Part 12

Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi, että kuva ei ollut enää paikoillansa -- ehkäpä hän oli sen jo huomannut tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.

Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan, joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:

"_Erään näyttelijättären ruumiintarkastus._ -- Tänä aamuna toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut ruumiintarkastuksen."

Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen. Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.

Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä? Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.

Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä. Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja, mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.

Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia. Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno, yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen, jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä sisään.

Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua päivällisiä varten.

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän saapui klubiin, jossa lordi Henry istui yksin seurusteluhuoneessa ja näytti hyvin harmistuneelta.

"Olen kovin pahoillani, Harry", huudahti Dorian, "mutta syy on kokonaan sinun. Tuo kirja, jonka sinä lähetit minulle kiehtoi minun mieleni siihen määrin, että unohdin kokonaan ajan kulun."

"Niin, arvasinhan sen, että sinä pitäisit siitä", vastasi lordi Henry nousten ylös tuoliltaan.

"En minä sanonut pitäväni siitä, Harry. Minä sanoin että se kiehtoi minun mieleni. Siinä, on suuri eroitus."

"Ah, oletko sinä huomannut sen?" mutisi lordi Henry. Ja he menivät yhdessä ruokasaliin.

LUKU XI.

Vuosikausiin ei Dorian Gray voinut vapautua tämän kirjan vaikutuksesta. Tai ehkäpä pikemmin hän ei koskaan koettanutkaan vapautua siitä. Hän tilasi Parisista kokonaista yhdeksän kappaletta sen ensimäistä suurikokoista painosta ja sidotti ne erivärisiin kansiin, jotta ne soveltuisivat hänen vaihteleviin mielialoihinsa ja hänen luonteensa muutteleviin mielijohteihin, joita hän ajoittain ei näyttänyt yhtään voivan hallita. Kirjan sankari, nuori ihmeellinen parisilainen, jonka olennossa romantinen ja tieteellinen temperamentti niin kummasti oli sekaantunut, muuttui hänelle jonkinmoiseksi perikuvaksi hänestä itsestänsä. Ja tosiaan koko kirja näytti hänestä käsittelevän hänen oman elämänsä tarinaa, joka oli kirjoitettu jo ennen kuin hän itse oli elämäänsä elänytkään.

Yhdessä kohdin hän oli onnellisempi kuin romaanin haaveenomainen sankari. Hän ei tuntenut -- eikä hänellä ollut koskaan ollut siihen syytäkään -- ensinkään tuota omituista kauhua peilejä, kiillotettuja metallilevyjä eikä tyyntä vedenpintaa kohtaan, joka niin varhain jo oli vallannut tuon nuoren parisilaisen ja joka oli johtunut siitä, että hän niin äkkiä oli kadottanut kaikkien ihaileman erinomaisen kauneutensa. Melkein julmalla ilolla -- ja ehkäpä kaikessa ilossa ja varsinkin nautinnossa on jotakin julmaakin -- hän luki viimeisen osan kirjaa, joka antaa traagillisen, joskohta hiukan liioitellun kuvauksen ihmisen surusta ja epätoivosta, kun hän itse kadottaa sen, mihin hän muissa ja koko maailmassa on pannut enimmin arvoa.

Sillä se ihmeellinen kauneus, joka oli lumonnut Basil Hallwardin ja monta muuta hänen rinnallansa, ei näyttänyt häviävän. Nekin, jotka olivat kuulleet hänestä kerrottavan kaikkein pahinta, -- silloin-tällöin levisikin hänen elämäntavoistansa Lontoossa omituisia huhuja, jotka joutuivat juorunaiheiksi klubeihin -- eivät voineet uskoa hänestä mitään kunniatonta, kun he näkivät hänet. Hänen katseensa oli niin puhdas, ikäänkuin maailma ei olisi tahrannut häntä. Törkeäpuheiset miehet vaikenivat, kun Dorian Gray astui sisään. Hänen kasvojensa puhtaassa ilmeessä oli jotakin nuhtelevaa. Vain hänen läsnäolonsakin palautti heidän mieleensä muiston siitä viattomuudesta, jota he olivat tahranneet. He ihmettelivät miten niin suloiseen ja kauniisen olentoon kuin häneen ei ollut tarttunut elämän lokaa ja aistillisuutta.

Usein palattuaan kotiin pitkiltä ja salaperäisiltä retkiltänsä, jotka antoivat aihetta outoihin huhuihin hänen todellisten että oletettujen ystäviensä parissa, hän hiipi itse lukittuun huoneesen yläkerrassa, avasi oven avaimella, jota hän ei koskaan laskenut luotaan ja seisahtui peili kädessä Basil Hallwardin maalaaman muotokuvan eteen. Hän katseli vuoroin kuvan ilkeitä, vanhentuvia piirteitä, vuoroin kauniita, nuoria kasvoja, jotka hymyilivät hänelle kiiltävän peilin pinnasta. Vastakohdan räikeys kohotti hänen nautinnontunnettansa. Hän ihastui yhä enemmän omaan kauneuteensa ja seurasi yhä kohoavalla mielenkiinnolla oman sielunsa häviötä. Hän tutki suurimmalla huolella ja joskus mielettömällä, hirveällä nautinnolla niitä rumia viivoja, jotka uursivat otsaa ja hiipivät paksun, aistillisen suun ympärillä, ja hän saattoi kysyä itseltänsä, mikähän oli kauhua herättävämpää, synninkö vai iän jäljet. Hän saattoi asettaa valkeat kätensä kuvan pöhöttyneitten, muodottomien käsien viereen ja hymyillä. Hän ivasi murtunutta vartaloa ja riutuneita jäseniä.

Joskus kuitenkin öisin, kun hän makasi unettomana omassa hajuvesiltä tuoksuvassa huoneessansa tai huonomaineisen kapakan likaisessa kamarissa lähellä laivatokkaa, jossa hän valepuvussa ja väärällä nimellä usein oleskeli, hän ajatteli säälillä sitä turmiota, johon hän oli oman sielunsa saattanut, ja tuo säälintunne oli sitä voimakkaampi, koska se oli kokonaan itsekäs. Mutta tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Uteliaisuus elämään nähden, jonka lordi Henry oli ensin herättänyt hänessä heidän istuessaan yhdessä ystävän puutarhassa, näytti vain kasvavan sitä myöten kuin hän sitä tyydytti. Mitä enemmän hän tiesi, sitä enemmän hän halusi tietää. Hän tunsi mieletöntä nälkää, joka yltyi vain suuremmaksi sitä myöten kuin hän koetti sitä tyydyttää.

Mutta sittenkään hän ei laiminlyönyt mitään, ei ainakaan velvollisuuksiaan seuraelämää kohtaan. Kerran tai kahdesti talvella ja joka keskiviikko-ilta kevätkauden kestäessä, hänen kaunis kotinsa oli avoinna vieraille, ja kuuluisimmat säveltaiteilijat huvittivat vieraita taiteensa ihmeillä. Hänen pienet päivälliskutsunsa, joiden järjestämisessä lordi Henry aina oli avullisena, olivat kuuluisat yhtä paljon tarkasta vieraiden valinnasta ja heidän sijoituksestaan kuin aistikkaasta pöydän kattamisesta ja sen sopusointuisista korulaitteista, etelämaisista kukista, kirjailluista liinoista ja vanhanaikuisista kulta- ja hopea-astioista. Olipa useita, varsinkin nuorempien miesten parissa, jotka näkivät, tai luulivat näkevänsä Dorian Grayssä toteutuneena sen tyypin, josta he usein Etonissa tai Oxfordissa olivat uneksineet, tyypin, jossa yhdistyi oppineen korkea sivistys ja maailmanmiehen miellyttävä, ylhäinen ja hieno käytös. Heidän mielestään hän näytti kuuluvan niihin ihmisiin, joista Dante sanoo, että he koettivat "täydentää itseään jumaloimalla kauneutta." Samoinkuin Gautier hänkin oli niitä ihmisiä, joille "näkyvä maailma todellakin oli olemassa."

