Part 19

He olivat saapuneet leveälle porraskäytävälle, joka johti kasvihuoneesta penkereelle. Kun lasiovi sulkeutui Dorianin jälkeen, niin lordi Henry kääntyi ja katseli herttuatarta uneksivilla silmillään. "Oletteko te hyvin rakastunut häneen?" hän kysyi.

Herttuatar ei kohta vastannut, vaan katseli maisemaa ympärillään. "Minä tahtoisin tietää sitä itsekin", hän sanoi vihdoin.

Lordi Henry pudisti päätään. "Varmuus tuottaa onnettomuutta. Epävarmuus meitä viehättää. Sumussa esineet muuttuvat ihmeellisiksi."

"Mutta voi eksyä myös oikealta tieltä."

"Kaikki tiet päättyvät samaan kohtaan, rakas Gladys."

"Ja mikä se on?"

"Pettymys."

"Se oli minun debyytini elämässä", hän huokasi.

"Se tuotti teille herttuan kruunun."

"Minä olen kyllästynyt mansikanlehtiin."

"Ne sopivat teille."

"Vain julkisuudessa."

"Te kaipaisitte niitä", sanoi lordi Henry.

"Minä en tahdo luopua terälehdestä."

"Monmouthilla on korvat."

"Vanhat kuulevat huonosti."

"Onko hän koskaan ollut mustasukkainen?"

"Jospa hän edes olisi ollut sitä."

Lordi Henry katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

"Mitä te etsitte?" kysyi herttuatar.

"Teidän florettinne pontta", hän vastasi. "Te olette -- kadottanut sen."

Herttuatar nauroi. "Minulla on vielä naamarini tallessa."

"Se kohottaa teidän silmienne suloutta", vastasi lordi Henry.

Herttuatar nauroi jälleen. Hänen hampaansa olivat kuin valkoiset siemenet punaisessa hedelmässä.

Ylhäällä huoneessaan Dorian Gray makasi sohvallaan ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värisi kauhusta. Elämä oli äkkiä tullut liian raskaaksi taakaksi hänen kantaa. Onneton ajaja, joka oli kuollut niin hirveän kuoleman, tullut ammutuksi metsikössä kuin villieläin, oli ikäänkuin hänen oman kuolemansa enne. Hän oli vähällä ollut mennä tainnoksiin, kun lordi Henry sattumalta oli tuonut ilmi leikillisen, kyynillisen päähänpistonsa.

Kello viisi hän soitti palvelijaa ja käski hänen panna kokoon tavarat kaupunkiin menevää yöjunaa varten ja toimittaa vaunut oven eteen puoli yhdeksäksi. Hän oli päättänyt, ettei hän nukkuisi toista yötä enää Selby Royalissa. Se oli pahaenteinen paikka. Kuolema väijyi siellä keskellä valoisaa päivää. Ruoho metsässäkin oli verentahraamaa.

Sitten hän kirjoitti pari riviä lordi Henrylle, sanoen menevänsä kaupunkiin lääkärin puheille ja pyytäen häntä huvittamaan vieraita hänen poissaollessansa. Kun hän pani kirjeen kuoreen, niin ovelta kuului kolkutus ja palvelija ilmoitti että pääajaja tahtoi puhutella häntä. Dorian rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Tulkoon sisään", hän mutisi hetken epäröityänsä.

Niin pian kuin mies astui sisään, Dorian veti shekkikirjansa esiin laatikosta ja avasi sen.

"Te tulette kai tämänaamuisen onnettomuuden johdosta, Thornton?" hän sanoi ottaen kynän käteensä.

"Niin, herra", vastasi metsästäjä.

"Oliko tuo mies raukka naimisissa? Onko hänellä perhettä?" kysyi Dorian kiusaantuneen näköisenä. "Jos niin on, niin en tahdo että he kärsisivät puutetta, ja olen sen vuoksi halukas antamaan heille niin paljon rahaa, kuin te arvelette heidän tarvitsevan."

"Me emme tunne miestä, herra. Sen vuoksi uskalsinkin tulla teidän puheillenne."

