Part 10

"Ei se ole tarpeen", vastasi hänen ystävänsä. "Elämällä on aina unikkoja käsissään. Tietysti joskus tarvitaan pitkääkin aikaa. Kerran minä en käyttänyt mitään muita kukkia kuin orvokkeja kokonaiseen kevätkauteen jonkunmoisen taiteellisen surun merkkinä erään rakkausjutun vuoksi, joka ei tahtonut kuolla. Mutta vihdoin kuitenkin se kuoli. En muista enää, mikä sen tappoi. Ehkäpä se, että tyttö tahtoi uhrata koko maailman minun tähteni. Se on aina julma hetki. Se herättää ihmisessä koko iankaikkisuuden kauhun. No niin -- voitkohan uskoa? -- viikkoa myöhemmin lady Hampshiren luona, minä jouduin istumaan saman neiden viereen päivällispöydässä, ja hän itsepäisyydessään tahtoi ottaa esille koko jutun, rupesi kaivelemaan entisyyttä ja tekemään suunnitteluja tulevaisuuden varalta. Minä olin haudannut rakkauteni liljojen peittoon. Hän raasti sen jälleen näkyviin ja vakuutti minulle, että minä olin turmellut hänen elämänsä. Minun on pakko todistaa, että hän söi aimo päivällisen, enkä sen vuoksi voinut olla yhtään huolissani hänen tähtensä. Mutta millaista mauttomuutta hän osoitti! Entisyyden ainoa viehätys onkin juuri siinä, että se on mennyttä. Mutta naiset eivät koskaan käsitä, milloin esirippu on langennut. He haluavat aina kuudetta näytöstä, ja juuri kun kappale on kadottanut kaiken mielenkiinnon, he tahtoisivat sitä jatkaa. Jos he saisivat määrätä, niin jokainen huvinäytelmä loppuisi traagillisesti ja jokainen murhenäytelmä muuttuisi farssiksi. He ovat ihastuttavan taiteellisia, mutta heillä ei ole taideaistia. Sinä olet onnellisempi kuin minä. Minä vakuutan sinulle, Dorian, ettei yksikään nainen, jonka minä olen tuntenut, olisi tehnyt minun tähteni sitä, mitä Sibyl Vane teki. Tavalliset naiset aina lohduttuvat. Muutamat tekevät sen käyttämällä hempeämielisiä värejä. Älä koskaan luota naiseen, joka käyttää sinipunertavia värejä, olkoon hän minkä ikäinen hyvänsä, tai viisineljättä ikävuotta täyttäneesen naiseen, joka pitää vaaleanpunaisista nauhoista. Se merkitsee aina, että heillä jo on entisyyttä. Toiset tuntevat suurta lohdutusta kun he äkkiä ovat huomaavinaan hyviä ominaisuuksia miehissänsä. He kehuvat kaikille kotionneaan, ikäänkuin se olisi hurmaavin kaikista synneistä. Toiset löytävät lohdutuksensa uskonnossa. Sen salaperäisyyksillä on sama viehätys kuin kurtiisilla, vakuutti eräs nainen kerta; ja minä voin sen täydellisesti ymmärtää. Sitä paitsi ei mikään kutkuta meidän turhamaisuuttamme niin suuressa määrin kuin se, jos meitä sanotaan syntisiksi. Omatunto tekee meistä kaikista egoisteja. Niin; ei todellakaan ole loppua niillä lohdutuksen keinoilla, joita nainen nykyään voi löytää. Tosiaankin, en ole edes maininnut kaikista tärkeintä."

"Mikä se on, Harry!" sanoi nuorukainen välinpitämättömästi.

"Oi, kaikkein helpoin lohdutus. Otetaan jonkun toisen ihailija, kun on kadottanut omansa. Seuraelämässä nainen siten aina puhdistuu. Mutta tosiaankin, Dorian, miten erilainen Sibyl Vane mahtoikaan olla kuin kaikki muut naiset! Hänen kuolemansa on minun mielestäni niin ihmeen kaunis. Olen iloinen, että elän aikakaudessa, jolloin sellaisia ihmeitä voi tapahtua. Ne saattavat meitä uskomaan, että todellakin on olemassa sellaista kuin romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta, joilla me olemme niin valmiit leikittelemään."

"Minä kohtelin häntä hirveän julmasti. Sen sinä unohdat!"

