Part 8

"Mitä meidän olisi sairaiden kera tehtävä? Oli valitseminen muutamien ihmishenkien ja Maceon ase- ja ampumavaraston kadottamisen välillä. Jälkimäinen olisi sama kuin Kuuban riippumattomuuden uhraaminen. Haavoitettuja ei ollut kahtakymmentä enempää, ja he kuiskivat kuumeisilla huulilla: 'Menkää, jättäkää meidät! Me kuolemme, mutta Kuuba elää!' Meillä oli ainoastaan niin monta hevosta, kuin tarvittiin aseiden ja ampumavarojen kuljettamiseen. Jokaiselta haavoitetulta, joka kuljetettiin pois, olisi Maceo menettänyt kaksi tuhatta patroonaa, laatikon kiväärejä tai sata puntaa dynamiittia. Yht'äkkiä johtui minulle, joka tunsin rannikon, koskapa perheemme hävitetty tupakkakenttä oli ollut niillä seuduin, mieleen eräs piilopaikka, ja minä huusin kenraalille: 'Minä tiedän paikan, missä he voivat piiloutua.' 'Voitteko sinne ehtiä kahdessakymmenessä minuutissa?' kysyi Bandera kiiruusti, sillä espanjalaisten rivit olivat ihan lähellä meitä.

"'Voin, pidättäkää espanjalaisia niin kauvan, ja minä pelastan haavoitettumme', vastasin minä.

"'Sitten panen teidät kymmenen miehen johtajaksi, Varona', sanoi kenraalini. 'Laittakaa niiden avulla kuntoon lasaretti piilopaikassa, josta puhuitte. Mutta pysykää hyvin piilossa, -- muistakaa, että se on ainoa pelastuksenne.'

"Nopea toiminta on vapaajoukkosotilaan tapa. Bandera pidätti espanjalaisia joukkoja. Puolen tunnin kuluessa olin saanut haavoitetut suojaan merestä pistävän lahdelman luokse, jota maan ja meren puolelta palmut, mangrovetiheiköt ja aloepensaat salasivat. Banderan vaaleat rivit katosivat ylöspäin vuorille. Olin yksin kymmenellä miehellä suojaamassa kahtakymmentä vihollisen maahan piiloitettua haavoitettua -- ja tämä vihollinen oli espanjalainen.

"Meidän kanssamme oli nuori amerikkalainen, Tom Karrick Lewis, alilääkäri, joka oli Bellevuessa suorittanut tutkinnon vuosi sitten. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut jäämään jäljelle pienen lääkevarastonsa ja muutamain haavurikoneittensa kera ja tekemään, mitä hän voisi haavoitetuille miehille, jotka makasivat ympärillämme maassa. Hänen vaaliessaan niitä, rakensimme sotilaani ja minä häthätää majoja palmulehdistä suojaksi aurinkoa vastaan. Pikku puro, joka porisi alas kallioiden rinteitä, antoi meille raitista vettä. Takanamme oli pieni okaisten kaktuspensaitten ja orjantappuratiheikön peittämä kukkula, sen takana ala mangroverämeikköä ja sitten ylänkö.

"Sitten kun olimme asettaneet haavoitetut niin mukavasti kun vaan varamme sallivat -- muutamat maahan, pari riippumattoihin, ei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin väsymättömästi pitää vahtia. Minua painoi hirmuinen vastuu. Useita kertoja seuraavan viikon kuluessa olisin voinut kymmenen haavoittumattoman sotilaani kanssa paeta, mutta silloin olisi minun ollut pakko jättää kaksikymmentä avutonta raukkaa jäljelle. Espanjalaisia sotaväenosastoja kulki usein hyvin läheltä meitä, ja kerran oli meillä vaikea taistelu muutaman hourailevan kuumesairaan kanssa, jonka kirkuna olisi ilmaissut meidät vihollisillemme, jollei tohtori olisi nukuttanut hänet kloroformilla pelastaakseen muut. Päivin piilin siis siellä ja öisin hiiviskelin ympäriinsä seudussa hankkimassa ruokaa haavoitetuille.