"Ettekö te tunne häntä?" sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mitä te tarkoitatte? Eikö hän ollut teidän miehiänne?"

"Ei, herra. En ole koskaan ennen nähnyt häntä. Hän on luultavasti merimies, herra."

Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"

"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat tatueeratut ja muuta sellaista."

"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi saada selkoa hänen nimestänsä?"

"Hiukan rahaa, herra -- ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin. Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."

Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä tahdon sen heti nähdä."

"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta mukanansa."

"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen talliin itse. Siten voitan aikaa."

Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet kimpoilivat sen jaloissa.

Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti ovelle, tarttuen lukkoon.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä, joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki ja astui sisään.

Säkkiläjällä huoneen perällä makasi kuolleen miehen ruumis karheassa paidassa ja sinisissä housuissa. Likainen nenäliina peitti kasvoja. Paksu kynttilä pullon suussa lekotteli ruumiin vieressä.

Dorian Graytä värisytti. Hänen oli aivan mahdoton nostaa nenäliinaa ja hän kutsui rengin luokseen.

"Ottakaa tuo riepu kasvoilta pois. Minä tahdon nähdä häntä", hän sanoi, tarttuen kiinni ovenpieleen.

Kun renki oli sen tehnyt, niin Dorian astui lähemmäksi. Ilon huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Mies, joka metsässä oli ammuttu, oli James Vane.

Hän seisoi jonkun aikaa ja katseli kuollutta ruumista. Kun hän ratsasti kotiin, niin hänen silmänsä olivat kyynelissä, sillä hän tiesi olevansa nyt turvattu.

LUKU XIX.

"Ei sinun kannata vakuuttaa minulle, että aiot tulla hyväksi", huudahti lordi Henry, kastaen valkoiset sormensa punaiseen kuparikulhoon, jossa oli ruusuvettä. "Sinä olet erinomainen. Älä huoli muuttaa itseäsi."

Dorian Gray pudisti päätänsä. "Ei, Harry, minä olen tehnyt liian paljo julmaa eläissäni. Nyt siitä saa tulla loppu. Eilen minä aloitin hyvät työni."

"Missä sinä olit eilen?"

"Maalla, Harry. Minä olin yksin pienessä ravintolassa."

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry hymyillen, "jokainen voi olla hyvä maalla. Siellä ei ole kiusauksia. Siinä syy, miksi ihmiset, jotka eivät asu kaupungissa, ovat niin sivistymättömiä. Sivistystä ei niinkään helposti voi saavuttaa. On vain kaksi tietä, jotka sinne johtavat: toinen on kultuurin, toinen turmeluksen tie. Maalaisilla ei ole tilaisuutta kumpaiseenkaan, siksi he tylsistyvät."

"Kultuuri ja turmelus", toisti Dorian. "Minulla on hiukan kokemusta kumpaisestakin. Minusta tuntuu nyt hirveältä, että ne molemmat kulkevat aina rinnatusten. Sillä minä olen löytänyt uuden ihanteen, Harry. Minä aion muuttua. Minä olen jo muuttunut."

"Sinä et vielä ole sanonut minulle, mikä sinun hyvä tekosi oli. Vai sanoitko tehneesi jo enemmänkin kuin yhden?" kysyi hänen toverinsa rakentaessaan lautaselleen pienen, punaisen pyramiidin mansikoista ja sirotellessaan simpukan muotoisella sokerikauhalla valkeaa sokeria niiden päälle.

"Minä sanon sen sinulle, Harry. En voisi siitä kellekään muulle puhua. Minä olen säästänyt erään. Se kuuluu hyvin itserakkaalta, mutta sinä ymmärrät mitä minä tarkoitan. Hän oli ihastuttava, ja ihmeellisesti Sibyl Vanen muotoinen. Se luullakseni ensin veti minut hänen puoleensa. Muistathan Sibylia, eikö totta? Kuinka pitkä aika siitä jo on! No niin, Hetty ei tietysti kuulu meidän säätyymme. Hän on yksinkertainen maalaistyttö. Mutta minä rakastin häntä todellakin. Olen aivan varma siitä, että rakastin häntä. Kuluneena toukokuuna, joka on ollut niin ihmeen ihana, minä tavallisesti kävin häntä tapaamassa kahdesti tai kolmasti viikossa. Eilen hän kohtasi minut pienessä hedelmätarhassa. Omenakukat satelivat hänen hiuksiinsa ja hän nauroi. Me aioimme matkustaa yhdessä pois tänä aamuna. Mutta äkkiä minä päätin jättää hänet yhtä kukoistavan puhtaana kuin olin hänet löytänytkin."

