Part 9

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton. Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi. Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku, jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan mitään sellaista.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne, ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi. Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana, olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa -- ei ainakaan kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti. Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa, näyttivät kertovan hänestä kukkasille.

LUKU VIII.

Hän heräsi vasta myöhään puolenpäivän jälkeen. Hänen kamaripalvelijansa, joka usean kerran oli hiipinyt varpaillaan huoneesen nähdäkseen eikö hän jo liikkunut, ihmetteli minkähän vuoksi hänen nuori isäntänsä nukkui niin kauan. Vihdoin kello soi, ja Viktor tuli äänettömästi sisään kantaen pienellä Sevresporsliinisella tarjottimella kupillisen teetä ja kasan kirjeitä. Suurien ikkunoiden edestä hän veti syrjään oliivinväriset silkkiuutimet, joiden vuori vivahteli siniväriin.

"Tänään monsieur on nukkunut hyvin", hän sanoi hymyillen.

"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.

"Neljänneksen yli yhden, monsieur."

"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä, hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään. Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä, eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon, silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.

Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän oli täysin onnellinen.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.

"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin pöydälle. "Suljenko ikkunan?"

Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.

Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se huvittaisi häntä.

Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä, jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.

Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen elämän salaisuutta.

Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen? Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä epätietoisuus.

Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.

Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä, joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista, että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.

Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.

Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että kaikki oli annettu hänelle anteeksi.

Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää, riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti kuvan eteen ja avasi oven.

"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään. "Mutta älä ajattele sitä liiaksi".

"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.

"Tietysti", vastasi lordi Henry vajoten tuoliin ja vetäen hitaasti keltaiset hansikkaat käsistään. "Tavallaanhan se oli hirveää, mutta eihän syy ollut sinun. Kerroppa, menitkö tapaamaan häntä kulisien taakse näytännön loputtua?"

"Menin."

"Sen arvasinkin. Oliko sinulla ikävä kohtaus hänen kanssaan?"

"Minä olin törkeä, Harry -- kerrassaan törkeä. Mutta kaikki on nyt hyvin. En ole pahoillani enää mistään. Olen sen kautta oppinut itseäni paremmin tuntemaan".

"Oi, Dorian, olen niin iloinen, että otat asian siltä kannalta! Minä pelkäsin tapaavani sinut omantunnonvaivoissa, raastaen kauniita kiharoitasi".

"Se on jo suoritettu", sanoi Dorian pudistaen päätään ja hymyillen. "Nyt olen täysin onnellinen. Hyväksi aluksi olen oppinut mitä omatunto on. Se ei ole sitä, mitä sinä olet opettanut. Se on se, mikä meissä on jumalallista. Älä nyrpistä nenääsi, Harry -- älä ainakaan minulle. Minä tahdon olla hyvä. En voi sietää, että sieluni muuttuu inhottavaksi."

"Ihastuttavan taiteellinen pohja uudelle siveysopille, Dorian! Toivotan sinulle onnea. Mutta miten aiot alottaa?"

"Naimalla Sibyl Vanen."

"Naimalla Sibyl Vanen!" huudahti lordi Henry hypähtäen pystyyn ja katsoen häneen ällistyneenä. "Mutta rakas Dorian --".

"Niin, Harry, minä tiedän mitä aiot sanoa. Jotakin hirveää avioliitosta. Älä huoli sanoa sitä. Älä puhu minulle enää koskaan senkaltaisista asioista. Kaksi päivää sitten minä kosin Sibylia. En aio rikkoa lupaustani. Hänestä tulee minun vaimoni."

"Sinun vaimosi! Dorian!... Etkö saanut minun kirjettäni? Minä kirjoitin sinulle tänä aamuna, ja lähetin oman palvelijani kirjettä viemään".

"Sinun kirjeesi? Aivan oikein, kyllä muistan. En ole vielä lukenut sitä, Harry. Pelkäsin, että se sisältäisi jotakin, joka ei olisi minulle mieleen. Sinä revit elämän pirstaleiksi epigrammeillasi".

"Sinä et siis tiedä mitään?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

Lordi Henry astui lattian yli, ja istahtaen Dorianin viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä lujasti. "Dorian", hän sanoi, "minun kirjeeni -- älä pelästy -- ilmoitti sinulle, että Sibyl Vane on kuollut."

Tuskan huuto pääsi nuorukaisen huulilta ja hän hyppäsi pystyyn, irroittaen kätensä lordi Henryn puristuksesta. "Kuollut! Sibyl kuollut! Se ei ole totta! Se on hirveä valhe! Kuinka sinä uskallat sellaista sanoa?"

"Se on aivan totta, Dorian", sanoi lordi Henry vakavasti. "Se seisoo kaikissa aamulehdissä. Minä pyysin kirjeessäni, ettet ottaisi ketään vastaan ennenkuin minä tulisin. Kuulustelu tulee tietysti pidettäväksi, mutta sinua ei saa sekoittaa siihen. Tuollaiset tapahtumat saattavat miehen muotiin Parisissa. Mutta Lontoossa ihmisillä on niin paljon ennakkoluuloja. Täällä ei kukaan voisi debyteerata skandalilla. Se on säästettävä vanhojen päivien varaksi huomion herättämistä varten. Eiväthän he teatterissa tiedä sinun nimeäsi? Jolleivät tiedä, niin kaikki on hyvin. Näkikö kukaan kun menit hänen huoneesensa? Se on hyvin tärkeä kohta."