Hänelle elämä oli todellakin ensimäinen ja suurin taiteista, ja kaikki muut taiteet olivat vain valmistelua elämää varten. Muoti, jonka kautta eriskummallisuus hetkeksi leviää kaikkialle, keikailu, joka tavallaan koettaa lujentaa kauneuden ehdotonta muotivaltaa, viehättivät tietenkin häntä. Hänen tapansa pukeutua, ne erilaiset tyylit, joita hän aika-ajoin suosi, vaikuttivat suuresti niihin nuoriin keikailijoihin, jotka näyttäytyivät Mayfair-tanssiaisissa ja Pall Mall-klubin ikkunoissa. He matkivat häntä kaikessa mitä hän teki ja koettivat tavoitella sitä huolettoman viehättävää keikailua, joka ilmautui hänen käytöksessään, mutta joka oli vain puoleksi vakavasti tarkoitettua.

Hän oli liiankin halukas ottamaan vastaan sen määräävän aseman, jota hänelle heti täysi-ikäiseksi tultuaan tarjottiin, ja hän tunsi suurta nautintoa ajatellessaan, että hän voisi vaikuttaa oman aikansa Lontoosen yhtä syvästi kuin "Satyriconin" tekijä aikoinaan Neron keisarilliseen Roomaan. Mutta sydämensä sisimmässä hän toivoi voivansa olla enemmänkin kuin vain _arbiter elegantiarum_ [Hienouden tuomari], jonka kanssa neuvotellaan jalokivistä, kaulahuivin solmimisesta ja kävelykepin pitämisestä. Hän koetti laatia uutta elämänjärjestelmää, jolla olisi järkevä filosofiansa ja järjestetyt periaattensa, sekä etsiä korkeimman päämaalinsa aistien hengistyttämisessä.

Aistien jumaloimista on usein ja täydellä syyllä moitittu, sillä ihmiset pelkäävät vaistomaisesti intohimoja ja mielenkiihoituksia, jotka näyttävät olevan heitä itseään voimakkaammat, ja jotka heillä ovat yhteisiä alempien luontokappaleiden kanssa. Mutta Dorian Grayn mielestä tuntui siltä, kuin ei koskaan olisi ymmärretty aistien todellista luonnetta, että ne olivat jääneet villeiksi ja eläimellisiksi vain sen vuoksi, että maailma oli koettanut näännyttää niitä nälällä saadakseen ne alistumaan tai kiusannut ne kuoliaaksi, sen sijaan että olisi yritetty kehittää niitä uuden sielunelämän alkuaineiksi, sielunelämän, jonka vallitsevana tunnusmerkkinä olisi hieno kauneudenaisti. Kun hän seurasi ihmisen kehitystä historiassa, niin hänestä tuntui, että niin sanomattoman paljon oli mennyt hukkaan. Miten paljon oli uhrattu! Ja kuinka turhan tähden! Miten paljon mieletöntä, tahallista alistumista, hirveitä itsekidutuksia ja kieltäymyksiä, jotka olivat johtuneet pelosta ja joiden seurauksena oli ollut alennuksen tila, paljoa julmempi kuin se luuloiteltu alennuksen tila, jota ihmiset ymmärtämättömyydessään olivat yrittäneet välttää. Sillä luonto oli sala-ivaten karkoittanut erakot erämaahan ja antanut heille metsän pedot seuralaisikseen.

Niin, uusi hedonismi, niinkuin lordi Henry oli ennustanut, oli luova uudestaan elämän ja vapahtava sen siitä ankarasta, epäkauniista puritanisuudesta, joka meidän päivinämme omituisella tavalla on herännyt uuteen eloon. Tietysti se palvelisi nerollisuutta; mutta se ei koskaan hyväksyisi sellaista teoriaa tai järjestelmää, joka sisältäisi intohimojen kokemuksen uhraamisen. Sen päämääränä olisi itse kokemus, eikä kokemusten hedelmät, olkoot ne miten makeita tai karvaita hyvänsä. Se ei tietäisi mitään asketismista, joka tappaa himot, eikä törkeästä riettaudesta, joka ne huumaa. Mutta se opettaisi ihmistä keskittämään voimansa erityisiin hetkiin elämässä, joka itsessään ei ole muuta kuin yhtä ainoaa hetkeä.