"Voin arvata, että tuon tunteen uutuus tuotti sinulle todellista nautintoa, Dorian", keskeytti lordi Henry. "Mutta minä voin kertoa sinulle, miten sinun idyllisi loppuu. Sinä olet antanut tytölle hyvän neuvon ja murtanut hänen sydämensä. Siinä on sinun parannuksesi alku."

"Harry, sinä olet julma! Älä puhu tuollaisia kauheuksia. Hettyn sydän ei ole särkynyt. Tietysti hän itki ja niin edespäin. Mutta hän ei ole häväisty. Hän voi elää samoinkuin Perditakin puutarhassaan minttujen ja kehäkukkien keskellä."

"Ja surra uskotonta Florizeliä!" sanoi lordi Henry nauraen nojautuessaan tuolin selkää vasten. "Rakas Dorian, sinulla vasta on ihmeellisiä, poikamaisia oikkuja. Luuletko että tuo tyttö tämän jälkeen tyytyy kehenkään oman säätynsä mieheen? Varmaankin hän joutuu naimisiin jonkun raa'an ajurin tai jörön talonpojan kanssa. No niin, se tosiasia, että hän on tavannut sinut ja rakastanut sinua, saattaa hänet inhoamaan miestään ja hän tulee onnettomaksi. Moraaliselta kannalta katsoen en voi panna kovin suurta arvoa sinun kieltäytymiseesi. Ensimäiseksi aluksikin se on varsin heikko. Mistä sitä paitsi tiedät ettei Hetty tällä hetkellä kellu jollakin tähtien valaisemalla myllylammikolla, kauniitten ulpukkojen ympäröimänä, aivan kuin Ofelia?"

"Tätä minä en voi kestää, Harry! Sinä pilkkaat kaikkea ja keksit mitä hirveimpiä murhenäytelmiä. Olen pahoillani, että puhuinkaan sinulle koko asiasta. En välitä siitä, mitä minulle sanot. Minä tiedän tehneeni oikein. Hetty parka! Kun tänä aamuna ratsastin talon ohi, niin näin hänen kalpeat kasvonsa ikkunassa, aivan kuin jasmiinikimpun. Älkäämme puhuko siitä sen enempää, äläkä koeta vakuuttaa minulle, että ensimäinen hyvä työ, jonka vuosikausiin olen suorittanut, ensimäinen pienen pieni uhraus, jonka olen tehnyt, on syntiä sekin. Minä tahdon tulla paremmaksi. Ja minä tulen paremmaksi. Kerro jotakin itsestäsi. Mitä kaupungissa tapahtuu? En ole moneen päivään käynyt klubissa."

"Ihmiset keskustelevat yhä Basil raukan katoamisesta."

"Minä luulin, että he jo olisivat kyllästyneet siihen", sanoi Dorian kaataen hiukan viiniä lasiinsa ja rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, he ovat puhuneet siitä vain kuusi viikkoa ja englantilainen yleisö ei siedä kuin yhden keskusteluaiheen joka kolmas kuukausi. Viime aikoina heillä kuitenkin on ollut varsin hyvä onni. Heillä on ollut minun avioeroni ja Alan Campbellin itsemurha. Nyt he ovat vielä lisäksi saaneet taiteilijan salaperäisen katoamisen. Salapoliisi yhä vakuuttaa, että mies, joka läksi marraskuun yhdeksäntenä päivänä yöjunalla Parisiin harmaassa ulsteritakissa, oli Basil parka, ja ranskalainen poliisi väittää, ettei Basil koskaan ole saapunut Parisiin. Kahden viikon kuluttua saamme kai kuulla, että hänet on nähty San Franciscossa. Se on kumma juttu, mutta kaikki kadonneet ilmestyvät San Franciscoon. Se on varmaan ihana kaupunki, ja siellä lienee kaikki tulevan maailman viehätykset."