Dorian ei vastannut hetken aikaan. Hän oli aivan jäykkänä kauhusta. Vihdoin hän sammalsi tukahdetulla äänellä: "Harry, sanoitko, että pidettäisiin kuulustelua? Mitä sinä sillä tarkoitat? Olisiko Sibyl? Oi, Harry, en voi sitä kestää! Mutta puhu nopeasti. Kerro minulle kaikki yhtä haavaa".

"Olen varma siitä, ettei se ollut mikään tapaturma, Dorian, vaikka asia on siten selitettävä yleisölle. Näyttää siltä kuin hän olisi lähtenyt teatterista äitinsä kanssa noin puoli yhden ajoissa ja tultuaan ulos olisi sanonut unohtaneensa jotakin huoneesensa. He odottivat häntä jonkun aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta he löysivät hänet makaamassa maassa pukuhuoneen lattialla. Hän oli juonut jotakin epähuomiossa, jotakin hirveää, jota teatterissa käytetään. En tiedä mitä se oli, mutta siinä oli joko sinihappoa tai lyijyvalkeaa. Minun luullakseni se oli sinihappoa, koska hän näyttää heti heittäneen henkensä".

"Harry, Harry, se on kauheaa!" huudahti nuorukainen.

"Tietysti se on hyvin traagillista, mutta älä sekaannu koko juttuun. _Standard'ista_ näin, että hän oli seitsemäntoista vanha. Minä olisin häntä luullut vieläkin nuoremmaksi. Hän näytti niin lapsekkaalta, eikä tuntunut tietävän näyttelemisestä mitään. Dorian, sinä et saa antaa tämän tapahtuman painostaa itseäsi. Tule minun kanssani päivällisille, ja pistäydytään sitten myöhemmin ooperassa. Tänä iltana Patti esiintyy ja kaikki menevät sinne. Voit tulla sisareni aitioon. Hänellä on seurassaan muutamia kauniita naisia."

"Minä olen siis murhannut Sibyl Vanen", sanoi Dorian Gray puoleksi itsekseen -- "murhannut hänet yhtä varmaan kuin jos olisin veitsellä leikannut hänen kurkkunsa. Mutta ruusut eivät siltä ole vähemmän suloisia. Linnut laulavat puutarhassa yhtä iloisesti kuin ennenkin. Ja tänä iltana minä syön päivällistä sinun kanssasi ja menen sitten ooperaan, ja luultavasti sen jälkeen syön jossakin illallista. Miten draamallinen elämä on! Jos olisin lukenut kaikkea tätä jostakin kirjasta, Harry, niin se varmaan olisi liikuttanut minua kyyneliin saakka. Mutta nyt, kun se todellakin on tapahtunut, ja vieläpä minulle itselleni, niin on se liian ihmeellistä, jotta voisin itkeä. Tässä on ensimäinen intohimoinen rakkauskirjeeni, jota eläissäni olen kirjoittanut. Kuinka kummallista, että kirjoitin ensimäisen intohimoisen rakkauskirjeeni kuolleelle tytölle. Tokkopa he voivat tuntea, nuo valkoiset, äänettömät olennot, joita me kuolleiksi nimitämme? Sibyl! Voiko hän tuntea, tietää ja kuulla? Oi, Harry, kuinka minä häntä rakastin! Tuntuu siltä, kuin siitä olisi jo vuosia kulunut. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sitten seurasi tuo hirveä ilta -- oliko se todellakin eilis-ilta? -- jolloin hän näytteli niin kurjasti, ja minun sydämeni aivan murtui. Hän selitti minulle syyn siihen. Hän teki sen kovin pateetisesti. Mutta minä en tuntenut vähintäkään liikutusta. Minä arvelin että hän oli pintapuolinen. Äkkiä tapahtui jotakin, joka saattoi minut kauhun valtaan. En voi selittää sinulle mitä se oli, mutta se oli hirveää. Minä tahdoin palata takaisin hänen luoksensa. Tunsin tehneeni väärin. Ja nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Harry, mitä minun tulee tehdä. Et tiedä mikä vaara minua uhkaa, eikä mikään voi minua pelastaa. Hän olisi voinut pelastaa minut. Hänellä ei ollut oikeutta ottaa itseänsä hengiltä. Se oli itsekästä."

