Part 7

"Sopisiko minulle?" kirkuu Gertie. "Oo, aivan viehättävästi! Indra, sinä olet enkeli, olet pelastanut minut epätoivosta. Anna minulle crêmevärisillä pitseillä ja heleillä nauhoilla varustettu valkea organdinipukusi, niin että oikein voin hänet musertaa, kun hän tulee ulos." Sitten lisää hän nauraen: "Ramon on uskova, että olen vaan kiinnittänyt hameeni ylös, etteivät ne sairashuoneessa kahisisi. Tahdon koota tulisia hiiliä kiittämättömän potilaani pään päälle."

"Hyvä", lausuu Indra uudelleen, "tule mukaani ja huuda Annieta, ompelijatarta, niin katsotaan, mitä voimme tehdä."

"Pian... pian... Ramon tulee heti alas!" huutaa Gertie ja kiiruhtaa pois sisaren seuraamana.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin tulee señor Ramon Varona, Graniten tukemana, hitaasti ulos verannalle ja vaipuisi heti tuolille alas, jollei kastilialainen kohteliaisuus käskisi häntä pysähtymään ja kumartamaan kummallekin herralle, jotka nousevat pystyyn ottamaan häntä vastaan.

"Ah, mi amigo!" puhkeaa Estrabon sanomaan tarttuen toipuvan sairaan käteen, "te kykenette pian taas taistelemaan espanjalaisia vastaan."

"Älkää seisoko siinä kohteliaisuuden takia!" käskee Granite. "Istukaa, Varona, älkääkä olko millännekään. Teillä ei ole nyt mitään muuta tehtävää kuin pysyä hiljaa, ja te olette pian entisellänne jälleen. Tämä on nuori mr Rex Vanstone, molempain nuorten naisten veli."

"Mr Vanstone", sanoo nuori kuubalainen virheettömällä englanninkielellä, "minä olen kerran käynyt samaa koulua kun tekin New Yorkissa. Muistatte kait Charlierin gymnaasion, yhdeksännelläkuudetta kadulla? Te olitte melkein lapsi silloin, -- minä olin paljoa vanhempi."

"Tulimaista!" sanoo Rex, "nyt muistan minäkin teidät. Meillä pikku pojilla oli tapana kutsua teitä '_Cuba libreksi_.' Mutta siihen aikaan olitte paksu ja lihava."

"Oo jaa!" Sairas nauraa kevyesti ja mutisee sitten: "Ne olivat onnellisempia päiviä, -- minä olin paksu ja lihava silloin", ja hän katsoo laihtunutta kättään.

"Tosiaankin olette hieman laiha nyt", hymyilee poika, "mutta meillä on neekerikeittäjätär, joka osaa tehdä kenen hyvänsä lihavaksi. Tohtori Granite ei ole hänelle antanut mitään tilaisuutta. Se se teiltä puuttuu."

"Noo, minä matkustan tänä iltana", huomauttaa lääkäri, "ja huomenna arvellakseni alkaa keittäjättärenne kuolemaa tuottavia vehkeitään potilastani vastaan."

"Eipä niin kauvan kuin señorita Gertrud palvelee ylihoitajattarena", keskeyttää Estrabon nauraen.

"Ah niin, kaksi sisartanne, missä he ovat? Olin luullut, että he olisivat minua tervehtimässä tervetulleeksi alhaalle verannalle", sanoo nuori mies ja katselee ympärilleen hieman innollisesti.

"He ovat parastaikaa pukeutumassa, -- erittäinkin Gertie", vastaa veli.

"Parasta on, ettette ota mitään enempää liikuntoa, señor Varona", määrää tohtori, "ainakaan ette juuri nyt. Pysykää kylmäverisenä -- ja Jumalan tähden antakaa sen olla!" lisää hän kauhistuneena.

Rex on nimittäin ottanut esiin paketin sikaretteja omaksi käytökseen, ja huomatessaan kuubalaisen ikävöivän katseen vierasvaraisesti ojentanut hänelle yhden, jonka Ramonin tottuneet sormet kiiruusti laittavat kuntoon huulien väliin pantavaksi.