"Mitä sinä luulet Basilille tapahtuneen?" kysyi Dorian kohottaen punaviiniään tulta vasten ja ihmetellen, miten hän saattoi puhua tästä asiasta niin levollisesti.

"Ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Jos Basil tahtoo pysyä piilossa, niin mitä se minua liikuttaa. Jos hän on kuollut, niin en tahdo ajatella häntä. Ei mikään muu kuin kuolema ole koskaan peloittanut minua. Minä vihaan sitä."

"Minkä vuoksi?" sanoi nuorempi mies väsyneesti.

"Sentähden", sanoi lordi Henry kohottaen kullatun hajurasian nenäänsä, "että nykyjään jo voi kestää elämässä kaikkea muuta paitsi sitä. Kuolema ja raakamaisuus ovat ainoat tosiasiat yhdeksännellätoista vuosisadalla, joita ei käy kieltäminen. Juodaan kahvia musiikkisalissa, Dorian. Soita minulle Chopinia. Se mies, jonka kanssa minun vaimoni karkasi, soitti mainiosti Chopinia. Viktoria parka! Minä pidin hänestä hyvin paljon. Talo tuntuu nyt varsin tyhjältä ilman häntä. Tietysti naiminen on vain tapa, varsin huonokin tapa. Mutta ihminen suree pahimpienkin tapojensa kadottamista. Ehkäpä juuri niitä sureekin kaikkein enimmin. Ne muodostavat niin suuren osan ihmisen personallisuutta."

Dorian ei sanonut mitään, vaan nousi pöydän äärestä ja astuen toiseen huoneesen hän kävi pianon ääreen istumaan ja antoi sormiensa kulkea valkoisten ja mustien norsunluisien koskettimien yli. Kun kahvi tuotiin sisään, niin hän lakkasi soittamasta ja sanoi katsellen lordi Henryyn: "Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Basil olisi murhattu?"

Lordi Henry haukotteli. "Basil oli hyvin suosittu, ja hän käytti aina halpaa kelloa. Miksikä hänet olisi murhattu? Hän ei ollut kylliksi viisas, jotta hänellä olisi ollut vihamiehiä. Tietysti hän maalarina oli ihmeen nerokas. Mutta mies voi maalata kuin Velasquez ja kuitenkin olla typerä. Kerran vain hän herätti minun mielenkiintoani, ja se oli silloin kun hän vuosia sitten puhui hurjasta ihastuksestaan sinuun ja että sinä olit hänen taiteensa pääaihe."

"Minä olin hyvin kiintynyt Basiliin", sanoi Dorian surunvoittoisella äänellä. "Mutta eivätkö ihmiset sano, että hän on murhattu?"

"Ah, muutamat lehdet. Minä en sitä usko. Minä tiedän, että Parisissa on pahoja pesiä, mutta Basil ei ollut sellainen, joka niihin olisi pyrkinyt. Hän ei ollut utelias. Se oli hänen päävikansa."

"Mitä sinä sanoisit, Harry, jos minä väittäisin murhanneeni Basilin?" kysyi nuorempi mies. Hän tarkkasi lordi Henryä kiihkeästi sanottuansa sen.

"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."

"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies, joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta väittää sitä minulle."

"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein", huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa. Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla alaspäin."

Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle ja alkoi vaappua edes-takaisin.

"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija. Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut, jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä. Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita, jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."

"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa minun mieleeni seuraavat säkeet -- 'Hamletista' ne luullakseni ovat -- miten ne nyt kuuluivatkaan? --

"Kuin kuva surun, muoto murehen, kuin kasvot, joist' on sydän poissa.

"Niin sellainen se juuri oli."

Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.

Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva surun, muoto murehen", -- hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän poissa."

Vanhempi mies nojautui taakse ja katseli Doriania puoleksi suljetuin silmin. "Kuulehan, Dorian", hän sanoi hetken kuluttua, "mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi -- miten ne sanat taas kuuluivat? -- ja sielullensa saisi vahingon?"

Soitto keskeytyi, Dorian Gray hypähti pystyyn ja hyökkäsi ystävänsä luo. "Miksi sinä kysyt sitä minulta, Harry?"

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojansa, "minä kysyin siksi että luulin sinun voivan antaa minulle siihen vastausta. Siinä kaikki. Minä kuljin Hyde Parkin läpi viime sunnuntaina ja aivan lähellä Marble Archia seisoi pieni joukko huonosti puettuja ihmisiä, jotka kuuntelivat tavallista katusaarnaajaa. Kun minä kuljin ohi, niin kuulin miehen heittävän tuon kysymyksen kuulijakunnalleen. Se teki minuun hyvin draamallisen vaikutuksen. Lontoossa on paljon tuollaisia kohtauksia. Kostea sunnuntai, kömpelö Kristus sadetakissa, sairaalloisia, kalpeita kasvoja kehässä hänen ympärillään katkonaisen ja tippuvan sateenvarjokatoksen alla ja ihmeellinen lause, jonka hermostuneet huulet kimakasti sinkahuttavat ilmaan -- koko tuo kohtaus omalla tavallaan oli varsin onnistunut. Minä aioin sanoa profeetalle että taiteella on sielu, mutta ei ihmisellä. Mutta pelkäänpä ettei hän olisi ymmärtänyt minua."

"Älähän, Harry. Sielu on kauhistuttava tosiasia. Sitä voi ostaa ja myödä ja vaihtaa. Sitä voi myrkyttää ja se voi tulla täydelliseksi. Kussakin meissä on sielu. Sen minä tiedän."

"Oletko aivan varma siitä, Dorian?"

"Aivan varma."

"Ah! sitten se on harhaluulo. Se mistä on aivan varma, ei ole koskaan totta. Siinä juuri uskon ja romantiikan opetuksen onnettomuus on. Kuinka vakava sinä olet! Älä huoli olla noin juhlallinen. Mitä sinua tai minua liikuttaa aikakautemme taikausko? Ei, me emme usko enää sieluun. Soita minulle jotakin. Soita minulle joku nokturni, Dorian, ja soittaessasi kerro minulle hiljaisella äänellä, millä tavalla olet voinut säilyttää nuoruuttasi. Sinulla on varmaan jokin salainen keino. Minä olen vain kymmenen vuotta sinua vanhempi, ja kuitenkin minä olen ryppyinen ja kuihtunut ja keltainen. Sinä olet todellakin ihmeellinen, Dorian. Et koskaan ole ollut kauniimpi kuin tänä iltana. Sinä palautat minun mieleeni sen päivän, jolloin me ensi kerran tapasimme toisemme. Sinä olit hiukan pyöreäkasvoinen, hyvin ujo ja aivan erikoinen. Sinä olet tietysti muuttunut, mutta et ulkomuodoltasi. Tahtoisin saada tietää sinun salaisen keinosi. Jos voisin saada takaisin nuoruuteni, niin olisin valmis tekemään vaikka mitä, paitsi voimistelemaan, nousemaan varhain ylös ja olemaan arvokas. Nuoruus! Ei ole mitään sen kaltaista. Mieletöntä on puhua nuoruuden ymmärtämättömyydestä. Ainoat ihmiset, joiden mielipiteitä minä jonkunlaisella kunnioituksella nykyään kuuntelen, ovat minua paljoa nuoremmat. Ne seisovat minun yläpuolellani. Elämä on heille ilmaissut uusimmat ihmeensä. Ja vanhat, minä vastustan heitä aina. Minä teen sen periaatteellisesti. Jos kysyt heidän mielipidettänsä jostakin asiasta, joka tapahtui eilen, niin he juhlallisesti tuovat ilmi mielipiteitä vuodelta 1820, jolloin käytettiin korkeita, jäykkiä kaulahuiveja, uskottiin vaikka mitä, eikä tietty kerrassaan mitään. Kuinka kaunis tuo kappale on, jota sinä soitat! Sävelsiköhän Chopin sen Majorcassa, jossa meri huuhteli hänen huvilaansa joka puolelta ja suolavaahto pirskui ikkunaruutuja vasten? Se on ihmeen romantillinen. Mikä onni, että on olemassa edes yksi taidelaji, jota ei voi jäljitellä! Älä lakkaa soittamasta. Minä tarvitsen tänä iltana soittoa. Minun mielestäni sinä olet kuin nuori Apollo ja minä Marsyas, joka kuuntelen sinua. Minulla on huolia, joista sinullakaan, Dorian, ei ole aavistusta. Vanhuuden tragedia ei ole siinä että vanhenee, vaan siinä että pysyy nuorena. Minua peloittaa joskus oma nuoruuteni. Ah, Dorian, kuinka onnellinen sinä olet! Mikä ihana elämä sinulla on ollut! Sinä olet kallistanut syvältä elämän pikaria. Sinä olet pusertanut viinirypäleet vasten omaa suulakeasi. Ei mitään ole sinulta salattu. Ja kaikki tuo ei ole vaikuttanut sinuun enemmän kuin musiikkikaan. Se ei ole turmellut sinua. Sinä olet aivan sama kuin ennenkin".