"Lopuksi, onnettomana hetkenä, vaelsin eräälle maatilalle, missä asui eräs kuubalainen nainen, joka oli ollut äitini ystävä, ja kerroin hänelle asemani. Hän sanoi; 'Jonakin kauniina päivänä seurataan teitä, ja haavoitettunne keksitään. Minä lähetän joka päivä poikani luoksenne ruokavarojen kera, mitkä riittävät neljäksikolmatta tunniksi. Kääntykää takaisin ja puolustakaa avuttomia sotilaitanne.'

"'Minä en voi sallia teidän antautuvan siihen vaaraan', väitin minä. 'Jos teidän huomataan auttavan meitä...'

"'Minähän olen vaan nainen', vastasi hän, 'ja poika on vaan lapsi -- kyllin nuori, jotta pyövelimme säästäisivät häntä vielä vuoden tai kaksi.'

"Joka päivä sen jälkeen kantoi poika, Tonio, ruokaa meille salaista polkua myöten rämeikön poikki. Meidän luona ollessaan oli hänellä tapana leikkiä amerikkalaisen lääkärin kanssa, joka itse oli suuri hyvänsävyinen, lämminsydäminen ja iloluontoinen lapsi, joka reipastutti haavoitettujen ja epätoivoistenkin mieliä.

"Niin eräänä päivänä ei poika tullutkaan.

"Iltapuoleen huomasin hänet venheessä tyynessä vedessä heti lahdelman ulkopuolella kalastamassa. Pimeän tultua liukui hänen venheensä notkelmaan, muutamien askeleiden päässä lasaretistamme, mitä oli ainoastaan muutamia palmumajoja suojaamassa haavoitettuja tuulelta, sateelta ja auringolta. Tonio antoi minulle pyytämänsä kalat ja muutamia viljantähkiä, jotka hänellä oli ollut piiloitettuina venheessä olevassa laatikossa, ja sanoi: 'Minä en uskalla enään kulkea polkua pitkin. He epäilevät minua.' 'Jätä venheesi minulle', vastasin minä, 'niin purjehdimme pimeän tultua pitkin rannikkoa kalastamassa ja itse kokoomassa ruokavaroja. Kuule nyt tarkkaan! Älä tule enää luoksemme, niin totta kuin omasi ja äitisi henki ovat sinulle rakkaat!'

"'Ymmärrän', vastasi poika, 'äitini on minulle opettanut. Kun olen kylläksi vanha, olen minäkin Espanjalaisia vastaan taisteleva!'

"Sinä yönä pidin amerikkalaisen lääkärin kanssa neuvottelua. 'Milloin kykenevät haavoitetut täältä lähtemään?' kysyin minä.

"'Kolme tai neljä kykenisi siihen nyt', oli Lewisin vastaus. 'Kymmenen lisää kahden päivän päästä. Kaksi on jo kuollut ja neljää, joilta olen jalan sahannut poikki, ei voida muuttaa useaan viikkoon. Odota kaksi päivää vielä, rakas Ramon', lisäsi hän -- meistä oli tullut erittäin hyvät ystävät yhteisen vaaran yhdistäessä -- 'hiivi sitten pois ja ota sairaat mukaasi. Minä jään tänne niiden neljän kanssa, jotka eivät voi käydä. Jospa he löytäisivätkin minut, eivät nuo pirut tee mitään pahaa lääkärille, joka toimii Geneveristin turvissa.'