Harva meistä lienee, joka ei ainakin joskus ole herännyt ennen aamun koittoa joko unelmattoman yön jälkeen, mikä melkein saattaa meidät rakastumaan kuolemaan, tai kauhun ja inhottavan ilon yön jälkeen, jolloin aivojen sopukoissa liitelee aaveita, hirveämpiä kuin itse todellisuus, sen herkän elämän kiihoittamina, joka väijyy kaikessa groteskissa ja joka gootilaiselle taiteelle -- tuolle taiteelle, mikä näyttää erityisesti soveltuvan niille, joiden mieltä sairaalloiset unelmat ovat samentaneet -- antaa sen sitkeän elinvoiman. Vitkalleen hiipivät valkoiset sormet uutimia pitkin, jotta ne näyttävät vavahtelevan. Mustina, eriskummallisina haamuina kiertävät äänettömät varjot huoneen nurkkia ja kyyristyvät niihin kokoon. Ulkoa kuuluu lintujen pyrähdys pensaissa -- tai työhön kiiruhtavien miesten askelten äänet, tai tuulen huohotus ja valitus, kun se laskeutuu alas kukkuloilta ja kiertelee hiljaisen talon ympäri, ikäänkuin se pelkäisi herättää unesta nukkujat ja kuitenkin tahtoisi houkutella unen purppuraluolastaan. Ohut, himmeä harso kohoaa kerros kerrokselta, vähitellen esineiden muodot ja värit palautuvat, ja me näemme miten aamunkoite asettaa maailman entiseen asuunsa. Kalpeat peilit kuvastavat jälleen elämää. Sammuneet vahakynttilät seisovat siinä, mihin me ne olemme jättäneet ja niiden vieressä puoleksi aukileikattu kirja, jota olemme lukeneet, tai rautalankaan pistetty kukka, jota tanssiaisissa olemme käyttäneet, tai kirje, jota emme ole uskaltaneet lukea, tai lukeneet liian usein. Ei mikään näytä muuttuneen. Yön epätodellisista varjoista kohoaa jälleen todellinen elämä esiin, jota me tunnemme. Me jatkamme sitä siinä, missä me sen lopetimme, ja me tunnemme tuskallisesti että olemme pakoitetut käyttämään voimiamme vanhojen tapojen väsyttävään yksitoikkoisuuteen, tai toivomme mielettömästi, että silmiemme eteen jonakin aamuna aukeaisi uusi maailma, joka pimeydessä olisi uudestaan luotu meidän onneamme varten, maailma, jossa esineillä olisi uusi muoto ja uudet värit ja jossa piilisi uusia salaisuuksia, maailma, jossa entisyydellä olisi hyvin pieni sija tai ei olisi sitä laisinkaan tai jossa se ei ainakaan jatkuisi missään tietoisessa velvollisuuksien tai katumuksen muodossa, koska ilon muistoihinkin kätkeytyy katkeruutta ja nautinnon mieleenpalauttamisessakin on tuskaa.

Tuollaisten maailmojen luomien oli Dorian Grayn mielestä elämän todellinen tarkoitus, tai ainakin yksi sen todellisista tarkoituksista. Ja etsiessään aistimuksia, jotka samalla olivat uusia ja mieluisia ja täynnä salaperäisyyttä, mikä on niin ominaista romantiikalle, hän omisti usein itselleen sellaisia ajatustapoja, jotka todellisuudessa olivat vieraita hänen luonteellensa, ja antautui niiden viehättävän vaikutuksen alaiseksi. Mutta kun hän niin sanoaksemme oli saanut kiinni niiden väristä, ja hänen henkinen uteliaisuutensa oli tyydytetty, niin hän luopui niistä tuolla merkillisellä välinpitämättömyydellä, joka ei ole aivan vieras piirre hehkuvalle temperamentille, vaan vieläpä muutamien nykyaikaisten psykologien mielestä onkin usein sen ehtona.

