Part 7

Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.

Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»

Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.

Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:

»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»

Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.

Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.

Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.

Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.

Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!

Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»

Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.

Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.

Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.

Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:

»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»

Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.

Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.

Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»

Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.

Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —

TEATTERISSA.

Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä. Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa. Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa, että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja. Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä muusta kuin huvittelustansa.»

Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.

Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut. Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen näyttelijöihin vilkaisuakaan.

Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin. Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja, ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita, pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren, punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin. Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti. Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas liikkumattomaksi.

Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä, että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli: saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni. Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri, puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te todellakin?»

Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin, jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.

»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua! Kärsimykseni ovat kauheat!»

Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa kääntänyt Bastien Laray kysäsi:

»Sinä et naurakaan, Donatienne?»

»En.»

»Etkö kuule puhetta?»

»En.»

»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat sitten?»

Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa kohden ja ääneen pyytävän:

»Antaisitteko hänet hetkiseksi polvelleni?»

»Haluttaisiko teitä?»

»Se tekisi minulle hyvää; itselläni ei ole enää ainoatakaan —»

Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja sääli häntä.

»Joudut naurunalaiseksi, Donatienne!» lausui Bastien Laray.

Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle. Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä palautetuksi.

Kappale loppui ja väliverho laski.

»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka takaisin ja lähtekäämme!»

Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.

»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.

Hän poistui Bastien Larayn kanssa.

He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle. Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen. Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki kauan.

Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan. Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä. Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli luvannut palata.

Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä. Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä. Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät ja millaisissa puvuissa kulkenevat?

Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.

Maaliskuu hipui hitaasti, päivä päivältä.

OHIKULKIJA.

Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva tasanko.

Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa. Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden. Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä. Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse. He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä, että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä. Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja näivetti usein hedelmät vihantina.

Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan, puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.