"Mutta aina siitä saakka, kun poika kertoi, että häntä epäiltiin, vaivasi minua vielä suurempi levottomuus kuin ennen. Ryhdyin heti kaikkiin valmistuksiin, mitkä voin. Annoin panna kuntoon veneen, päättäen pahimmassa tapauksessa panna sairaat siihen ja koettaa kulettaa heidät Amerikkaan. Golfvirta juoksi ohitsemme lähes neljän peninkulman nopeudella tunnissa: sopivalla tuulella veisi se tarpeelliseen koilliseen suontaan, ja parissa päivässä voisivat turvattini astua maalle Dry Tortugasin eli Key Westin luona.

"Sinä yönä sanoin lääkärille, etten tahtonut kauvempaa odottaa. Aamun tullen aioin ottaa ne haavoitetut, jotka kykenisivät kävelemään kanssani ja sivuteitä vuoristossa koettaa saavuttaa Maceo. Jäljellä olevat panisin veneeseen ja kolme sotilasta heitä hoitamaan, ja he koettaisivat purjehtimalla Golfvirran yli päästä turvaan.

"'Luulenpa sinun keksineen parhaan keinon', sanoi Lewis-parka.

"Mutta meidän vielä puhellessamme kuulimme yön hiljaisuudessa vihlaisevia hätähuutoja. Kamalat äänet tuntuivat minusta tulevan maaltapäin muutamien satojen kyynäräin päästä.

"Meidän vahtisoturimme olivat valppaita -- he tiesivät, että heidän oma henkensä riippui heidän silmistään ja korvistaan. Minä hiivin kiiruusti etäisimmän etuvartijamme luokse. Hän kuiskasi: 'Huudot tulevat rämeikön tuolta puolen?'

"Ryömin edelleen sinnepäin, mangroovetiheikön keskitse johtavaa polkua pitkin. Rämeikön yli tultuani näin kietoutuneitten kärhikasvien ja palmunrunkojen välitse leiritulen. Ryömin lähemmäs paljas puukko ja pistooli kädessä, ja tiheän orjantappuratiheikön läpi näin ensimäisen hirmutyön tänä yönä.

"Komppania espanjalaisia partiosotamiehiä oli leiriytynyt pienelle metsässä olevalle aukeamalle. Puolet niistä makasivat maassa kopuloitujen kivääriensä vieressä. Toiset seisoivat joutilaina katselemassa kolmea toveriaan, jotka rääkkäsivät poikaa, joka meille oli ruokaa kantanut, saadakseen hänet ilmaisemaan salaisen piilopaikkamme.

"'Säästäkää minua!' huusi hän. '_Madre mia_! En voi sanoa sitä! He ovat haavoitettuja!'

"'_Caramba_! Lasarettiko! Teilläpäs on onni!' puhkesi luutnantti sanomaan. 'Se tuottaa teille ylennystä, kapteeni Valdez?'

"'_Diablo_!' vastasi kapteeni. 'Lasaretin voittaminen merkitsee urhoollisuusmitalin minulle. Ota uusi piiska, Domingo, ja anna kapinoitsijapenikalle uusi ja vahvempi annos!'

"Mutta harmaahiuksinen kersantti teki kunniaa ja mutisi: 'Hän ei kestä enää -- hän on vaan lapsi', ja käänsi pois päänsä.

"'Tottele, muuten revin kaluunan hihastasi', käski kapteeni.

"Niin alkoi kidutus uudelleen.

"En voi kuvata tapahtumaa -- se oli tehdä minut hulluksi. Uhri kirkui ja älisi, ja hänen kiduttajansa noituivat ja kiroilivat.

"Mutta poika ei puhunut mistään.

"Kaksi kertaa kohotin pistoolini ampuakseni Espanjalaisen kapteenin, mutta se olisi ilmaissut piilopaikkamme salaisuuden. Kaksi kertaa kohotin sen säälistä saattaakseni piinatulle uhrille levon, mutta minä... minä ajattelin hänen äitiänsä enkä voinut...

"Äkkiä ei uhri enää kärsinyt. Tiedottomuus toi hänelle unohdusta.

"He irroittivat hänen kahleensa.

