olen maininnut, käytti hän ylipäänsä aamuhetket raamatunlukuun ja Jumalan kanssa seurusteluun. Hän tapasi sanoa, että joka näin teki, ei koskaan voinut joutua etemmäksi kuin kahdenkymmenen neljän tunnin matkan päähän Jumalasta. --

Sattui kuitenkin usein, että hänen tarvitsi ennen aamiaista kiinnittää johonkin käytännölliseen kysymykseen huomionsa, toisinaan hänen taasen nähtiin rientävän "Mount Hermon School" opiston kyökkiin (neljän engl. penink. päässä hänen kodistaan) kello kuusi aamulla, tutkivan ruokaa, mikä aamiaiseksi valmistettiin ja maistelevan yhtä ja toista lajia päästäkseen sen laadun perille, taikka ajoi hän puutarhaansa noutamaan munia ja vihanneksia aamiaiseksi.

Tämän aterian hän nautti yhdessä perheensä kanssa kello 7,30, ja kohta sen perästä pidettiin aamurukous, jossa talon palvelijat ja muu työväki olivat läsnä. Mr. Moody luki kappaleen raamatusta ja piti sitte yksinkertaisen ja vakavan rukouksen.

Koulujen toiminta-aikana johti Mr. Moody tavallisesti kokouksen seminaarin kappelissa kello 9 e. pp. ja Mount Hermon School opistolla kello 12. Näissä lyhyeissä jumalanpalveluksissa, jotka kestivät noin kaksikymmentä minuuttia, pääsi Mr. Moody hengellisiin asioihin nähden läheiseen ja sydämmelliseen yhteyteen oppilastensa kanssa. Hän käsitteli ylipäänsä kristillisyyden perustotuuksia sangen käytännöllisissä ja persoonallisissa keskusteluissa, joista kaikenlaiset muotomenot puuttuivat. Hänen päätarkoituksensa oli auttaa opiskelevia syvempään Jumalan tuntemiseen, ja hän oli aina valmis kohtaamaan niitä puolitiessä, jotka olivat hengellisestä tilastaan levottomat. Viimeisinä aamuina, joita hän oppilastensa kanssa vietti, oli "ijankaikkinen elämä" heidän keskustelunsa aineena.

Kun hän kello yksi palasi kotiin Mount Hermon School opistolta, syötiin päivällinen. Tähän aikaan oli aamuposti jaettu.

Hänen kirjeenvaihtonsa oli sangen laaja, ja hän tahtoi mielellään avata joka kirjeen itse. Kirjeet, jotka koskivat eri kouluja, pantiin syrjään ja jätettiin asiaan kuuluville, ja yleisiä asioita koskevat kirjeet jätettiin tavallisesti hänen sihteerilleen. Erityisissä tapauksissa ilmasi Mr. Moody lyhyeillä huomautuksilla, minkälaisen vastauksen hän halusi annettavaksi. Kirjeisiin vastattiin nopeasti -- uskonnolliset ja muunlaiset intoilijatkin saivat kohtelijaan vastauksen.

Muut tunnit päivästä kuluivat ahkeraan työhön sekä leikkiin. Hän valvoi persoonallisesti kaikkia noita suuria laitoksia Northfieldissä, Mount Hermonissa ja Chicagossa. Meidän tulee nimittäin muistaa, että hänellä, paitsi kaikkia toimia Northfieldissä, oli ylijohto "Chicago Bible Institute" nimisen laitoksen yli siihen kuuluvine vaikutushaaroineen vankiloissa ja leireissä, paitsi kaikkia niitä tavallisia aloja, joilla hänen "Colportage Association" vaikutti.

Hän kiinnitti tarkkaa huomiota niihin ehdoituksiin, joita suurten kesäkokousten järjestämiseen nähden tehtiin. On usein huomautettu, että paras puoli näissä suurissa kokouksissa oli se alkuperäisyys, se vapaa henki, mikä niissä vallitsi. Tämä onkin tuloksiin nähden totta, mutta nämä tulokset saavutettiin vasta kuukausia kestävien, tarkkojen valmistuksien ja erikoiskohtien pohtimisen jälkeen.

"Mr. Moodyn suuri johtokyky ilmenee kenties paraiten hänen taidossaan ottaa erikoiskohdat huomioon", kirjoittaa muuan ystävä. "Ei löydy mitään niin vähäpätöistä, joka ei ansaitsisi hänen tarkinta huomiotaan, sillä hän tietää, miten suuresti lopputulos on pikkuseikoista riippuvainen. Paitsi tätä erikoiskohtien huomioonottokykyä, on hänellä erinomaisen nopea käsitys- ja päättämiskyky".

