Part 3
»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»
»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet juoruilemassa.»
»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat, että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman. Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»
Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy puhuivat selvää kieltä:
»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»
Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli oivaltanut kaiken.
»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin. Mene matkaasi!»
Tyttö oli peräytynyt.
»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla, en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»
Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.
»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»
»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»
Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.
»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»
Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.
Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.
»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.
Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.
»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja minun on oltava yö poissa —»
Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen. Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.
Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.
Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä, vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa kehoitteli vain valtava ääni:
»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»
Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet. Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia. Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä. Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa, nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä, loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!
Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta, Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys, lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan. Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan uomankin: Urnen pienoisen joen.
Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä, missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:
»Mitä haluatte näin varhain?»
Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.
»Olen Louarn», vastasi tulija.
Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle. Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä hänen polvillaan.
»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala leipää.»
Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä, rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.
»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.
Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan kysyjään.
»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»
Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:
»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»
»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan, miehelään mentyänsä.»
»Oliko hän teille kuuliainen?»
»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas ei ollut koskaan kotona.»
»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai, mitä ihmiset hänestä haastelevat?»
Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:
»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»
»En», lausui Louarn. »Teitä en tahtonut loukata.»
»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen avioliittoanne?»
»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»
»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean Louarn.»
»Minä olin onnellinen hänen kanssaan. Miten selitätte sananne?»
»Olisitte antanut hänelle parempaa ruokaa.»
»Le Clech muori, minä olen raatanut hänen tähtensä käteni haavapesiksi.»
»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli nuoruudessaan.»
»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä sydämeni syvyydestä.»
»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää, köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä häntä odottaisi — — —»
»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»
Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli vastausta.
Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:
»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»
Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin. Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi paikaltaan päkähtämättä:
»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se oli suotu sulasta sydämestä.»
»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.
Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.
Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden mieluiset muistot.
Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.
VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.
Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen. Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina, pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.
Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta. Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään. Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.
He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta — miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.
»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»
»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»
Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.
Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:
»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»
»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi voinut minulle tehdä?»
»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan! Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi, Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»
»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.
»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»
Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.
»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»
»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»
»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin olemme me jo kaukana täältä.»
»Minne aijot?»
Louarn viittasi akkunaan.
»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»
Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan. Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu Bretagnesta itään.
»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»
Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.
»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes jotain kodistansa jäljellä.»
Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle. Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea, arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.
»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.
Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.
»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.
Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai sattumalta toisiansa tapaavat.
JÄÄHYVÄISET.
Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.
Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan; Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.
Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.
Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.
Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo, kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen, mutta ei kääntynyt katsomaan.
Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin kätensä samoovien siunaukseen.
Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt yhdestä kurjastansa.
MATKA.
Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria, lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.
Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat keskenään:
»Kuka hän oli?»
»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen vuoksi.»
»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt matkannee?»
»Vendéehen, luullakseni.»
»Vendéessäkään ei jokaista vetele.»
»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi kuulla puheesi.»
Noilla sanoilla oli kerrottu Louarnin tarina.
Eräässä etäisessä kylässä keskustelivat naiset:
»Puvustaan päättäen on tuo taivaltaja Ploeucista, vaikken häntä tunne. Minne pyrkinee lapsinensa?»
»Saattelee kai sukulaisiinsa. Perhesiteet höltyvät nykyään.»
Pian oli hän uppo-outojen parissa. Hän oli ulonnut siitä pienoisesta piiristä, jossa hänen kyläänsä vielä mainittiin. Kukaan ei enää tuntenut häntä. Sivuuttaessa sanottiin vain:
»Köyhä raukka.»
Jean ei enää itsekään tuntenut ihmisiä eikä ympäristöään. Vainiot, nummet, metsät ja niityt eivät olleet Ploeucin pitäjää, hamasta nuoruudesta nähtyjä. Niityt tosin olivat samantapaisia, mutta toisia, ja metsät muita metsiä. Vieraita olivat tattaria kasvavat vainiotkin, joille omenapuut varjostivat pyöreitä saarekkeita. Jean Louarn oli kaihonnut uutta ympäristöä, joka ei kuvastaisi menneisyyden muistoa. Uuteen ympäristöön saapuneena hän ei huomannutkaan sen outoutta; tuska ei talttunut, ja hänen sielunsa samoili kotoisilla seutuvilla.
Hän ponnisti yhä edelleen. Hänen lyhyt takkinsa ja suuri, mustalla sametilla päärmätty hattunsa heilahtelivat askelten tahtiin. Hän oli pysähtynyt vain kerran aamulla hankkimaan Joelille uutta maitoa. Kuumuus oli painostava, ja päivällisaika oli käsissä. Äkkiä virkkoi ääni:
»Isä, minulla on nälkä.»
Oliko hän peräti unohtanut pienet maanpakolaistoverinsa? Käsittämättä mistä oli kysymys ja kuin houreista havahtuen hän katsahti vanhimpaan lapseensa. Lapsi oli seurannut häntä, tallustellen vasemmanpuoleisen pyörän vierellä. Pienokainen oli ponnistellut siksi, kunnes ei enää etemmäksi jaksanut. Hän seisoi siinä nukkuvan linnun laisena yhdellä jalalla, toinen, väsymyksestä kipeytynyt jalka koholla. Hänen silmänsä olivat suurina, tavattoman, pitkän taipaleen kuumetta kuvastaen ja hersyen kyynelkarpaloita. Jean ei sitä huomannut. Musta, kuudella kullatulla helyllä koristettu päähine — jonkalaisia Bretagnen lapsilla yhäkin on — peitti pienokaisen päätä. Päähineen alta pistihe esille vain hieno suortuva kastanjanruskeaa tukkaa, joka tavallisesti tummuu kahdentoista ikävuoden vaiheilla. Naemin surulliseen katseeseen vaihtui välähdykseksi lapsuudelle outo ilme kuin kuiskaten:
»Tällaiselta hän kerran näyttää!»
»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»
Isä kumartui hyväilemään Naemia ja vastasi päätänsä pudistaen:
»Oi, on, pienoiseni, hyvin kauan vielä.»
Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi. Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän äskeisiä sanojansa.
»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme. Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»
Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan, talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja? Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki käsiinsä leivän.
»Jaamme tämän», selitti hän istuutuen.
Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen, kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä». Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.
Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun paahteessa.
Kello oli puoli yksi, puoli kaksi.
Äkkiä heräsi Louarn karheaan kysymykseen:
»Kuka olette, mies?»
Voimakas hansikoitu käsi kaahmaisi hänen kaulukseensa.
»Herätkäähän! Oletteko seutukuntalaisia?»