"Pari minuuttia myöhemmin hypähti poika pystyyn, tuijotteli ympäriinsä ja nauroi -- hourun naurua. Kidutus oli ryöstänyt häneltä ymmärryksen.

"'Nyt on salaisuutemme varmassa tallessa', ajattelin hetkiseksi. Mutta en tuntenut Espanjalaisten viekkautta.

"'Antakaa hänen nyt olla. Hän on hullu', sanoi kapteeni miehillensä. 'Hiljaa! Älkää koskeko häneen. _Maniacos_ juoksevat aina ystäväinsä luokse', lisäsi hän nauraen.

"Kauhukseni näyttäytyi, että hän oli oikeassa.

"Poika pakeni ahdistajainsa luota ja juoksi hakemaan turvaa niiltä, jotka olivat, olleet hänelle ystävällisiä -- minulta, amerikkalaiselta lääkäriltä ja haavoitetuiltamme. Hourun askeleet johtivat espanjalaiset polkua pitkin -- Jumala auttakoon minua! -- lasaretillemme.

"Ensi mutkassa seisautin heidät tappamalla Espanjalaisen kapteenin. Seisautin heidät taas, kun he tulivat rämeikölle, ampumalla luutnantin, joka heitä johti. Mutta komppania lisää oli tullut heidän taaksensa, ja he tunkeutuivat yhä eteenpäin. Lähinnä hetkisenä olin etuvartijaini keskessä. Nyt ei kannattanut enää kokea pitää meitä salassa! Me huusimme alas laaksonpohjalle: 'Lähettäkää ylös jok'ainoa mies, joka kykenee pyssyä pitämään eli veistä kohottamaan!'

"Niin olivat Espanjalaiset kimpussamme, ja me taistelimme avuttomia haavoitettuja pelastaaksemme. Kuula ja veitsenpistos lähetti minut päistikkaa kukkulan rinnettä vyörien alas. Siellä jäin maahan makaamaan ja käskin tohtorin viedä ne, jotka eivät jaksaneet kävellä, veneeseen.

"'Sitten otan sinut ensiksi!' virkkoi Lewis samalla kun hän kohotti minut ylös ja asetti minut perään, Kaksi tai kolme -- te näitte ne --, joilta oli jalat poikki sahattu, pantiin siihen myös, juuri kun espanjalaiset, kukkulan rinnettä rynnäten alas, hakkasivat maahan viimeisen taistelevan kuubalaisen. Ja niin tuli heidän suuri loistovoittonsa -- lasaretti, haavoitetut ja raajarikot.

"He olivat sytyttäneet erään majan tuleen, ja sen valossa näin Lewisin seisovan heidän edessään huutaen: 'Tämä paikka on Punasen ristin turvissa! Minä olen lasarettilääkäri!'

"'Amerikkalainen, kuulen äänestä. Se on kuolemantuomiosi!' vastasi kersantti ja kaatoi hänet maahan.

"Ja sitten saivat tulisoihdut ja miekat esteittä toimia. Minusta tuntuu vielä kuin näkisin leimuavat palmumajat -- oo, _Madre de Dios_! kuinka he murhasivat haavoitetut ja veitsillään hakkasivat lääkärin palasiksi, hänen yhä heidän kasvojensa edessä heiluttaessaan Geneveristillä varustettua lippua.

"Samalla aikaa kun hänen kuolinhuutonsa viilti ilman halki, hyökkäsi kaksi pakolaista veteen ja heittäytyi veneeseen. Seuraavana silmänräpäyksenä tarttui tuulenpuuska purjeeseemme, ja me kiidimme ulos lahdelmasta, kuulien ahdistamina, mitkä kaatoivat ne meistä, jotka vielä kykenivät peräsintä tai airoa käsittelemään.

"Verenvuodosta ihan voimatonna makasin siinä. Yö oli vilpoinen ja merituulonen virkistävä.