"_Diantre_! Minä en ole polttanut tupakkaa kuukauteen", mutisee potilas. "Suokaa minulle vaan yksi... laupeuden nimessä, suokaa minulle yksi, _medico_. Se on todistuksena, että viimeinkin olen päässyt käsistänne", pyytää Ramon etelämaalaisen imartelevalla sulolla.

"Muttei minun käsistäni!" Näin sanoessaan nauraen, mutta vakaalla äänellä, iskee miss Gertie potilaaseensa ja ottaa hänen sikarettinsa nopealla tempauksella takavarikkoon.

"_Santissima_!" mutisee kuubalainen ja näyttää sitten hoitajattarensa ulkonäöstä kummastuvan. Hän näyttää äkkiä vilkastuvan. Hän nousee ylös, ojentaa rukoilevasti kätensä mutistessaan: "Ettekö näe, että olen kylliksi terve tupakoidakseni?"

"Tulimaista!" kuiskaa Rex Espanjalaiselle, jonka kanssa hän on nyt luontevan ystävällisellä kannalla. "Sikarettiko vai Gertie se noin elähdyttävästi vaikuttaa Ramoniin?"

Gertie todellakin elähdyttävästi vaikuttaisi useimpiin miehiin, sillä siinä seisoessaan on hän nuorekkaan ihanuuden hurmaava kuva.

"Katsoppas!" ajattelee Rex häntä tirkistellessään. "Hän on varastanut Indran parhaan puvun viehättääkseen kuubalaista." Ja niin näyttää olevankin asian laita, sillä Gertrud on nyt puettuna pukuun, joka on kuni juuri luotu miehien sydämiä kahlehtimaan. Niinkuin kaikki mestariteokset on se ulkonäöltään yksinkertainen, mutta tekee valtavan vaikutuksen. Vaikkakin kevyt ja ilmakas, esiinnyttää se tytön hoikan vartalon kauniit hahmoviivat ja antaa niille samalla erää täyteläisyyttä, ja mikä Gertien silmissä on parasta, siinä on viehättävä laahustin, joka saa hänet luulemaan vaikuttavansa tavattoman uhkeasti.

Kaikissa tapauksissa tekee miss Gertie tässä puvussa syvän vaikutuksen kuubalaiseen. Hänen tummat silmänsä saavat lämpimän loiston, ja hänen käytöstapansa, joka on osoittanut suurta väsymystä, vilkastuu. Hän mutisee: "Minä... minä luulin, että te olitte..." ja hämmentyneenä pysähtyy hän sitten.

"Kaunis pikku tyttö, minä kuulin sen", nauraa Gertrud ja lisää tuumailevasti: "Ette ole minua pahoittaneet. Minulla ei ole mitään vastaan, että minulla vielä luullaan olevan nuoruus, mikä on tiehensä mennyt. Muutamia vuosia sitten olisin suuttunut siitä, että minua pidetään lapsena, mutta sitä viisastuu, kun elää kauemmin, vai kuinka señor?" Tämän lausuu hän näyttäen niin filosoofisesti kypsyneeltä ja kadonneita tyttöaikojaan muistelevalta, että Ramon tuijottaa häneen ja hämillään änkyttää: "Señora, te olette naimisissa. Minä... minä luulin..." ja hän vaipuu tuolillensa uudestaan, selvästi aivan sekaantuneena ja ehkä pahoillaan.

"Onkos moista kuultu?" kuiskaa Rex nauraa hikerrellen Estrabonin korvaan. "Luulotteleeko tuo tuhma Varona, että Gertiellä on mies. Ei, se on oivallista!" Ja voimatta nauruaan pidättää hyökkää poika verannan nurkan ympäri antaakseen yksinäisyydessä hilpeydelleen täyden vallan.

Mutta kun aseman naurettavaisuus vaikuttaa yhtä vastustamattomasti espanjalaiseen, juoksee hän Rexin jälkeen, ja he yhdessä nauravat täyttä kurkkua, että kyyneleet juoksevat.

Täten jää Gertie kahden kesken kuubalaisen kanssa, sillä Granite on mennyt ylös matkalaukkuaan pakkaamaan, kun Lentokala, höyryn vireille saatuaan, on laskenut laiturin viereen häntä noutamaan.

Gertie ei hidastele käyttää tilaisuutta hyväksensä ja sanoo osanottavasti: "Oletteko pahoillanne?"

"_Caspita_! Siihen kait minulla on syytä?" mutisee kuubalainen.

"Te... te ette kait luule minun olevan naimisissa?" puhkeaa Gertie sanomaan. Niin hoksaa hänkin tämän naurettavaisuuden ja hänkin alkaa nauraa. Mutta seuraavana hetkisenä näyttää hellempi tunne saavan vallan, ja hän kuiskaa: "Tulisitteko pahoillenne, jos minulla olisi mies?"

"Ah, teillä ei olekaan!" huutaa nuori mies intohimoisesti. "Señorita, minä näen silmistänne, että teillä ei ole."

Mutta Gertrud, joka, joskin hän aamulla oli lapsi, nyt ehtoopuolella on tullut liian paljon naiseksi antaakseen itsensä heti valloittaa, sanoo nopeasti: "Oo, minua ilahduttaa nähdä teidät vahvana taas, kylliksi vahvana tupakoimaan. Kas tässä, ottakaa sikarettinne ja nauttikaa siitä, sill'aikaa kun käyn sisartani hakemassa", ja hän juoksee matkoihinsa Ameriikan onnellisimpana tyttösenä.

Kaikkea tätä on don Balasco tarkastanut nauraen, mutta välinpitämättömästi. Hän ajattelee: "Mitäpä merkitystä señorita Gertrudin lapsellisella taipumuksella on minulle ja minun suurelle rakkaudelleni." Sitten tarkastelee hän kuubalaista ja havaitsee, että sen vuoden kuluessa, mikä on mennyt siitä, kun hän hänet viimeksi näki, nuoresta miehestä, on tullut sotamies ja kaunis semmoinen. Hänellä on tummat silmät, jotka olisivat salamoivat, jolleivät ne vielä olisi taudin jälkeen raukeat, pitkät, pehmeät viikset, kiinteät, ohuet huulet, valkoiset tasaset hampaat ja kaunis otsa, mikä nyt on veitsen iskusta keveästi arpinen. Hänen käytöstapansa on sotilasmaisesti päättävää, ja hänen hipiänsä, jolla on kastilialaiselle rodulle omituinen kirkkaus, on vielä, sairashuoneessa suljettuna olemisesta huolimatta, päivettynyt alinomaisesta auringolle, säälle ja tuulelle alttiiksi panosta.

Samassa tulee vanhempi mr Vanstone ulos verannalle ja pudistaa sairaan kättä, sanoen: "Tervehtymällänne olette ottaneet kiven sydämeltäni, poikani."

"Ah, miten saatan koskaan teitä kiittää!" vastaa Varona. "Nämät vaatteetkin", hän silmäilee niitä siroja vaatekappaleita, joita on hänen päällään, ja mutisee; "Jokainen kuubalainen on nyt köyhä."

"Älkää sitä surko, señor Ramon", sanoo Estrabon. "Te voitte asettaa nimelleni vekseleitä, ja sitten katsomme, mitä junta [junta = Kuuban kapinallisten yhdistys] tahtoo hyväksenne tehdä."

Tämä lausunto näyttäytyy hyvin edulliseksi Espanjalaiselle, sillä miss Indra, joka juuri tulee ulos verannalle, heittää Balascolle silmäyksen, joka saattaa hänet seitsemänteen taivaaseen. Mutta Varona virkkaa: "En pesoakaan [peso, pieni espanjalainen raha] isänmaalliselta komitealtamme! Sen rahat pitää käyttää aseihin kirottuja espanjalaisia vastaan taistelemiseksi!"

Tässä keskeyttää keskustelun tohtori Granite, joka tulee ulos mennäkseen Lentokalaan. "Ei enää sanaakaan taisteluista ja aseista, nuori tappelukukkoseni!" huutaa hän. "Ei ennenkun teillä on enemmän verta ruumiissanne. Herrat, tuolla", hän osoittaa kädellään eteläänpäin, "ovat oiva lailla iskeneet teistä suonta. Kuulkaa mitä sanon", lisää hän juhlallisesti, kääntyen Balascon ja Ramonin puoleen, "antakaa kaikellaisen isänmaallisen pakinan olla sikseen parina ensi päivänä. Hyvästi jääkää! Ei, olkaa paikoillanne, Varona." Hymyillen sanoo hän sitten: "Mutta suutelon kummaltakin sairaanhoitajattarelta arvelen ansainneeni, kun vaan nuoret herrat eivät siitä pahastune."

Näin sanoen menee tohtori portaita myöten Indran ja Gertien saattelemana ja saa Lentokalan maaportailla kaksi sydämellistä jäähyväistervehdystä kauneilta auttajattariltaan.

Estrabon, joka verannalta näkee, miten tohtorin harmaansekaiset viikset koskettavat Indran ruusuposkea, punoo suuttuneena kättään, mutta mutisee sitten: "Pah, ukko on yli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta sitten kun Indrasta on tullut..." ja vajoo onnellisiin unelmiin, sillä välin kun Lentokala kiitää pois suunnaten Miamiin, nuorten naisten nenäliinaheilutusten ja Rexin hoilausten saattelemana.

Myöhemmällä illalla, polttaessaan erinomaista Imperialesiaan, antautuu espanjalainen yhä näihin rakkausunelmiin.

Hänen hurmaajattarensa on juuri hänet jättänyt ja jättänyt hänet itseensä tyytyväiseksi, sillä Indra oli imarrellut häntä suomalla hänelle ehtoo-kahdenkeskenolon, mitä oli keskeyttänyt vaan satunnaisesti pari kertaa Gertie, joka, potilaansa mentyä nukkumaan, halutonna oli kuljeskellut ympäriinsä verannalla, ja muutamia kertoja ohimennen Rex ehdottaessaan biljaardierää.

Jokainen silmäys, minkä nuori tyttö, riippumatossa miellyttävässä asennossa maatessaan, häneen heittää, on yhä kaatanut öljyä tuleen lisää, -- nyt luulottelee hän, että Indra rakastaa häntä ja kuvittelee aivan tavallista keimailua Julian intohimoksi. Miss Vanstone pudotti nenäliinansa -- sen teki hän, jotta Balasco ottaisi sen ylös -- ja kun tämä ojensi sen hänelle, kosketti hänen kätensä tytön hienoihin sormiin. Indra oli tänä ehtoona siniseen pukeutunut, -- oliko hän ehkä maininnut Indralle, että se oli hänen mielivärinsä? Ja Indran sanoessa hyvää yötä, sanoi hän sen huoaten, ja hänen kätösensä viipyi Balascon kädessä, hänen suudellessaan sitä Espanjalaisella ritarisuudella. Niin, se oli vavahdellut hänen viiksensä siihen koskiessa, siitä oli hän varma. Näin romantillisen luulottelun viehtämänä mutisee Estrabon: "_Mi querida_! Se on sopiva naimiskauppa sekä hänelle että minulle. Minä olen rikas, hän on rikas, -- me olemme nuoret ja rakastamme toisiamme. Indra on elävä onnellisena minun jumaloimanani, minä teen tämän maan taivaaksi hänelle", ja intohimon häntä viekotellessa, rakentaa señor Balasco mielikuvituksessaan korttihuoneen, joka eräänä päivänä on luhistuva kokoon ja musertava hänen yhtä varmasti kuin jokainen ässä olisi marmoripilari ja jokainen sotamies raskas kattoparru.

Mitä miss Indraan tulee, niin sanoo hän: "Me olemme viettäneet aikaa hyvin hauskasti tänään."

Kahdeksas luku.

Verilöyly lasaretissa.

On ilta tohtori Graniten lähdön jälkeisenä päivänä -- päivänä, joka on Estrabonille suonut monta ihastuttavaa kahdenoloa emäntänsä kanssa, mitkä ovat kaikki yhä lietsoneet häntä kalvavaa tulta.

Useat kerrat ovat he jääneet yksikseen kahden. Miss Gertietä pitää kiinni potilaansa, joka nyt ei väitä enää potilas olevansakaan, ja todistaa sen kiertelemällä ympäriinsä puutarhassa, hartaan hoitajattarensa seuraamana, ja mr Vanstone puuhailee tavallisessa taistelussaan muurahaisia vastaan, niin että parin biljaardierän jälkeen, jotka hän on pelannut Rexin kanssa pitääkseen hänet tyynenä, espanjalaisella tosiasiassa on ollut kenttä vapaana, ja hän on käyttänyt sitä miss Indran kanssa keskustellakseen muutamista Indran aikoman juhlan ja sitä seuraavan risteilyhuviretken yksityisseikoista. Tämä ei luonnollisesti ole antanut hänelle tilaisuutta mihinkään intohimoisiin lauselmiin, mutta nuoren naisen käytöstapa on ollut hyvin ystävällinen, ja hän on kiittänyt Balascoa hyvin sydämellisesti siitä vaivasta, mikä tällä on ollut tilatessa kuubalaisia soittajia Key Westistä, ja toimiessa juhlanjohtajana lähettäessä kutsumuskortteja juhlaan läheisyydessä olevilla saarilla asuville perheille. Hän on myös antanut Estrabonille kukkasvihon napinläveen ja sanonut toivovansa hänen tanssivan hyvin, sekä lisännyt: "Sitten voitte opettaa minulle boleroa ja cacuchaa."

Kaikki tämä on kyllä pikku seikkoja, mutta säteileväin silmäysten, pirteäin hymyilyjen ja hurmaavain äänenvaihdosten seuraamina ja kaunistamina ovat ne riittäviä tekemään espanjalaisen onnelliseksi.

Seuraavaisesti on don Estrabon hyvin tyytyväinen istuessaan illalla verannalla iloisesti puhellen mr Vanstonen ja hänen perheensä kanssa.

"Eikö teistä tunnu meidän saaremme näyttävän autiolta ilman vanhaa rakasta Lentokalaa?" kysyy Indra silmäten pleasurejahdin tyhjälle ankkuripaikalle päin.

"_Meidän_ saaremme!" huudahtaa espanjalainen itsekseen loistavin silmin.

"Näihin aikoihin kiitää Granite pohjoiseen päin", huomauttaa mr Vanstone. "Ja jahti on kait ottamaisillaan vieraslastiaan Palm Beachistä. He lähtevät kait sieltä Miamiin rautateitse, luulen minä."

"Sitten voimme heitä odottaa huomenna varhain, jos kapteeni Thomas, joka aina kulkee varovasti saariston keskessä, komentaa laivaa", sanoo Indra, joka nojaa kaidetta vasten ja silmäilee vesille.

"Laiva saattaisi helposti kulkea tänne kymmenessä tunnissa, jos vaan Thomasissa on mitään vauhtia", virkkaa Rex. "Lentokala on perheestämme nopein käänteissään, lukuunottamatta..." Tässä nyökäyttää ja iskee silmää Gertieen päin, joka istuu Varonan vieressä, vaipuneena keskusteluun, mikä paljoa enemmän tuntuu olevan nuoren miehen ja nuoren tytön kuin potilaan ja hänen hoitajattarensa välisen keskustelun kaltainen.

"Mitä tulimaista tarkoitat, poika?" puhkeaa Vanstone sanomaan silmäkulmiaan rypistäen.

Mutta ennenkun hän ennättää saada vastauksen, tulee kysymyksessä oleva nuori nainen esiin ja sanoo tuimasti: "Isä, kuulen, ettei jäähdytyshuoneessa enää ole kotletteja. Sinun täytyy lähettää Key Westistä hakemaan."

"Ja miksi ovat kotletit niin välttämättömät onnellesi?"

"Ne ovat välttämättömiä _hänen_ terveydelleen. Tohtori Granite on määrännyt sen -- kotletteja kolme kertaa päivässä. Luuletteko, että ajattelen antaa potilaani kuolla kotlettien puutteessa?" huutaa Gertrud kiivaasti.

Potilas astuu nyt esiin ja sanoo: "Pyydän teitä, señorita Gertrud, älkää vaivatko itseänne noiden kotlettien vuoksi. Mikä hyvänsä, kypsymättömät banaanit ja kookospähkinät, villisian liha ja kuivatut sisiliskot ovat ruhtinaallista ruokaa sille, joka on marssinut ja hankkinut ruokavaroja Maceon kanssa."

"Te olette taistelleet Maceon sivulla?" mutisee Gertie, ja hänen silmissään vilahtaa loiste. "Tiedättehän, ettette ole vielä sanoneet mitään siitä, mikä teidät saattoi niin lähelle kuolemaa."