Huhuiltiin kerta hänestä että hän liittyisi roomalais-katoliseen uskoon; ja roomalaiset kirkonmenot viehättivätkin häntä suuresti. Jokapäiväinen uhraaminen, joka todellakin on paljoa hirvittävämpi kuin kaikki vanhan ajan uhrit, miellytti häntä siksi, että se kopeasti hylkäsi aistien todistuksen, että sen perusaiheet olivat niin alkuperäisen yksinkertaisia ja että se ylläpiti ikuista paatosta siinä inhimillisessä murhenäytelmässä, jota se koetti symboliserata. Hän polvistui mielellään kylmälle marmorilattialle ja tarkasteli pappia, joka jäykässä, kukilla kirjaillussa messukaavussaan hitaasti liikuttaen valkoisia käsiään siirsi peitteen tabernakelista tai nosti hohtokivistä kimaltelevaa, lyhdynmuotoista monstransia kalpeine hostioineen, jonka joskus saattoi todellakin uskoa olevan "_panis caelestis_", enkelien leipää, tai kun hän paastopuvussa mursi hostian kalkin joukkoon ja löi rintaansa syntiensä vuoksi. Höyryävät suitsutusastiat, joita vakavamuotoiset pojat pitsi- ja punapukuisina heiluttelivat ilmassa kuin suuria, kullattuja kukkia, tenhosivat häntä. Kun hän astui ulos kirkosta, niin hän tarkasteli ihmeissään mustia rippituoleja ja olisi halunnut istua niiden hämärässä varjossa ja kuunnella, kun miehet ja naiset kuluneen ristikon läpi kuiskaisivat elämänsä tosikertomusta.

Mutta hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi siihen erehdykseen, että hän olisi estänyt henkistä kehitystänsä liittymällä muodollisesti mihinkään uskontunnustukseen tai järjestelmään, eikä hän koskaan erehdyksestä luullut kodiksi ravintolaa, jossa ei sovi viettää muuta kuin yhden yön tai muutaman tunnin, kun tähdet eivät kiilu taivaalla ja kuu on synnytystuskissansa. Mystiikka, jolla on niin kummallinen kyky muuttaa kaikki jokapäiväinen ihmeelliseksi, ja herkkä antinomismi, joka aina näyttää sitä seuraavan, herätti hänen mielenkiintoansa yhden kevätkauden. Toisen kevätkauden hän tunsi mieltymystä saksalaisen darwinistisen liikkeen materialistisia oppeja kohtaan, ja seurasi suurella huvilla ihmisen ajatuksia ja himoja aina helmimäisiin aivojen kammioihin tai ruumiin valkeihin hermoihin saakka, ja häntä hurmasi se ajatus, että sielu oli kokonaan riippuvainen muutamista fyysillisistä ominaisuuksista, sairaalloisista tai terveistä, normaalisista tai epänormaalisista. Mutta, niinkuin jo ennen olemme sanoneet, ei mikään elämän teoria ollut hänestä tärkeä verrattuna itse elämään. Hän tunsi selvästi, miten hedelmättömiä kaikki älylliset spekulatsionit olivat, kun ne eivät liity toimintaan ja kokeiluihin. Hän tiesi että aisteilla, samoinkuin sielullakin, on henkisiä salaperäisyyksiä ilmaistavana.

Sitten hän rupesi tutkimaan hajuvesiä, niiden tekotavan salaisuuksia. Hän tisleerasi väkevähajuisia öljyjä ja poltti itämaalaisia tuoksuvia hartseja. Hän huomasi ettei ollut olemassa ainoatakaan sieluntunnelmaa, jolla ei olisi ollut vastinettaan aistillisessa elämässä, ja hän päätti koettaa keksiä niiden todelliset yhdyssiteet. Hän mietiskeli mikä se pyhässä suitsutuksessa herätti salaperäistä tunnelmaa ja mikä se ambrassa kiihoitti intohimoja, miksi orvokintuoksu toi mieleen kadonneen rakkauden, miksi myski sai aikaan häiriöitä aivoissa ja miksi champak turmeli mielikuvituksen. Ja hän koetti laatia kokonaisen psykologian hajuvesistä, ja arvioida, mikä vaikutus on imelähajuisilla juurilla, tuoksuvilla siitepölyisillä kukkasilla, hyvänhajuisella balsamilla, tummalla, tuoksuvalla puulla, nardusvoiteella, joka saa aikaan pahoinvointia ja aloella, jonka sanotaan voivan karkoittaa alakuloisuutta mielestä.