Mr. Moody teki kymmenen muun miehen työn. Miten tämä kävi päinsä, pysyi aina salaisuutena, kunnes otettiin huomioon 1) hänen täysi luottamuksensa Jumalan johtoon kaikista pienimmissäkin ja siitä seuraava vapaus lopputuloksen pelosta; 2) hänen johtajakykynsä; 3) se seikka, että hän ripeesti teki sen, mikä kuului hänelle, ja jätti apulaisilleen sellaiset asiat, joita he saattoivat toimittaa.

Miten usein hän vaikeuden kohdatessa lausui: "Oi, jos saisin tavata Kristusta viisi minuuttia ja kysyä häneltä, mitä hän tekisi".

Kaikki nämä asiat kysyivät Mr. Moodyn huomiota hänen kesä-"loma-aikoinaan;" mutta hänen parasta huviaan emme vielä ole maininneet. Hänestä jokaiselle ihmiselle tuli olla jotakin huvia. Moodyn lempityötä oli hänen puutarhansa ja hänen kananpoikansa. Hän kaipasi elämää ympärillään, hän halusi nähdä kehitystä. "Kirjoittakaa minulle oikein maanmieskirje", kirjoitti hän usein kotiinsa.

Hänen kirjeittensä joukossa löytyy yksi, joka voisi saattaa meitä siihen luuloon, että hän kaksikymmentä vuotta sitten poikakoulun sijasta Mount Hermonissa puuhasi maanviljelystä:

"Ostin poikakoulua varten kaksikymmentä viisi vanhaa lammasta ja kaksikymmentä viisi karitsaa", kirjoitti hän, "ja lähetin lehmät sinne, niin että meillä nyt on siellä kahdeksan lehmää ja lähes seitsemänkymmentä viisi kanaa. Yksi kalkkunoista hautoo. Aijon vielä hankkia ankkojakin, että elämä tulee oikein vilkkaaksi. Huomen iltana meillä on siellä seitsemän poikaa. Useampia odotan ensi viikolla".

Hänen puutarhaansa ei juuri tuottavasti hoidettu. Hän koetti siinä viljellä kaikenlaisia vihanneksia koulujen tarpeeksi. Ensimmäisenä hän tahtoi paikkakunnalla korjata sadon. Suuresti hän iloitsi, jos hän sai syyskuussa herneitä puutarhastaan. Kesäkuukausina varusti hän ainakin kymmenkunta perhettä joka päivä tuoreilla vihanneksilla.

Kananpojat tuottivat hänelle ruumiinharjoitusta, sillä hänen täytyi joka päivä kävellä puoli peninkulmaa (engl.) edestakaisin syöttämässä niitä. Joka kevät hän keinotekoisella hautomisella sai satoja -- toisinaan tuhansiakin kananpoikasia.

Seuraava ote eräästä sanomalehdestä luo meille käsityksen D. L. Moodysta kansalaisena ja naapurina:

"Tuota vanhaa sananpartta, 'profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla', ei voida Moodyyn sovittaa, sillä tuskin voi kenkään todellisemmin olla kaupunkilaistensa kesken rakastettu ja kunnioitettu, kuin hän oli. Kaupungin kaikkien kansaluokkien kesken vallitsi hänen kuolemansa johdosta suru. Kaupunkilaiset ovat kansalaisena, miehenä ja hengellisenä työntekijänä kunnioittaneet häntä. Joskin kaikki eivät ole hänen uskonnollista vakaumustaan omistaneet, ovat he kuitenkin luottaneet hänen rehellisiin tarkoituksiinsa ja hänen vilpittömyyteensä ja ovat vakuutetut siitä, että hänen elämäntyönsä tulos on tuleville sukukunnille oleva pysyväisestä ja arvaamattoman suuresta merkityksestä. He tietävät, että Northfield maalaiskylästä on muuttunut yhäti kasvavaksi pirteäksi kaupungiksi, ja että siellä ja Mount Hermonissa on kohonnut kaksi valtion parhaita seminaareja, kaikki yksinomaan tämän miehen tarmon ja väsymättömyyden kautta. Kaikin tavoin on hän koettanut tehdä näihin kouluihin pääsön kaupungin pojille ja tytöille mahdolliseksi, ja moni kunnianhimoinen isä ja äiti on hänen ponnistustensa hedelmänä ollut tilaisuudessa suomaan lapsilleen hyvä kasvatus".

Viime kesänä kuuli hän eräästä vaimosta, joka pyykinpesolla elätti perhettään. Hänen tyttärensä piti aloittaa seminaarissa käynnin, mutta äiti epäili sen mahdollisuutta. Mr. Moody sanoi heti:

"Sanokaa johtajalle, että hän merkitsee hänet vapaaoppilasten joukkoon ja hankkii hänelle seminaarirakennuksessa huoneen. Oman kaupungin tytöt tarvitsevat ensi kädessä tulla autetuiksi".