Part 6

Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä -- se yksin hänen mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä -- huomata, milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.

Hän tiesi varmasti -- ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin agaattisilmiinsä -- että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat, jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän, ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.

Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin punertavia ruusuja.

Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu -- miten salaperäisiä ne olivat! Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä. Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys, samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.

Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa. Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen. Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain, että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet inhoa.

Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö. Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.

Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa. Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.

Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä. Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.

LUKU V.

"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla onnellinen!"

Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me olemme hänelle velassa."

Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."

"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut erittäin ystävällinen."

"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa, millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen ikkunan luo.

"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi vanhanpuoleinen nainen valittaen.

Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää, äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät vastauksen luonnottoman kummalliseksi.

Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.

Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut. Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin. Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.

Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi, että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole hänen arvoisensa. Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- vaikka tiedänkin olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä, äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä satuprinssiä?"

Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti. Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"

"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo sanoin, jos hän on rikas..."

"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"

Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän oli varma siitä, että _kuvaelma_ oli varsin onnistunut.

"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika hyväntahtoisesti.

"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.

James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."

"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.

"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."

"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää tulla takaisin ja asettua Lontoosen."

"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä vihaan teatteria."

"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin ystävällesi -- joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."

"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan. "Ainoastaan hieno maailma menee sinne."

"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.

Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta älä pukeudu kovin vitkalleen."

Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.

James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun tavarani kunnossa?" hän kysyi.

"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon, että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi. "Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."

"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika. "Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."

"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä huolta."

"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"

"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."

"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.

"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan aatelismies."

James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti, "pidä häntä silmällä."

"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."

Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui ja Sibyl tuli sisään.

"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on syynä?"

"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin. Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."

"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.

Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.

"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.

"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin etsien olematonta parvea.

"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä teeskentelyä.

He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta, kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia, kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille. Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat useita. Tai ei -- hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi, mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi kotiin rikkaana ja onnellisena.

Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään. Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.

Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.

Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän puri huultaan tuskan vallassa.

"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta. Sano nyt jotakin."

"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"

"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.

Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut, Sibyl."

Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.

"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."

"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä rakastan häntä."

"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."

"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä ... rakastan häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim, olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen, pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä. Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."

"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.

"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"

"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."

"Minä kammon vapautta."

"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."

"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa häneen."

"Sibyl, sinä olet mieletön."

Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim, sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut. Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt. Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohi."