Part 18

Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.

"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."

"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin tyytyväinen."

"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta. Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka, yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."

"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.

"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.

"Se sopii hänelle mainiosti", huudahti herttuatar.

"Kiitos kunniasta", naureskeli lordi Henry vajoten tuoliin istumaan. "Nimilipusta ei voi koskaan päästä erilleen! Minä en hyväksy sitä arvonimeä."

"Kuninkaallisista etuoikeuksista ei voi koskaan kieltäytyä", kuului varoitus kauniilta huulilta.

"Te tahdotte siis että puolustan valtaistuintani?"

"Kyllä."

"Minä lahjoitan teille huomispäivän totuudet."

"Minä tahdon mielemmin tämän päivän erehdykset", vastasi herttuatar.

"Riistätte aseet minun käsistäni, Gladys", huudahti lordi Henry nopeasti käsittäen hänen tarkoituksensa.

"Minä riistin vain teidän kilpenne, Harry, mutta en keihästänne."

"En rupea koskaan keihäisille kauneuden kanssa", hän vastasi tehden kauniin liikkeen kädellänsä.

"Siinä te erehdytte, Harry, uskokaa minua. Te panette liian suurta arvoa kauneuteen."

"Kuinka te voitte sitä sanoa? Minä myönnän, että minun mielestäni on parempi olla kaunis kuin hyvä. Mutta toisaalta ei kukaan ole taipuvaisempi myöntämään, että on parempi olla hyvä kuin ruma."

"Onko rumuus siis yksi seitsemästä kuolemansynnistä?" huudahti herttuatar. "Miten käy silloin vertauksenne orkideasta?"

"Rumuus on yksi seitsemästä kuolemanhyveistä, Gladys. Teidän, hyvänä torypuolueen jäsenenä, ei pidä arvostella niitä liian alhaisiksi. Olut, raamattu ja seitsemän kuolemanhyvettä on tehnyt Englannistamme sen mikä se on."

"Ettekö te siis rakasta maatanne?" kysyi herttuatar.

"Minä elän siinä."

"Jotta sitä paremmin voisitte sitä arvostella."

"Tahtoisitteko kuulla Europan tuomion siitä?" kysyi lordi Henry.

"Mitä he sanovat meistä?"

"Että Tartuffe on muuttanut Englantiin ja avannut täällä liikkeen."

"Onko se teidän oma sukkeluutenne, Harry?"

"Minä luovutan sen teille."

"Minä en voi sitä käyttää. Se on liian tosi."

"Ei teidän tarvitse arkailla. Meidän maanmiehemme eivät koskaan tunne itseään tuommoisessa kuvauksessa."

"He ovat käytännöllisiä."

"He ovat enemmän viisaita kuin käytännöllisiä. Kun he tekevät tiliä, niin he asettavat vastatusten tyhmyyden ja rikkauden, paheet ja teeskentelyn."

"Ja kuitenkin me olemme saaneet suuria aikaan."

"Meitä on pakoitettu suuriin tekoihin, Gladys."

"Me olemme kantaneet niiden taakan."

"Ei sen pitemmälle kuin pörssiin asti."

Herttuatar pudisti päätään. "Minä uskon rotuun", hän sanoi.

"Se edustaa tarmokkaiden jälkeläisiä."

"Se kehittyy."

"Rappeutuminen huvittaa minua enemmän."

"Entäs taide?" kysyi herttuatar.

"Se on tauti."

"Ja rakkaus?"

"Harhakuva."

"Uskonto?"

"Uskon uudenaikainen korvaus."

"Te olette skeptiko."

"En! Skeptillisyys on jo puolittain uskoa."

"Mitä te sitten olette?"

"Selittäminen on rajoittamista."

"Antakaa minulle johtolanka."

"Langat taittuvat. Te eksyisitte siihen labyrintiin."

"Te saatatte minut hämmentymään. Puhukaamme jostakin muusta."

"Meidän isäntämme on erinomainen puheenaihe. Vuosia sitten häntä sanottiin satuprinssiksi."

"Oi, älä muistuta sitä minulle", huudahti Dorian Gray.

"Isäntämme on aivan hirveä tänä iltana", vastasi herttuatar punastuen. "Minä luulen että hän olettaa Monmouthin naineen minut vain tieteellisestä harrastuksesta, sen vuoksi että hän minussa näki parhaan uudenaikaisen perhosen."

"Toivottavasti hän ei kuitenkaan lävistä teitä neuloilla, herttuatar", naureskeli Dorian.

"Oi, kamarineitoni tekee sitä aivan kylliksi, mr. Gray, kun hän on suuttunut minuun."

"Ja mistä syystä hän suuttuu teihin, herttuatar?"

"Aivan turhanpäiväisistä syistä, mr. Gray, sen vakuutan teille. Tavallisesti sen vuoksi, että tulen kotiin kymmentä vailla yhdeksän, ja sanon hänelle, että minun täytyy olla jo valmiiksi puettuna puoli yhdeksältä."

"Miten järjetön hän on! Teidän pitäisi nuhdella häntä."

"Sitä minä en uskalla, mr. Gray. Hän valmistaa kaikki minun hattuni. Muistattehan sitäkin, joka minulla oli lady Hilstonen puutarhakutsuissa? Te ette muista, mutta te olette ystävällinen kun olette muistavinanne. No niin, hän teki sen aivan tyhjästä. Kaikki hyvät hatut ovat tehdyt tyhjästä."

"Samoinkuin hyvä mainekin, Gladys", keskeytti lordi Henry. "Jokainen vaikutus, jonka me toisiin teemme, tuottaa meille vihollisen. Voidakseen saavuttaa yleistä suosiota, täytyy olla kyvyltään keskinkertainen."

"Ei naisten joukossa", sanoi herttuatar päätään pudistaen; "ja naiset hallitsevat maailmaa. Minä vakuutan teille, me emme voi sietää keskinkertaisia ihmisiä. Me naiset, niinkuin joku on sanonut, rakastamme korvillamme, samoinkuin te miehet rakastatte silmillänne, jos te yleensä rakastatte."

"Näyttää siltä kuin me emme koskaan tekisi mitään", mutisi Dorian.

"No, silloin, mr. Gray, te ette myöskään koskaan rakasta", vastasi herttuatar teeskennellyllä surulla.

"Rakas Gladys!" huudahti lordi Henry. "Kuinka voitte sitä sanoa? Romantiikka on alituista uudistumista, ja uudistuminen muuttaa himon taiteeksi. Sitä paitsi joka ainoa kerta, kun me rakastamme, on aina ainoa kerta, jolloin olemme rakastaneet. Esineen muutos ei muuta himon samuutta. Se enintään syventää tunnetta. Meillä elämässä voi enintään olla yksi suuri kokemus, ja elämän koko salaisuus on siinä, että osaamme uudistaa tuon kokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista."

"Vaikkapa olisi haavoittunutkin, Harry?" kysyi herttuatar hetken kuluttua.

"Varsinkin silloin, jos on haavoittunut", vastasi lordi Henry.

Herttuatar kääntyi ja katsahti Dorian Grayhin utelias ilme silmissään. "Mitä te siihen sanotte, mr. Gray?" hän kysyi.

Dorian epäröi hetken. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja naurahti. "Minä olen aina samaa mieltä kuin Harrykin, herttuatar."

"Silloinko myöskin kun hän on väärässä?"

"Harry ei ole koskaan väärässä, herttuatar."

"Ja tuottaako hänen filosofiansa teille onnea?"

"En ole koskaan etsinyt onnea. Kuka tarvitsee onnea? Minä olen etsinyt nautintoa."

"Ja oletteko sitä löytänyt, mr. Gray?"

"Usein. Liiankin usein."

Herttuatar huokasi. "Minä etsin rauhaa", hän sanoi, "ja jollen nyt mene pukeutumaan, niin minulla ei ole sitä tänä iltana."

"Sallikaa minun antaa teille muutamia orkidejoja, herttuatar", huudahti Dorian hypäten pystyyn ja astuen kasvihuoneen perälle.

"Te keikailette liiaksi hänen kanssansa", sanoi lordi Henry serkulleen. "Pitäkää varanne. Hän on hyvin lumoava."

"Jos hän ei olisi sitä, niin ei olisi mitään taisteluakaan."

"Siis kreikkalainen kreikkalaista vastaan?"

"Minä olen trojalaisten puolella. He taistelivat naisen tähden."

"He tulivat voitetuiksi."

"On pahempaakin olemassa kuin tappiota", herttuatar vastasi.

"Te nelistätte höllin ohjin."

"Elämä käy tasakäyntiä", kuului vastaus.

"Sen minä kirjoitan tänä iltana päiväkirjaani."

"Minkä sitten?"

"Että kärventynyt lapsi ei karta tulta."

"Minä en ole edes kärventynyt. Minun siipeni ovat koskemattomat."

"Te käytätte niitä kaikkeen muuhun paitsi lentoon."

"Rohkeus on miehistä paennut naisiin. Se on uusi kokemus."

"Teillä on kilpailija."

"Kuka?"

Lordi Henry nauroi. "Lady Narborough", hän kuiskasi. "Hän suorastaan jumaloi Doriania."

"Te peloitatte minua. Rakkaus muinaisuuteen on vaarallinen meille romantikoille."

"Romantikoille! Te osaatte käyttää kaikkia tieteen järjestelmiä."

"Miehet ovat kasvattaneet meitä."

"Mutta he eivät ole päässeet teistä selville."

"Antakaa kuvaus meistä sukupuolena", kuului vaatimus herttuattaren puolelta.

"Sfinksejä ilman salaisuuksia."

Herttuatar katsoi hymyillen lordi Henryyn. "Kuinka kauan mr. Gray viipyy!" hän sanoi. "Mennään häntä auttamaan. Enhän ole edes sanonut hänelle minkä värinen minun pukuni on."

"Ah! te saatte valita puvun hänen kukkiensa mukaan, Gladys."

"Se olisi ennenaikuista antautumista."

"Romantinen taide alkaa kohopisteellään."

"Minun täytyy säilyttää tilaisuus peräytymiseenkin."

"Parthialaiseen tapaanko?"

"He löysivät erämaassa turvapaikan. Sitä minä en voisi tehdä."

"Naiset eivät aina saa vapaasti valita", lordi Henry vastasi, mutta tuskin hän oli sen lauseen lopettanut, kun kasvihuoneen perältä kuului tukahdettua valitusta ja kumeaa ääntä, ikäänkuin joku olisi kaatunut. Kaikki kavahtivat pystyyn. Herttuatar seisoi liikkumattomana kauhusta. Ja tuskan ilme kasvoissaan lordi Henry hyökkäsi huojuvien palmujen lomitse ja löysi Dorian Grayn makaamasta kivilattialla tajuttomana kuin kuollut.

Hän kannettiin heti siniseen vierashuoneesen ja laskettiin sohvalle pitkäkseen. Hetken kuluttua hän tointui ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Oi, nyt muistan. Olenko turvassa täällä, Harry?" Hän alkoi vapista.

"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry. "Sinä menit vain tainnoksiin. Siinä kaikki. Varmaan olet liiaksi rasittanut itseäsi. Sinun ei pitäisi tulla alas päivällisille. Minä hoidan sinun isäntävelvollisuuksiasi."

"Ei, minä tulen alas", hän sanoi nousten pystyyn. "Minä tulen mielemmin toisten luo. En tahdo olla yksin."

Hän meni huoneesensa ja pukeutui. Hän oli hurjan iloinen pöydässä, mutta silloin-tällöin hän värisi kauhusta muistellessansa että hän oli nähnyt kasvihuoneen ikkunaa vasten puristuneena, aivan kuin valkean nenäliinan, James Vanen kasvot, jotka tähystelivät häneen.

LUKU XVIII.

Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa, urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.

Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille. Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut hänet.

Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta! Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.

Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä niinkään vähäisellä halveksumisella.

Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.

Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi vieraansa luo.

"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.

"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille. Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle maalle."

Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.

Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen elää."

"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto, joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta, mikä on vieläkin hirveämpää.

"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi, kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa. "Mies on haavoittunut."

Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.

"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko linjalla.

"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."

Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.

"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me jatkamme."

"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies...?"

Hän ei voinut lopettaa lausettansa.

"Pelkäänpä kyllä", vastasi lordi Henry. "Hän sai koko latingin rintaansa. Hän kuoli varmaan aivan heti. Tule; mennään kotiin."

He kävelivät rinnatusten lehtikujan suuntaa kohti lähes viisikymmentä metriä sanomatta sanaakaan. Sitten Dorian katsahti lordi Henryyn ja sanoi syvästi huoaten: "Se on paha enne, Harry, hyvin paha enne."

"Mikä?" kysyi lordi Henry. "Ah, tuo tapaturmako? Rakas ystävä, ei sitä voi auttaa. Se oli miehen oma syy. Miksi hän asettui aivan pyssyn eteen? Sitä paitsi mitä se meille merkitsee. Geoffreylle se on ikävä juttu, tietenkin. Eihän ajajia sovi ampua. Muuten ihmiset väittävät että on huono ampuja. Ja sitä ei Geoffrey ole; hän ampuu erittäin hyvin. Mutta ei siitä maksa vaivaa puhua."

Dorian pudisti päätään. "Se on paha enne, Harry. Minä aavistan että jotakin kauheaa tapahtuu jollekin meistä. Ehkä minulle itselleni", hän lisäsi, sivellen kädellään silmiään tuskallisella liikkeellä.

Vanhempi mies naurahti. "Ei mikään muu ole kauheaa maailmassa paitsi ikävä, Dorian. Se on ainoa synti, jolla ei ole anteeksi antoa. Mutta ei ole pelkoa, että meidän tarvitsisi sitä kestää, jolleivät nuoret ala puhua tästä tapauksesta päivällispöydässä. Minä sanon heille että se on kielletty puheenaine. Mitä enteihin tulee, niin sellaisia ei ole olemassa. Kohtalo ei lähetä meille sanansaattajia. Se on siksi liian viisas tai liian julma. Sitä paitsi, mitä ihmettä sinulle voisi tapahtua, Dorian? Sinulla on kaikki mitä ihminen maailmassa voi tarvita. Ei ole ketään, joka ei mielihyvällä vaihtaisi paikkaa sinun kanssasi."

"Ei ole ketään, jonka kanssa minä en haluaisi vaihtaa paikkaa, Harry. Älä naura tuolla tavalla. Minä puhun täyttä totta. Talonpoika parka, joka juuri äsken kuoli, on onnellisempi kuin minä. Minä en pelkää itse kuolemaa. Minä pelkään vain sen läheisyyttä. Sen jättiläissiivet näyttävät suhahtelevan ympärilläni lyijynraskaassa ilmassa. Hyvä Jumala, etkö näe miehen liikkuvan noiden puiden takana ja tarkastavan ja odottavan minua?"

Lordi Henry katsoi siihen suuntaan, jonne hän osoitti vapisevalla, hansikoitulla kädellään. "Niin", hän sanoi, "minä näen puutarhurin, joka odottaa sinua. Luullakseni hän tahtoo kysyä sinulta mitä kukkia tahdot tänä iltana pöytään. Kuinka hirveän hermostunut sinä olet, poika parka! Sinun täytyy neuvotella minun lääkärini kanssa, kun palaamme takaisin kaupunkiin."

Dorian päästi huojennuksen huokauksen kun hän näki puutarhurin lähestyvän. Mies kosketti hattuansa, vilkaisi lordi Henryyn epäröiden ja otti sitten esille kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen. "Hänen armonsa pyysi minua odottamaan vastausta", hän mutisi.

Dorian pisti kirjeen taskuunsa. "Sanokaa hänen armollensa että tulen sisään", hän sanoi kylmästi. Mies kääntyi pois ja astui nopeasti taloa kohti.

"Kuinka mielellään naiset tekevät vaarallisia tekoja", naureskeli lordi Henry. "Se on yksi niitä ominaisuuksia, joita ihailen heissä enimmin. Nainen haluaa keikailla kenen kanssa hyvänsä niinkauan kuin maailma häntä katselee."

"Kuinka mielelläsi sinä puhut vaarallisia asioita, Harry! Mutta tässä suhteessa sinä kokonaan erehdyt. Minä pidän herttuattaresta hyvin paljon, mutta minä en rakasta häntä."

"Ja herttuatar rakastaa sinua hyvin paljon, mutta ei pidä sinusta yhtä paljon, jotta te sovitte mainiosti yhteen."

"Sinä puhut hävyttömyyksiä, Harry, eikä häväistysjutuissa ole koskaan perää."

"Jokaisen häväistysjutun perustuksena on epämoraalinen varmuus", sanoi lordi Henry sytyttäen paperossin.

"Sinä olisit valmis uhraamaan kenen hyvänsä, Harry, epigrammin vuoksi."

"Maailma saapuu kutsumatta alttarin ääreen", kuului vastaus.

"Minä toivoisin voivani rakastaa", huudahti Dorian Gray syvällä äänenpaatoksella. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken intohimon, unohtanut kaikki halut. Minä panen liiaksi huomiota omaan itseeni. Minun oma personallisuuteni on tullut taakaksi minulle itselleni. Minä tahtoisin paeta, lähteä pois, unohtaa. Minä olin typerä kun tulin tänne lainkaan. Parasta jos sähköitän Harveylle ja käsken panemaan jahdin kuntoon. Veneessä ainakin on turvassa."

"Turvassa mistä, Dorian? Sinulla on varmaan jokin huoli. Miksi et sano minulle mitä se on? Tiedäthän että auttaisin sinua."

"En voi sanoa sitä sinulle, Harry", hän vastasi surullisesti. "Ja se on vain mielikuvitusta, sen voin sinulle vakuuttaa. Tämä onneton tapaus on kiihoittanut minua. Minä aavistan että jotakin samantapaista tapahtuu minullekin."

"Mitä hullutusta!"

"Toivottavasti se on vain hullutusta, mutta minä en mahda mitään tuolle tunteelle. Ah! tässähän on herttuatar, aivan kuin Diana muodikkaassa puvussa. Me olemme tulleet jo takaisin, niinkuin näette, herttuatar."

"Minä olen kuullut kaikki, mr. Gray", hän vastasi. "Geoffrey parka on aivan suunniltansa. Ja te taisitte pyytää ettei hän ampuisi jänistä. Miten ihmeellisiä!"

"Niin, se oli todellakin hyvin kummallista. En tiedä itsekään miksi sen tein. Se oli kai vain oikku. Se oli niin ihmeen suloinen pieni elukka. Mutta minä olen pahoillani, että teille on kerrottu tuosta miehestä. Se on hirveä puheenaihe."

"Se on ikävä puheenaihe", keskeytti lordi Henry. "Sillä ei ole mitään psykologista arvoa. Ajatelkaahan, jos Geoffrey olisi tehnyt sen tahallaan, miten mieltäkiinnittävä hän olisi! Minäpä tahtoisin tuntea jonkun, joka on tehnyt oikean murhan."

"Kuinka kauhea te olette, Harry!" huudahti herttuatar. "Eikö totta, mr. Gray? Harry, mr. Gray on jälleen pahoinvointinen. Hän on vähällä mennä tainnoksiin."

Dorian ponnisti kaikki voimansa ja hymyili. "Ei se merkitse mitään, herttuatar", hän mutisi; "minun hermoni ovat kokonaan pilalla. Siinä kaikki. Kävelin varmaan liian kauaksi tänä aamuna. Minä en kuullut mitä Harry sanoi. Oliko se hyvin ilkeää? Kertokaa se minulle toisella kertaa. Minun täytyy heittäytyä hiukan pitkäkseni. Suottehan minulle anteeksi, eikö totta?"