Part 3

"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman. Kestäneekö sitä aina?... Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray. Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron ilmaisumuodoista -- se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan. Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette hymyile enää kadotettuanne sen... Ihmiset ovat joskus väittäneet, että kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme. Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä... Niin, mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja te kärsitte julmasti... Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään... Uutta hedonismia -- sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään... Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt -- niin kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen. Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"

Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua. Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla, jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.

Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."

He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.

Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.

"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi Henry katsoen häneen.

"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä aina."

"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."

Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.

Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun vasemmanpuoliseen nurkkaan.

Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.

"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."

Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.

"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."

"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö totta, mr. Gray?"

Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa. Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin, päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.

Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.

"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.

"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."

"Se ei ole minun omani, Harry."

"Kenenkä sitten?"

"Dorianin tietysti", vastasi maalari.

"Onpa hänellä hyvä onni."

"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi. Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää vanhemmaksi... Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä! Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka sieluni!"

"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."

"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.

Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."

Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.

"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa, niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut. Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."

Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö totta? -- sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"

"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta jotakin ja antaa sille. Oi, -- jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa -- armottomasti pilkkaa!" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.

"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto -- siinä kaikki."

"Sitä se ei ole."

"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.

"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.

"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien elämän."

Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta. Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.

Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi murha!"

"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun sitä tekevän."

"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa minusta itsestäni. Sen minä tunnen."

"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin yksinkertaista nautintoa?"

"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse. Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."

"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli, että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."

"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo ennenkuin sitä oli olemassakaan."

"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin nuori."

"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi, lordi Henry."

"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."

Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja tarkastelivat maljojen sisällystä.

"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä olisi suoruuden suloutta."

"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."

"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava. Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."

"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."

"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta katsoo meihin?"

"Ei kummankaan."

"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry", sanoi nuorukainen.

"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"

"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."

"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."

"Suurimmalla mielihyvällä."

Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.

"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"

"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."

"Kuinka ihmeellistä, Basil!"

"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."

"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry. "Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia, eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."

"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun luokseni päivällisille."

"Minä en voi, Basil."

"Minkä vuoksi?"

"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."

"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."

Dorian Gray nauroi pudistaen päätään. "Minä rukoilen sinua."

Nuorukainen epäili ja silmäsi lordi Henryyn, joka tarkasteli heitä pilkallisesti hymyillen teepöydän luota.

"Minun täytyy, Basil", hän vastasi.

"No niin", sanoi Hallward ja astui pöydän luo laskien kuppinsa tarjottimelle. "On jo myöhäistä, ja koska teidän täytyy vielä pukeutua, niin ei teillä ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Harry. Hyvästi, Dorian. Tule pian käymään. Tule huomenna."

"Tietysti."

"Ethän vain unohda?"

"Tietysti en", sanoi Dorian.

"Kuules ... Harry!"

"Niin, Basil!"

"Pidä mielessäsi mitä minä sanoin sinulle tänä aamuna puutarhassa."

"Minä en muista sitä enää."

"Minä luotan sinuun."

"Minä toivoisin, että voisin itse luottaa itseeni", sanoi lordi Henry nauraen. "Tulkaa, mr. Gray, minun vaununi odottavat ulkopuolella ja minä voin saattaa teidät ensin kotiin. Hyvästi, Basil. Tämä iltapuoli on ollut hyvin hauska."

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, niin maalari heittäytyi sohvalle ja hänen kasvoillensa kohosi kärsivä ilme.

LUKU III.

Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi lordi Henry hitaasti.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita valkoisia kulmakarvojaan.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen äitinsä nimi oli Devereux -- lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen vastikään tutustunut häneen."

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra -- "Kelson tyttärenpoika!... Tietysti... Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti. Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut. Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen vävypoikaansa julkisesti -- lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet -- ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa. Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa paremmin kuin ajureita."