Toisin ajoin hän oli kokonaan musiikkiin vajonnut. Pitkullaisessa huoneessa, jossa oli ikkunoiden edessä ristikot, katto tulipunainen ja kullattu ja seinät oliivinvihreäksi kiilloitetut, hänellä oli tapana pitää omituisia konsertteja. Villit mustalaiset helisyttivät hurjasti pieniä sitrojaan tai vakavat tunisilaiset keltaisissa vaipoissaan näpähyttivät jättiläisluuttojensa jännitettyjä kieliä, samalla kuin irvistelevät neekerit kalisuttivat yksitoikkoisesti vaskirumpujansa tai solakat turbaanipäiset indialaiset, kyyhöttäen punaisilla matoillaan, soittivat pitkiä ruoko- tai messinkipillejänsä ja lumosivat, tai olivat lumoavinansa suuria tupsupäisiä ja sarvekkaita käärmeitä. Villin soiton jyrkät sävelvälit ja kimeät epäsoinnut virkistivät häntä aika-ajoin, jolloin Schubertin sulavuus, Chopinin jalo surumielisyys ja Beethovenin mahtavat harmoniat eivät tehneet häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän kokoili kaikista maailman ääristä ihmeellisimmät soittokoneet mitä hän saattoi löytää, joko sukupuuttoon hävinneiden kansojen hautakummuista tai niiden harvojen villiheimojen parista, jotka olivat jääneet elämään länsimaisen sivistyksen kosketuksenkin jälkeen; ja hän liikutteli ja kosketteli niitä mielellänsä. Hänen hallussaan oli Rionegro-indianien salaperäinen _juruparis_, jota naisten ei ole lupa katsella ja jota nuorukaisetkin saavat nähdä vasta paaston ja kurituksen jälkeen. Perulaisia saviruukkuja, jotka matkivat lintujen läpitunkevaa kirkunaa, ihmisluista tehtyjä huiluja, sellaisia, joita Alfonso de Ovalle kuuli Chilessä soitettavan sekä vihreitä, heläjäviä jaspiskiviä, joita on löydetty Cuzcon läheisyydessä, ja joilla voi saada aikaan ihmeellisen vienoa ääntä. Hänellä oli maalattuja kurbitsoja, jotka olivat täytetyt piikivillä ja jotka kalisivat kun niitä hytkytettiin; pitkä mexikolainen _clarin_, josta soittaja ei loihdi ääntä esiin puhaltamalla siihen ilmaa, vaan vetämällä henkeään sisään; kovaääninen _ture_ Amazonivirran varsilta, jota etuvartiat soittavat istuessaan korkeissa puissa, ja jonka ääni kuuluu kantavan puolentoista peninkulman päähän; _teponaztli_, jonka kahta väräjävää puukieltä soitetaan kepeillä, jotka ovat voidellut kasvien maitonesteestä tehdyllä elastisella gummilla; Aztekien _yotl_-kulkusia, jotka riippuvat kuin viinimarjat rypäleissä; ja suuri sylinterin muotoinen rumpu, joka on käärmeennahalla päällystetty, samanlainen kuin se, jonka Bernal Diaz näki käydessään Cortesin kanssa mexikolaisessa temppelissä, ja jonka valittavia säveliä hän on niin elävästi kuvannut. Noiden soittokalujen eriskummallinen luonne tenhosi häntä, ja häntä ilahdutti se ajatus, että taiteessakin, samoinkuin luonnossa oli epäsikiöitä, esineitä, joilla oli eläimelliset muodot ja hirveät äänet. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin kyllästyi niihin ja tahtoi istua aitiossaan ooperassa, joko yksin tai lordi Henryn seurassa, kuunnellen haltioissaan "Tannhäuseriä", jonka alkusoitossa hän oli huomaavinaan oman sielunsa murhenäytelmän.