"Sen tein totellakseni tohtorin määräystä", vastaa nuori mies. "Mutta nyt olen kokonaan palvelukseksenne kaikessa, mitä haluatte tietää."

"Älkää vielä mitään sanoko, poikani", sanoo Vanstone, "jollette tunne itseänne kyllin vahvaksi."

"Pah, en enää kuulu sairasten joukkoon", nauraa Varona. "Olen marssinut viikottain kärsien pahemmista haavoista, kuin mitä minulla nyt on. Eivät haavani, vaan nälkä ja jano, saattaneet minua kuoleman partaalle. Sitä paitsi olen viime neljänäkolmatta tuntina syönyt neljä 'vankkaa' ateriaa... antakaa lausetapa anteeksi, mutta minut on kasvatettu New Yorkissa ja asuisin vielä siellä, jos en olisi pakotettu taistelemaan synnyinsaari-parkani puolesta."

"Hyvin puhuttu", puhkeaa Estrabon lämpimästi sanomaan. "Jollen täällä olisi suuremmaksi hyödyksi, taistelisin vierellänne."

"Sitä paitsi", mutisee Varona, "on veljeni murhattu..."

"Äskettäinkö murhattu?" kuiskaa Indra puoleksi tukahutetulla äänellä.

"Ei, vanhempi veli... yksi lääketieteen ylioppilaita vuodelta 1871. Hän oli tuskin enempää kuin poikanen -- ei paljoa vanhempi teitä, nuori señor Rex -- ja taputti minua päähän (minä osasin töin tuskin käydä silloin) ja meni yliopistoonsa ollakseen koskaan palaamatta. Olette kait kuulleet kertomuksen, arvelen."

Nuori mies kääntyy pois ja menee verannan kulmalle, jättäen kuulijansa syvään mielenliikutukseen. He kaikki ovat amerikkalaisissa sanomalehdissä lukeneet kamalasta ylioppilasmurhenäytelmästä Havannassa.

Silmänräpäyksen kuluttua tulee kuubalainen takaisin ja sanoo: "Mutta enpä tiedä, miksi raskauttaisin teitä omillani ja kotimaani suruilla..."

"Ne ovat meidänkin surujamme, siitä saatte olla vakuutetut!" virkkaa Gertie innollisesti.

"Ah, te teette minut hyvin onnelliseksi", vastaa Varona kiitollisin katsein. "Mutta se ei olekaan niin kummallista. Te olette vaan sadan peninkulman päässä onnettomasta maastani. Ihmeellistä olisi, jollei Amerikan onnellinen kansa olisi myötätuntoinen... auttaisi kansakuntaa, joka taistelee vapautensa puolesta ja kärsii sotilashirmuvallasta, yhtä julmasta kuin Alban kolme sataa vuotta sitten." Sitten lisää hän puollusteleiden: "En tahdo kuluttaa aikaanne, mutta luulen, mr Vanstone, että teidän pitää tietää, miten olen tänne tullut?"

"Ei tarvitse, jos se vaan jollain tavoin saa mielenne kuohuksiin?" vastaa amerikkalainen.

"Oo, kertokaa?" kuiskaa Gertie pidätetyn kiihkoisesti.

"Kuunnelkaa sitten", sanoo kuubalainen surullisesti, "kertomusta verilöylystä lasaretissa."

"_Diablo!_ Tekivätkö he itsensä siihen vikapäiksi?" puhkeaa Estrabon sanomaan teeskellyn suuttuneella äänellä.

"Kuulkaa! Tiedätte, Balasco, että olen syntynyt Havannassa hyvästä ja jotenkin varakkaasta perheestä. Sokeri-istutus saaren toisessa ja muutamia tupakkakenttiä toisessa päässä olivat tulolähteinämme. Olin liian nuori ymmärtääkseni eli jakaakseni äitini epätoivoa, isäni tuskaa hänen heittäytyessään polvilleen kenraalikuvernöörin eteen ja huutaessaan: 'Punta kultaa jokaisesta punnasta ammuttavaksi tuomitsemanne poikani ruumista!'