"Minäpä luulen, että naiset asettavat julmuuden, suorastaan julmuuden korkeammalle kuin mitään muuta. Heillä on ihmeellisen alkuperäiset vaistot. Me olemme vapauttaneet heidät, mutta sittenkin he pysyvät orjina, jotka palvelevat herrojansa. He tahtovat olla käskynalaisia. Olen varma siitä, että sinä olit suurenmoinen. En ole koskaan nähnyt sinua oikein todellisesti suuttuneena, mutta minä voin kuvailla mielessäni, kuinka ihanalta sinä näytit. Ja sitä paitsi sinä sanoit minulle jotakin toissapäivänä, joka tuntui minusta kovin haaveilevalta, mutta jonka nyt huomaan aivan todeksi ja joka on avaimena kaikkeen muuhunkin."

"Mitä se oli, Harry?"

"Sinä sanoit, että Sibyl Vane edusti sinulle kaikkia runouden sankarittaria -- että hän yhtenä iltana oli Desdemona, toisena Ofelia; ja jos hän kuoli Juliana, niin hän heräsi jälleen henkiin Imogenena."

"Mutta nyt hän ei koskaan enää herää henkiin", mutisi nuorukainen, kätkien kasvot käsiinsä.

"Ei, hän ei enää herää henkiin. Hän on näytellyt viimeisen osansa. Mutta sinun täytyy ajatella hänen kuolemaansa synkän pukuhuoneen hiljaisuudessa ikäänkuin se olisi jokin tavaton, hirveä murhenäytelmän katkelma kuningas Jakobin ajoilta tai ihana näytös Websterin, Fordin tai Cyril Tourneurin näytelmissä. Tyttö ei elänyt koskaan todellisuudessa, ja siis hän ei ole koskaan todellisesti kuollutkaan. Sinulle ainakin hän oli vain unelma, haavekuva, joka liiteli Shakespearen näytelmissä, sulostutti niitä läsnäolonsa kautta -- paimenhuilu, jonka välityksellä Shakespearen sävelet kajahtivat vain rikkaampina ja riemullisempina. Samassa hetkessä kuin hän joutui todellisen elämän yhteyteen, hän hämmensi sen, ja se huumasi hänet, ja hän läksi pois. Sure Ofeliaa, jos tahdot. Sirota tuhkaa hiuksiisi sen vuoksi, että Cordelia kuristettiin. Kiroa taivasta siksi että Brabantin tytär kuoli. Mutta älä hukkaa kyyneleitäsi Sibyl Vanen tähden. Hän oli vähemmän todellinen kuin nuo toiset."

Oli hetken hiljaisuus. Ilta alkoi hämärtää huoneessa. Ääneti, hopeahelmoin varjot hiipivät puutarhasta sisään. Esineiden värit alkoivat valjeta.

Jonkun ajan kuluttua Dorian Gray katsahti ylös. "Sinä olet selvittänyt minulle oman itseni, Harry", hän mutisi jonkunmoisella helpoituksen huojennuksella. "Minä tunsin kaiken sen minkä olet sanonut, mutta olin peloissani enkä uskaltanut antaa sille ilmaisumuotoa. Kuinka hyvin sinä tunnet minut! Mutta ei huolita puhua enää siitä mikä on tapahtunut. Se on ollut ihmeellinen kokemus. Siinä kaikki. Saa nähdä, voiko elämä tarjota minulle enää mitään ihmeellistä."

"Elämä voi tarjota sinulle mitä hyvänsä, Dorian. Ei ole mitään, mitä sinä et voisi toteuttaa tavattomalla kauneudellasi."

"Mutta ajattelehan, Harry, jos minä tulen rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Mitä sitten?"

"Ah, sitten", sanoi lordi Henry nousten lähteäksensä -- "sitten, rakas Dorian, sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt voitot tulevat suoraan sinun syliisi. Ei, sinun täytyy säilyttää kaunis ulkomuotosi. Me elämme ajassa, joka lukee liiaksi ollakseen viisas, ja ajattelee liiaksi ollakseen kaunis. Me emme tule toimeen ilman sinua. Ja nyt olisi parasta, jos pukeutuisit ja tulisit mukaan klubiin. Me tulemme sittenkin hiukan myöhään."

"Minä luulen parhaaksi, että tapaamme toisemme vasta ooperassa, Harry. Olen liian väsynyt voidakseni syödä jotakin. Mikä on sisaresi aition numero?"

"Kaksikymmentäseitsemän, luullakseni. Se on ensimäisellä parvella. Hänen nimensä on ovella. Mutta minusta on ikävä, ettet tule syömään."

"Ei minulla ole halua", sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mutta olen sinulle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, minkä minulle olet sanonut. Sinä olet minun rakkain ystäväni. Ei kukaan ole ymmärtänyt minua niin hyvin kuin sinä."

"Meidän ystävyytemme on vasta alulla, Dorian", vastasi lordi Henry pudistaen hänen kättänsä. "Hyvästi. Toivottavasti näen sinut puoli kymmeneltä. Muista, Patti laulaa."

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin Dorian Gray soitti kelloa, ja hetken kuluttua Viktor toi lamput sisään ja veti uutimet alas. Dorian odotti kärsimättömästi hänen poistumistansa. Mies näytti tarvitsevan hirveän paljo aikaa kaikkeen.

Heti kun hän oli poistunut, niin Dorian syöksi varjostimen luo ja veti sen syrjään. Ei, kuva ei ollut muuttunut entistään enemmän. Se oli saanut tiedon Sibyl Vanen kuolemasta ennenkuin hän itse. Elämän salaisuudet selvisivät sille samassa hetkessä kuin ne tapahtuivatkin. Hirveä julmuuden ilme, joka vääristi suun hienoja piirteitä, oli varmaankin ilmaantunut samana hetkenä, jolloin tyttö oli juonut myrkkyä. Vai oliko se välinpitämätön ulkonaisille tapahtumille? Oliko sillä vain selkoa siitä, mikä sielussa liikkui? Dorian mietti ja toivoi, että hän kerran saisi omin silmin nähdä tuon muutoksen tapahtuvan, ja häntä värisytti sitä toivoessansa.

Sibyl parka! Mikä ihmeellinen tapaus se oli ollut! Hän oli usein näytellyt kuolevaa näyttämöllä. Sitten itse kuolema oli kosketellut häntä ja vienyt hänet mukanansa. Miten Sibyl oli näytellyt tuota viimeistä julmaa kohtausta? Oliko hän kironnut hänet kuollessansa? Ei, Sibyl oli kuollut rakkaudesta häneen, ja rakkaus tulisi nyt aina olemaan hänelle pyhä kuin sakramentti. Sibyl oli sovittanut kaikki uhraamalla oman elämänsä. Hän ei tahtonut enää muistella niitä kärsimyksiä, joita hänen oli täytynyt kestää Sibylin tähden tuona hirveänä iltana teatterissa. Nyt kun hän ajatteli Sibylia, niin tämä oli hänestä ikäänkuin ihmeellinen, traagillinen henkilö, joka oli lähetetty maailman näyttämölle esittämään rakkauden ylevää todellisuutta. Ihmeellinen, traagillinen olentoko? Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä muistellessaan hänen lapsekasta katsettaan, hempeää, suloista olentoaan ja arkaa, pelokasta esiintymistään. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja katseli jälleen kuvaa.

Hän tunsi valitsemisen hetken nyt tulleen. Vai oliko hän jo tehnyt valintansa? Niin, elämä oli hänen puolestaan valinnut -- elämä, ja hänen oma kiihkeä halunsa saada tuntea elämää. Ikuisen nuoruuden ikuiset intohimot, herkulliset ja salaiset nautinnot, hurjat huvit ja vielä hurjemmat synnit -- kaiken tuon hän saisi omakseen. Kuva yksin kantaisi hänen häpeänsä taakkaa: siinä kaikki.

Tuskan tunne valtasi hänet ajatellessaan sitä hävitystä, joka kohtaisi kaunista muotokuvaa. Kerran hän poikamaisessa narcissusturhamaisuudessaan oli suudellut, tai ollut suutelevinaan noita maalattuja huulia, jotka nyt niin katkerasti hymyilivät hänelle. Aamun toisensa jälkeen hän oli istunut kuvan edessä ja ihaillut sen kauneutta, aivan rakastuneena siihen, niinkuin hänestä joskus tuntui. Muuttuisiko se nyt jokaisen hänen tunnelmansa mukaan? Tulisiko se kauheaksi ja inhottavaksi, jotta se oli piiloitettava suljettuun huoneesen, salattava auringon valolta, joka niin usein oli muuttanut sen soljuvat suortuvat kimaltelevaksi kullaksi!

Hetken aikaa hän aikoi rukoilla, että tuo kauhistuttava side, joka oli olemassa kuvan ja hänen välillänsä, lakkaisi. Se oli muuttunut hartaan toivomuksen johdosta, ehkäpä harras toivomus voisi peruuttaa edellisen toivomuksen. Ja sittenkin, kukahan, joka hiukankin tunsi elämää, kieltäytyisi siitä onnesta, että saisi pysyä alati nuorena, vaikka tuo onni olisi kuinkakin eriskummainen ja sen seuraukset kuinka kovia tahansa? Mutta oliko se hänen itsensä määrättävissä? Oliko hänen toivomuksensa todellakin saanut aikaan tuon muutoksen? Eiköhän joku kummallinen tieteellinen syy voinut sitä vaikuttaa? Jos ajatus saattoi vaikuttaa elävään organismiin, niin eikö ajatus saattanut vaikuttaa myös kuolleihin, epäorgaanisiin esineihin? Niin, miksikä ei meitä ympäröivät esineet voisi tietämättä ja ilman tajullista toivetta, värähdellä sopusoinnussa meidän mielialojemme ja intohimojemme kanssa, siten että atomit vetäisivät puoleensa atomeja salaisen rakkauden tai ihmeellisen ystävyyden valtaamina? Mitä merkitystä itse vaikuttimilla oli? Hän ei enää koskaan yrittäisi rukouksella koetella hirveää voimaa. Jos kuva muuttuu, niin se muuttuu. Siinä kaikki. Mitä sitä kannattaisi sen enemmän sureksia?

Hyvin huvittavaa päinvastoin olisi tehdä siitä huomioita. Hän saattaisi seurata omaa mielialaansa sen salaisimpiinkin sokkeloihin. Tämä muotokuva olisi kuin taikapeili. Samalla tavalla kuin se oli paljastanut hänelle hänen ulkonaisen muotonsa, se paljastaisi hänelle hänen sielunsakin. Ja kun kuvalle tulisi talven aika, niin hän itse olisi ehtinyt vasta sinne, missä kevät värähdellen odottaa kesän tuloa. Kun puna oli kadonnut sen poskista ja jäljelle oli jäänyt vain kalkinkalpea naamari ja lyijynraskaat silmät, niin hän itse olisi vielä nuoruuden loistossaan. Ei yksikään hänen kauneutensa kukka kuihtuisi. Hänen elämänvaltasuonensa ei koskaan heikontuisi. Hän pysyisi voimakkaana, joustavana ja iloisena aivan kuin kreikkalaisten jumalat. Mitäpä hän välitti tuon kankaalle maalatun kuvan kohtalosta? Hän itse olisi turvattu. Se oli pääasia.

Hän asetti varjostimen entiselle paikalleen kuvan eteen, ja hymyili. Sitten hän meni makuuhuoneesen, jossa hänen kamaripalvelijansa jo häntä odotti. Tuntia myöhemmin hän oli ooperassa, ja lordi Henry nojautui hänen tuolinsa yli.

LUKU IX.

Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui sisään.

"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt. Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle, kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit. Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi siitä?"

"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta, venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä maalaat."

"Menitkö sinä ooperaan?" sanoi Hallward hyvin hitaasti, äänessä hillityn surun sävy. "Sinä menit ooperaan, vaikka Sibyl Vane makasi kuolleena jossakin likaisessa loukossa? Sinä voit puhua minulle muista ihastuttavista naisista ja Pattin jumalallisesta laulusta, ennenkuin tyttö, jota sinä rakastit, on päässyt haudan rauhaan ja lepoon? Tiedäppäs, sinä veikkonen, että hänen pieni, valkoinen ruumiinsa saa kestää vielä monta kauheutta."

"Älä puhu, Basil! Minä en tahdo kuulla!" huudahti Dorian hypäten pystyyn. "Älä puhu minulle tuosta asiasta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Mikä on mennyttä, on mennyttä."

"Sinä sanot eilistä päivää menneisyydeksi?"

"Mitä se liikuttaa todellista ajankulkua? Vain typerät ihmiset tarvitsevat vuosikausia voidakseen irtautua mielenliikutuksistaan. Mies, joka hallitsee itseänsä, voi tehdä lopun surusta yhtä helposti kuin keksiä jonkun huvin. Minä en tahdo olla tunteitteni orja. Minä tahdon käyttää niitä, iloita niistä ja hallita niitä."