"Minä en ole sama kuin ennen, Harry."

"Kyllä, sinä olet sama. Tahtoisinpa tietää millaiseksi sinun elämäsi vielä kehittyy. Älä turmele sitä kieltäymyksillä. Nyt sinä olet täydellinen tyyppi. Älä tee itseäsi epätäydelliseksi. Nyt sinä olet aivan virheetön. Ei sinun tarvitse pudistaa päätäsi, sinä tiedät sen itsekin. Kuules, Dorian, älä petä itseäsi. Elämää ei voi tahdolla eikä aikomuksilla hallita. Elämä on kokoonpantu hermoista, syistä ja vitkalleen rakennetuista soluista, joissa ajatus piilee ja intohimo uneksii. Voit olettaa olevasi hyvässä turvassa ja voimakas. Mutta satunnainen värin vivahdus huoneessa, aamutaivas, erityinen hajuvesi, josta ennen olet pitänyt ja joka äkkiä johdattaa mieleesi herkkiä muistoja, runosäe, jonka löydät uudelleen, pari tahtia kappaleesta, jota et enää soita -- minä sanon sinulle, Dorian, tuon tapaisista asioista meidän elämämme riippuu. Browning on kirjoittanut siitä jossain; mutta meidän omat aistimme luovat ne meille. On hetkiä, jolloin äkkiä tunnen valkoisten sireenien tuoksua, ja silloin minä ajatuksissani elän uudestaan elämäni ihanimman kuukauden. Minä tahtoisin olla sinun sijassasi, Dorian. Maailma on päivitellyt meidän molempien tähden, mutta se on aina jumaloinut sinua. Ja se on aina jumaloiva sinua. Sinä edustat sitä tyyppiä, jota meidän aikakautemme tavoittelee ja jota se pelkää löytävänsä. Minä olen niin iloinen ettet sinä koskaan ole tehnyt mitään, ettet ole veistänyt mitään kuvapatsasta, etkä maalannut taulua, et yleensä luonut mitään ulkopuolella omaa itseäsi! Elämä on ollut sinun taiteesi. Olet säveltänyt oman itsesi. Sinun päiväsi ovat olleet sinun runoelmasi."

Dorian nousi pianon äärestä ja sivalsi kädellään hiuksiaan. "Niin, elämä on ollut ihana", hän mutisi, "mutta en tahtoisi sitä elää uudestaan, Harry. Ja sinun ei pitäisi sanoa minulle tuollaisia liioitteluja. Sinä et tunne minua kokonaan. Luulenpa, että jos tuntisit, niin sinäkin kääntäisit minulle selkäsi. Sinä naurat. Älä naura."