"Aamulla ei näkynyt maata mistään. Niin nousi aurinko ja lähetti polttavia säteitään suoraan jäljellä oleviin. He huusivat vettä, eikä sitä ollut ollenkaan heille antaa. Koko päivän paahti aurinko -- armoton aurinko, jota olin kerran rakastanut, mutta nyt kirosin -- ja joi vertamme, ja niin alkoivat silmissäni hämärtyä enkä sitten tiedä mitään enempää.

"Kun heräsin tajuuni, huomasin merituulosen heilauttelevan varjokkaan huoneen avonaisissa akkunoissa olevia pitsiuutimia ja itseni, joka en kuukausiin ollut sängyssä levännyt, makaavan pitseillä koristetuin lakanain välissä. Vieno ruusuntuoksu aaltoili ympärilläni, ja jostain alhaalla olevasta huoneesta kuului heikkoa pianon soittoa, enkeli nojautui ylitseni, ja hetkisen ajan luulin olevani taivaassa -- mutta olinkin Amerikassa."

Yhdeksäs luku.

Kolme valoa Korallisaarella.

Kuubalainen vaikenee, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta ääntä kuin vanhemman Vanstonen puoleksi tukahtuneella äänellä lausuma "Luojani!" Rexin sikaretti on sammunut aikoja sitten ja unohtunut. Molemmat tytöt ovat tarttuneet toistensa käsiin. Estrabon on ensimäinen, joka ryhtyy puhelemaan.

"_Santos y demonios_!" puhkeaa hän sanoiksi, kiihkeästi ja silmiään mulkoillen. "Kirotut Espanjalaiset murhaajat! Tappaa amerikkalainen lääkäri! -- Se vaatii verta!"

"Kaikin mokomin, Balasco!" sanoo Vanstone asioitsijan hermostuneella pelolla. "Tehän ette ole Amerikan kansalainen ja kumminkin tahdotte meidän takiamme virittää sodan."

"En, olen vaan don Estrabon", vastaa sikaritehtailija, "mutta pidän kunniana puristaa Maceon sivulla taistelleen miehen kättä."

Ja hän käy lausunnoissaan tulisen sotaisaksi, sillä Indran silmät katselevat häntä myötätuntoisuudella, jota naisilla aina on taistelevia isänmaanystäviä kohtaan.

Mutta nuori Varona virkkaa synkästi: "Älkäämme enempää puhuko tästä -- silloin olen näkevä taas ensi yönä unta noista kauhuista."

Ja Gertie huutaa: "Jumalan tähden, älkää häntä hermostuttako! Silloin olen pakoitettu antamaan hänelle unijuomaa omalla vastuullani. Aatelkaas, että tohtori Granite on mennyt matkoihinsa."

Tämän jälkeen väsähtyy keskustelu, vaikka kaikki uudestaan harrastuvat, kun mr Vanstone äkkiä virkkaa: "Minä olen yksi Bellevuelasaretin kuraatteja, ja olin muassa, kun murhattu lääkäri, nuori Lewis, otti tutkinnon vuosi sitten. Tämä sota alkaa yhä enemmän käydä kimppuumme."

"Meidän sitä pitäisi sen sijaan käydä sen kimppuun", sanoo Rex. "He murhaavat Amerikan kansalaisia, ja meidän hallituksemme tyytyy kirjoittamaan vastalauseita."

"Hiljaa, poikaseni", muistuttaa isä. "Tuollaiset tuumat vaikuttavat häiritsevästi pörssiin."

"Vaikuttavat häiritsevästi pörssiin? Sitä sanot sinä, isä, kun jotakin amerikkalaista tahdotaan saada aikaan", puhkeaa miss Gertie ihan pahanilkisesti sanomaan. "Mutta olen kuullut sinun sanovan, että suuren sisällissotamme aikana oli pörssillä loistokausi, silloin oli siellä kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden ansaitsemiseen kuin nyt."

