Part 11

"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä, etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä, miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."

"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota? Se oli mahdotonta. Jotakin -- hän ei tiennyt itse mitä -- oli heti paikalla tehtävä.

"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta. Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan välittää."

Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle, ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia, ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle, miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa. Hänpä koettaisi kysellä.

"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle, niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani näytteille?"

Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen. Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."

"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin salaisuuden.

"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta. "Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen. Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista -- jotakin, joka ehkä ei heti pistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"

"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.

"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain, jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani. Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto. Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua. Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä taiteessani... Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea. Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli muuttunut ihanaksi -- liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että säilyttämisen vaara... Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa, kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. -- Eräänä päivänä -- joskus olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä -- päätin maalata ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä. En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui, ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon, että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani oikeassa... No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys, jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä -- siinä kaikki. Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit. Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut. Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."

Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty. Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli häntä varten varannut?

"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"

"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta varsin ihmeelliseltä."

"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"

Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa sinun katsella sitä."

"Mutta toisella kertaa?"

"Ei koskaan."

"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun oli kertoa tuota kaikkea sinulle."

"Rakas Basil", sanoi Dorian, "mitä sinä olet kertonut minulle? Vain sen, että tunsit ihailevasi minua liian paljon. Eihän se ole edes imartelevaa."

"Se ei ollut aiottukaan imarteluksi. Se oli tunnustus. Nyt kun olen sen tehnyt, niin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kadottanut jotakin. Ehkäpä ei pitäisi koskaan koettaa sanoilla ilmilausua jumaloimistansa."

"Tuo tunnustus tuotti minulle pettymystä."

"Vai niin, mitä sinä sitten odotit, Dorian? Et suinkaan sinä ole huomannut mitään muuta kuvassa? Eihän siinä ollut mitään muuta nähtävää?"

"Ei; siinä ei ollut mitään muuta. Miksikä kysyt? Mutta älä puhu jumaloimisesta. Se on mieletöntä. Me olemme ystäviä, Basil, ja meidän pitää alati pysyä ystävinä."

"Sinulla on nyt Harry", sanoi maalari surullisena.

"Ah, Harryko?" huudahti nuorukainen keveästi nauraen. "Harry kuluttaa päivänsä puhumalla tolkuttomuuksia ja iltansa tekemällä mahdottomuuksia. Juuri sellaista elämää minäkin tahtoisin viettää. Mutta en sittenkään usko, että menisin Harryn luo, jos joutuisin hätään. Mielemmin tulisin sinun luoksesi, Basil."

"Tahdotko ruveta minulle taas malliksi?"

"Mahdotonta!"

"Sinun kieltosi turmelee minun elämäni taiteilijana, Dorian. Ei kukaan löydä kahta ihannetta elämässään. Harva yhden ainoankin."

"En voi selittää sitä sinulle, Basil, mutta en voi koskaan enää ruveta sinulle malliksi. Muotokuvassa voi olla jotakin turmiollista. Sillä on oma elämänsä. Minä tulen sinun luoksesi teetä juomaan. Se voi olla yhtä huvittavaa."

"Huvittavampaa sinulle, sen kyllä uskon", mutisi Hallward suruissaan. "Ja nyt, jää hyvästi. Olen pahoillani, ettet anna minun koskaan katsella kuvaa. Mutta eihän sille voi mitään. Minä ymmärrän täydellisesti sinun tunteesi."

Kun maalari läksi huoneesta, niin Dorian hymyili itseksensä. Basil parka! Kuinka vähän hän aavisti todellista syytä! Ja miten ihmeellistä, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ilmaista oma salaisuutensa, hän olikin aivan sattumalta päässyt ystävänsä salaisuuden perille! Maalarin mielettömät mustasukkaisuuden kohtaukset, hänen kiihkeä ystävyytensä, hänen liioitellut ylistyspuheensa, hänen käsittämätön vaitiolonsa -- kaiken tuon hän nyt käsitti ja hänen mielensä muuttui alakuloiseksi. Tuollainen kiihkeä ystävyys tuntui hänestä melkein traagilliselta.

Hän huokasi ja soitti kelloa. Kuva oli saatava piiloon millä hinnalla hyvänsä. Toistamiseen hän ei tahtonut joutua samanlaiseen pulmaan. Hän oli ollut mieletön antaessaan sen jäädä hetkeksikään huoneesen, mihin kaikilla hänen ystävillään oli vapaa pääsy.

LUKU X.

Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä. Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla varoillansa.

Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa, ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?

Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.

"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja. "Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä sitä ennen. Ei totta tosiaan."

"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."

"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka kuin vanha herra kuoli."

Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä tahdon vain nähdä huoneita -- siinä kaikki. Antakaa minulle avain."

"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä, herra, kun teillä on niin mukava täällä?"

"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta tarvis."

Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.

Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen, kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli -- jotakin, joka kauhua kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina elossa.

Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen -- sillä se oli todellakin rakkautta -- oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää. Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia, jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.

Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen tähden kovin heikkoja! -- heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle. Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa kuin palvelija tuli sisään.

"Miehet ovat täällä, monsieur."

Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.

"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä miehet tänne sisään".

Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa, punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen. Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain nähdäkkin häntä.

"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia, pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta. Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."

"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn jonkun kerran katsomaan tuota kehystä -- vaikka minulta ei nykyään liikene suuria uskonnollisiin aiheihin -- mutta tänään haluaisin vain saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."

"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi. Mikä taulu se on, herra?"

"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se muuten vioittuu portaissa."

"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"

"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."

Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta. Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin hyödyllistä.

"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle. Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.

"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.

Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen -- ei todellakaan siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone, jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!

Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena -- ja siinä kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen ruumiissaan ja sielussaan -- nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi. Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.

Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi. Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi. Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin. Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava. Sitä ei voinut auttaa.

"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin kauan. Ajatukseni olivat muualla."

"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"

"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."

"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"

Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi, katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte tänne".

"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä, herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.

Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.

Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä, helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä -- hän oli kaunis nainen, joka luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven Kairossa --, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet. Numero _St. James's Gazettea_, oli teetarjottimella.