"Dorian, tämä on julmaa! Sinussa on tapahtunut täydellinen muutos. Ulkomuodoltasi olet aivan sama ihmeellinen poika, jolla oli tapana päivän toisensa jälkeen tulla minun atelieriini ja istua mallinani. Mutta silloin sinä olit yksinkertainen, luonnollinen ja teeskentelemätön. Sinä olit kaikkein vähimmin pilattu olento koko maailmassa. Sinä puhut ikäänkuin olisit sydäntä ja sääliä vailla. Se on kokonaan Harryn vaikutusta. Sen minä nyt näen."

Nuorukainen punastui ja astui ikkunan luo katsellen hetken aikaa vihreää, lehahtelevaa, auringon paahtamaa puutarhaa. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa Harrylle, Basil", hän sanoi vihdoin -- "suuremmassa velassa kuin sinulle. Sinä opetit minulle vain turhamaisuutta."

"No niin, olen saanut siitä rangaistukseni, Dorian -- tai saan sen ainakin kerran."

"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, Basil", hän huudahti kääntyen ympäri. "En ymmärrä, mitä sinä tahdot. Mitä sinä tahdot?"

"Minä tahtoisin saada takaisin sen Dorian Grayn, jota minä ennen maalasin", sanoi taiteilija surunvoittoisesti.

"Basil", sanoi nuorukainen astuen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen olkapäälleen, "sinä olet tullut liian myöhään. Eilen kun kuulin, että Sibyl Vane oli tappanut itsensä --"

"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward katsoen häneen kauhun vallassa.

"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi? Tietysti hän teki itsemurhan."

Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan -- keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin hän näytteli -- sinä iltana, jolloin sinä näit hänet -- hän näytteli huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta. Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit tullut eilen oikeaan aikaan -- noin puolikuudelta, tai neljännestä vailla kuusi -- niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan, joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai muuttaa jotakin väärää -- en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut kirjan _de la consolation des arts_ [Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä, ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua. Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi -- sinä pelkäät liiaksi elämää -- mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."

Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.

"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"

Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme, kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja törkeää.

"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.

"Eikö tyttökään tiennyt?"

"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja katkonaisista, intomielisistä sanoista."

"Koetan parastani, Dorian, jos se tuottaa sinulle iloa. Mutta minä tahtoisin maalata taas sinutkin. Työni ei edisty ilman sinua."

"En voi koskaan enää olla sinun mallinasi, Basil. Aivan mahdotonta!" hän huudahti peräytyen taakse.

Maalari katsoi häneen ihmeissänsä.

"Rakas ystävä, mitä mielettömyyksiä sinä puhut!" hän huudahti. "Tarkoitatko ettei minun maalaukseni miellytä sinua? Missä se on? Miksi olet asettanut varjostimen sen eteen? Anna minun katsella sitä. Se on minun paras työni. Ota varjostin pois, Dorian. Miten hävytöntä, että sinun palvelijasi on peittänyt minun maalaukseni tuolla tavalla. Koko huone näytti niin oudolta kun tulin sisään."

"Minun palvelijallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, Basil. Luuletko sinä, että antaisin hänen järjestää minun huonettani? Joskus hän hoitaa minun kukkiani -- siinä kaikki. Ei, minä tein sen itse. Valo oli liian voimakas kuvalle."

"Liianko voimakas! Mahdotonta, hyvä ystävä. Paikka on erinomainen. Annas kun katson." Ja Hallward astui huoneen nurkkausta kohti.

Dorian Grayn huulilta pääsi kauhun huudahtus, ja hän hyökkäsi maalarin ja varjostimen väliin. "Basil", hän sanoi aivan kalpeana, "älä katsele sitä. Minä en tahdo."

"Enkö saisi katsoa omaa työtäni! Ethän lie tosissasi. Miksi en saisi sitä katsella?" huudahti Hallward nauraen.

"Jos yrität katsoa sitä, Basil, niin, kunniani kautta, en koskaan puhu sinulle enää sanaakaan. Olen aivan tosissani. Minä en anna sinulle minkäänlaista selitystä, etkä sinä saa mitään kysyäkkään. Mutta muista, jos kosket tuohon varjostimeen, niin meidän välimme ovat lopussa."

Hallward oli kuin ukkosen-iskemä. Hän katsoi hämmästyneenä Dorian Grayhin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tällaisena. Nuorukainen oli aivan kalpea vihasta. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen silmäteränsä loistivat kuin siniset tulipyörät. Hän vapisi koko ruumiissaan.

"Dorian!"

"Älä puhu!"