"Niin, ja kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden menettämiseenkin", nauraa Estrabon, jota pari kertaa on amerikkalaisissa keinotteluissa hieman "nyljetty."

"Koskapa jo olen ansainnut omaisuuteni", huomauttaa vanhempi mies, "miellyttää varman korkokannan tyyni meri minua enemmän, kuin vaihtelehtavien arvopaperien raivoavat myrskyt. Sen sanoin nuorelle Severancellekin", lisää hän ajattelevasti, "ja onnistuin sillä lailla pidättämään tämän nuoren miljoonamiehen pörssikeinotteluista."

"Luulenpa, että menen ja panen maata", sanoo miss Vanstone ja nousee ylös.

"Ettekö viivy kauvempaa... hetkisen vielä?" mutisee Balasco, joka ikävöi ehtoo-kahdenkeskenoloa.

"En, saatte antaa anteeksi, että sanon teille hyvää yötä: señor Ramonin kertomus on tehnyt minut surumieliseksi", vastaa nuori tyttö hieman synkästi ja menee huoneeseensa, missä hän kumminkaan ei paneudu nukkumaan, vaan istuu, käsi poskella, ja tuijottaa avonaisesta ikkunasta pohjoiseen päin. Niin täyttyvät hänen kauniit silmänsä kyynelillä. Hän kuiskaa: "Billyni!" -- ja panee sitten valkoiset kätensä yhteen ja puhuttelee itseään: "Tyhmä hupakko! Miksikä kuuntelin nykyaikuisia naisteorioja ja heitin pois onneni?"

Alhaalla verannalla ei myöskään ole kuubalaisen kertomus ollut omiaan mielialaa kohottamaan, vaikka Vanstone sattumalta kysyy, epäileekö Varona ketään siitä, miten espanjalaiset saivat tiedon "Kolmen ystävän" matkueesta.

"En, luonnollisesti en", vastaa nuori mies. "Kenraalikuvernöörillä on yhtä monta salaista asiamiestä Floridassa kuin Havannassakin."

"_Vakoojiako_ tässä maassa?" huudahtaa Gertie peljästyneenä. "Sittenhän olette yhä vaarassa täälläkin!"

Ja hän sanoo äkkiä hyvää yötä muille seuran jäsenille ja menee hitaasti portaita ylös.

Huoneensa ovella kohtaa hänet Indra, jolla selvästi ei ole aijettakaan nukkua, vaan sanoo: "Aijotko mennä makaamaan. Gertie? Tuo kertomus ei ollut omiaan nukuttamaan."

Gertie ottaa kasvoillensa innollisen ilmeen ja huudahtaa pöyristyen: "Oo, jos he olisivat Ramonin tappaneet, olisin kuollut!" sekä ryntää huoneeseensa ja olisi sulkenut oven jälkeensä, jollei sisar olisi heti hänen perässänsä seurannut.

"Älä nyt ole hupsuna", sanoo Indra lohdutellen: "Jos he olisivat tappaneet Ramonin, ethän koskaan olisi häntä tuntenut."

"Enkö tuntenut Ramonia? Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni."

"Loruja! Sinä olet aivan liian nuori puhuaksesi sillä tapaa. Et ole täyttänyt seitsemäätoista vielä."

"En, minä en ole täyttänyt seitsemäätoista vielä", kuiskaa nuori nainen valittavalla äänellä; "mutta kauhea vaara, joka uhkaa Ramonia, tekee minusta ennen aikojani vanhan. Luuletko, että hän aikoo palata takaisin taisteluun ja kuolemaan."

"En, jos hän vaan käsittää voittaneensa aarteen", vastaa vanhempi sisar ja katsoo tarkoittavasti nuorempaan, sillä Gertie on niin suloinen, kuin seitsentoistavuotias saattaa, ja lupaa vuoden tai parin päästä tulla vielä viehättävämmäksi.