"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry ottaen paperossin kotelosta ja tarttuen kullattuun tulitikkulaatikkoon, "ainoa tapa millä nainen voi parantaa miestä on se, että hän kiusaa häntä niin kauan, että elämä tulee miehelle vastenmieliseksi. Jos olisit nainut tuon tytön, niin olisit tullut onnettomaksi. Tietysti olisit kohdellut häntä ystävällisesti. On niin helppo olla ystävällinen ihmisille, joista ei välitä. Mutta hän olisi pian huomannut sinun välinpitämättömyytesi. Ja kun vaimo huomaa, että mies ei häntä rakasta enää, niin hän ei viitsi pukeutua enää hyvin, tai komeilee hatuissa, joita jonkun toisen vaimon mies saa maksaa. En sano mitään siitä yhteiskunnallisesta erehdyksestä, joka olisi ollut kerrassaan anteeksiantamatonta ja jota minä tietysti en koskaan olisi sallinut, mutta minä vakuutan sinulle, että koko juttu joka tapauksessa olisi ollut hyvin onnistumaton."

"Luulenpa minäkin", mutisi nuorukainen astuen edes-takaisin huoneessa. Hän oli peloittavan kalpea. "Mutta minä luulin sen velvollisuudekseni. Ei se ole minun syyni, että tuo hirveä murhenäytelmä estää minua täyttämästä aikomustani. Muistan sinun kerran sanoneen, että onnettomuus vainoo kaikkia hyviä aikomuksia -- että ne aina tulevat liian myöhään. Siten on ainakin minun käynyt."

"Hyvät aikomukset ovat hyödyttömiä yrityksiä, jotka häiritsevät luonnonlakeja. Turhamaisuus on niiden alkulähde. Niiden tulos ei ole kerrassaan mikään. Ne antavat meille silloin-tällöin tuollaisia ylellisiä ja hedelmättömiä mielenliikutuksia, joissa on viehätystä viikon ajaksi. Muuta niistä ei voi sanoa. Ne ovat aivan yksinkertaisesti vain shekkejä, joita määrää pankin maksamaan, vaikkei omistakkaan siinä minkäänlaista tiliä."

"Harry", sanoi Dorian Gray astuen hänen luokseen ja istahtaen hänen viereensä, "mitenkä on mahdollista, ettei tuo murhenäytelmä tee minuun niin syvää vaikutusta kuin tahtoisin? En usko olevani sydämetön. Luuletko sinä?"

"Olet tehnyt siksi monta hullutusta näinä viimeisinä kahtena viikkona, että sinulla on oikeus nimittää siten itseäsi, Dorian" vastasi lordi Henry suloisen alakuloisesti hymyillen.

Nuorukainen rypisti kulmiaan. "En pidä tuosta selityksestä, Harry", hän vastasi, "mutta olen iloinen, etten sinun mielestäsi ole sydämetön. Minä en todellakaan ole semmoinen. Minä tiedän etten ole. Ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa, että tämä tapaus ei koske minuun niin kovasti kuin sen pitäisi. Se tuntuu minusta vain ihmeellisen näytelmän ihmeelliseltä lopulta. Se on yhtä hirvittävän ihana kuin kreikkalainen murhenäytelmä, jossa minä itse näyttelen tärkeää osaa, mutta josta minä suoriudun haavoittumatta."

"Se on mieltäkiinnittävä kysymys", sanoi lordi Henry, jonka mielestä oli erinomaisen hauska leikitellä nuorukaisen tiedottomalla itsekkäisyydellä -- "erinomaisen mieltäkiinnittävä kysymys. Minun luullakseni oikea selitys on tämä. Usein sattuu, että elämän todelliset murhenäytelmät loppuvat niin epätaiteellisella tavalla, että ne loukkaavat meitä raa'alla törkeydellään, täydellisellä epäjohdonmukaisuudellaan ja hirveällä järjettömyydellään ja tyylittömyydellään. Ne vaikuttavat meihin aivan samalla tavalla kuin raaka väkivalta. Ne antavat meille käsityksen eläimellisestä voimasta, ja me nousemme kapinaan sitä vastaan. Joskus kuitenkin me elämässä kohtaamme murhenäytelmän, jossa on taiteellista kauneutta. Jos tuo taiteellinen kauneus on tosi, niin koko tapaus viehättää meidän draamallista aistiamme. Äkkiä me huomaammekin, ettemme olekkaan näyttelijöitä, vaan näytelmän katselijoita. Tai pikemmin me olemme kumpaistakin. Me katselemme itseämme ja näytelmän ihmeet hurmaavat meitä. Mitä oikeastaan on tapahtunut puheenaolevassa tapauksessa? Joku on rakkaudesta sinuun tappanut itsensä. Minä toivoisin, että minullakin joskus olisi ollut sellainen kokemus. Se olisi saattanut minut rakastumaan rakkauteen koko loppu-iäkseni. Ne ihmiset, jotka ovat ihailleet minua -- ei niitä ole ollut monta, mutta kuitenkin joitakuita -- ovat aina halunneet elää edelleen, vielä kauan sen jälkeen kun olen lakannut heitä rakastamasta, tai he rakastamasta minua. He ovat tulleet lihaviksi ja ikäviksi, ja kun minä tapaan heitä, niin he heti alkavat puhua entisistä muistoista. Kuinka hirveä tuo naisten muisti! Mikä julma kapine se on! Ja millaista aivojen pysähdystä se todistaa! Pitäisi nauttia elämän värikkyydestä, mutta ei muistella sen yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat aina alhaisia."

"Minun täytyy kylvää unikkoja puutarhaani", huokasi Dorian.