Näiden huomautusten esine taas istuu verannalla ja polttaa miettivänä sikarettia. Samaa tekevät toiset herrat.

Mutta äänettömyys keskeytyy Rexin virkkaessa: "Kas! Sepäs oli merkillistä!"

"Mikä sitten?" kysyy hänen isänsä.

"Valo tuolla saarella! En ole koskaan ennen nähnyt mitään valoa korallisaarella."

"En minäkään, Siellä on kait jokin kilpikonnia pyytämässä", sanoo mr Vanstone.

"Korallisaarellako?" huutaa Espanjalainen harrastuneena, hänen silmänsä noudattaessa pojan kättä, joka viittaa tulisoihdusta tahi lyhdystä noin kahden peninkulman päässä sieltä lähtevään valonsäteeseen. Hänelle muistuu mieleen, mitä Mastic oli kertonut, että Alligaattori-Pete oli nähnyt merkkivalkean kysymyksessä olevalla saarella.

"_Caramba_!" sanoo Varona. "Siellä on nyt kolme valoa -- katsokaas, kolmikulmassa. Se muistuttaa minua merkistä, minkä annoimme 'Kolmelle ystävälle', kun sen oli laskettava maihin Cabanasin seuduilla." He jännittävät kaikki silmiään, mutta pimeys on liian tiheä, ja he erottavat vaan kolme valoa, jotka lopuksi muutetaan riviin ja sitten katoavat.

Mutta Ramonin huolimaton huomautus antaa espanjalaiselle ajattelemista. Hän on saanut joitakin epämääräisiä tietoja kuubalaisesta ase- ja ampumavarasto-säilytyspaikasta Smaragdisaaren läheisyydessä. "Tämä on kenties paikka", ajattelee hän. "Minä purjehdin sinne ja tarkastelen saarta."

Silmäten vieressään olevaan nuoreen mieheen ihmettelee hän: "Mitähän Varona tekisi, jos hän aavistaisi, että minä olen ollut hänen onnettomuuksiensa aiheena."

"No, valot ovat sammuneet", sanoo mr Vanstone noustessaan ylös. "Luulenpa, että menen sisään. Señor Ramon, kertomuksenne on tehnyt meidät kaikki alakuloisiksi. Mutta huomenna, poikani, olemme taas nykyaikaisissa oloissa. Kauneus ja somuus tulevat luoksemme Palm Beachistä."

"Ja eikö teillä ole kylläksi kauneutta täällä ennestään?" kysyy nauraen nuori kuubalainen.

"On, enemmän kuin kylläksi!" huudahtaa Balasco. "Señor Vanstone, en voi suvaita teidän halventavan kauniita tyttäriänne. Teidän pitäisi olla onnellinen mies." Ja luoden ystävällisen katseen sen nuoren naisen isään, minkä hän on päättänyt tehdä morsiamekseen, menee don Estrabon iloisesti makaamaan ja uneksimaan hänestä -- ihana unelma, joka seuraavana päivänä on muuttuva kamalaksi painajaiseksi.

Kymmenes luku.

Vieraat Palm Beachistä.

Mutta tietämättä siitä, mikä häntä on kohtaava, nukkuu don Balasco vanhurskaan unta ja herää varhain seuraavana aamuna, iloisena ja eloisana.

Hän laulaa pukeutuessaan hilpeätä espanjalaista laulua ja mutisee: "Vielä päivä yksissä hänen kanssaan!" mutta väännältää sitten muikeasti muotoaan ja sanoo: "Pah, tuo seurue Palm Beachistä tulee häiritsemään rakkauttamme!" ja menee alas höyrypurrellensa, joka on kiinnitettynä pienen maallenousulaiturin ääreen -- ja hidalgo on mielellään onnellinen ja lempeä, kuin koskaan ihanan donnan kättä suudellut.

Näin hyvällä tuulella ollen polttaa hän sikarinsa, hänen väkensä lämmittäessä Figaron höyryä vireille, ja kun se on tehty, panee masinisti koneen käymään, ja peränpitäjä ohjaa espanjalaisen käskystä Korallisaarta kohden, mistä valot olivat edellisenä iltana näkyneet.

Väli ei ole pitkä, ja höyrypursi, joka kulkee aika hyvää vauhtia näissä tyynissä kulkuvesissä, tekee matkan viidessätoista minuutissa.

Sillä välin tarkastelee espanjalainen epäluulon alaista saarta tutkivin silmäyksin, mutta ei keksi mitään, joka viittaisi, että valot olisivat lähteneet mistään muusta kuin ympäriinsä kuljeskelevain kilpikonnanpyytäjäin tahi pesusienenkokoojain veneistä. Vihdoin menee hän, luoden surkuttelevan silmäyksen kiiltonahkasaappaisiinsa, maihin saarelle.

Se on noin puolta peninkulmaa pitkä ja viisisataa metriä leveä, sekä on suoraan pohjoisesta etelään pitkin. Keskusosa on hietikkoa, johon muutamia harvoja mäntyjä on juurtunut. Rannikko melkein ylt'ympäriinsä on tiheätä mangroveviitakkoa, ainoastaan eteläpuolella päättyy hietikko vesiperäiseen niittyyn, minkä yllä sadottain rantasipejä risteilee.

Tämän vastakohtana kohoaa saaren pohjapuolella kalliosärkkä, joka on pari kolme jalkaa muuta saarta korkeampi. Aivan sen vieressä on nousuvesikanava, missä käy vahva virta, ja missä Espanjalaisen laskun mukaan on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa vettä.

Tätä paikkaa juuri Alligaattori-Pete muutamia päiviä sitten seuralaiselleen kuvaili erinomaiseksi satamaksi, ja tässä nousee Espanjalainenkin maihin.

Heti siinä vieressä näkee hän ihmisjälkiä. Valkeaa tuhkaa, kaksi eli kolme puoleksi palanutta halonkapulaa, ja joukon jalanjälkiä pehmeässä sannassa sisempänä saarella. Se näyttää, että saarella on käyty edellisenä päivänä. Luultavasti jokin kalastus- tai metsästysjoukkue.

Estrabon etsiskelee niin tarkkaan kuin vaan voi mäntyjen keskellä, mutta ei löydä mitään. Mangroveviitakko uhmaa hänen hienoja kiiltonahkasaappaitansa.

Muutamien minuuttien tutkimisen jälkeen päättää hän jättää asian Masticin huostaan, joka yhä on hänen käytettävänään Key Westissä, ja joka viime päivinä Balascon kehoituksesta on koettanut ottaa selvän, mitä amerikkalaisesta _Toveri_-nimisestä skuunarista, joka muutamia päiviä varemmin oli salaperäisesti kadonnut tämän kaupungin satamasta, on tullut.

Etsiskelyssään on Balasco osittain unohtanut ilon sydämessään, mutta kun pursi kotimatkalla kääntyy saaren niemekkeen ympäri, ja Smaragdisaari tulee näkyviin, näkee Estrabon valkean puvun liehuvan huvilaa ympäröivässä puutarhassa ja hänen kasvonsa loistavat ihastuksesta hänen kuiskatessaan: "_Estrella mia_!"

Välimatka on aivan liian suuri, jotta ketään voisi tuntea, mutta hänen sydämensä sanoo hänelle, että se on Indra Vanstone.

Siihen saapi hän pian todistuksenkin, sillä nuori nainen, huomatessaan lähestyvän purren, juoksee rantalaiturille, viipoittaa tervetuloa ja panee sulokkailla liikkeillään ja hurmaavalla äänellä hänet tuleen ja liekkeihin.

"_Dentro de poco_" huutaa Estrabon, "ja minä olen luonanne!" Ja hänen silmänsä säteilevät ihastuksesta hänen hypätessään laiturille.