"Vuotta myöhemmin olin liian paljon lapsi ymmärtääkseni äitini kuolemaa New Yorkissa, minne isäni oli hänet vienyt saadakseen hänet unohtamaan esikoisensa murhan. Silloin olin liian nuori, mutta nyt olen oppinut omasta kokemuksesta, mitä veljeni ja vanhempieni on täytynyt kärsiä.

"Muutamia vuosia sitten kuoli isäni, jättäen minut, yksinäisen pojan, New Yorkiin. Minulla oli ystäviä kuubalaisessa siirtokunnassa -- hyviä ystäviä, mutta perhetilukset vaativat läsnäoloani Havannassa.

"Siitä hetkestä saakka, jona sinne tulin, olin niin kutsuttu 'epäluulon alainen', vaikka minua silloin, kun saarella kaikki oli tyyntä, pidettiin silmällä, ei hätyytetty. Niin vuosi sitten puhkesi kapina. Maceo nousi maalle, Gomez nousi maalle, Marti nousi maalle. Vapauden liekki paloi taas Kuubassa. Vaikka kiihkeänä yhdistymään isänmaanystäviin, pidätin itseäni isäni vanhan ystävän, José Castillon neuvosta, joka kuiskasi: 'Olen nähnyt tätä ennen koetettavan, ja se toi vaan heille kuolemaa tai maanpakolaisuutta'."

"Jonkun aikaa seurasin Castillon neuvoa ja pysyin Havannassa, missä Campos edelleen hallitsi Kuuban kenraalikuvernöörinä -- mutta hän kuitenkin oli ihmisellinen olento, johon ihmisyys voi vedota. Eräänä päivänä kuiskittiin: 'Weyler tulee!' Silloin tiesin, että oli joko palaaminen Amerikkaan sieltä rauhassa katsomaan maani taistelua ja kiroamaan itseäni toimettomuuteni takia, tai myöskin lähteminen rämeille, ruokotiheikköihin ja siellä yhtyminen johonkin kapinoitsijajohtajaan. Minä tein niin. Maceo kulki juuri siiloin Pinar del Rioon, ja minä rupesin hänen palvelukseensa, vaikka aseitta.

"Oleskellessani siellä sain kuulla, että Castillo, joka oli neuvonut nöyryyteen ja toimettomuuteen, oli vangittu ja viety elinkaudeksi Cuentaan. Silloin tiesin minä, mitä nyt kaikki tietävät -- ettei Kuubassa koskaan säästetä '_il pacificoa_', -- sitä, joka ei taistele eikä tee vastusta.

"Kohta sen jälkeen näyttäytyi 'Kolme ystävää' rannikolla. Minä autoin maallenousussa ja sain palkkioksi, mitä jokainen kuubalainen korkeimmaksi arvostaa -- aseita taistelemiseen. Maceon kanssa kuljin Pinar del Rion läpi. Hänen ja Quintin Banderan johdolla tappelin puolessa sataa kahakassa, sillä se, mitä espanjalainen kenraali kutsuu taisteluksi, on tavallisesti etuvartijaottelu, tai vielä useimmin muutamien avuttomien talonpoikien, joitten hän väittää antavan meille tietoja, teurastamista ulkona kentällä. Niin että aina... mikäs päivä meillä tänään on?" kysyy kuubalainen äkkiä. "Minä olen ihan joutunut ajanlaskusta pois."

"Huhtikuun 25 päivä", vastaa Vanstone.

"Ah! Sitten on siitä kulunut jo enemmän kuin kaksi viikkoa. Pinar del Rioon tuli matkue, tuoden aseita, ampumavaroja ja dynamiittia. Quintin Banderan johdolla lähetettiin minut -- joka silloin olin adjutanttina Maceon esikunnassa -- auttamaan maallenousua ja ottamaan vastaan lastia, sillä meillä oli tavallisesti tarkat tiedot sekä ajasta että paikasta, milloin matkueita Ameriikasta meille lähetetään. Se oli kaitainen rantakaistale, minkä ympärillä olevat vuoret vahtia pitäviltä kanuunavenheitä kätkevät, muutamia peninkulmia itäänpäin lahdesta, jonka äärellä puoleksi poltettu Cabanasin kaupunki on. Banderan johdolla olimme me, viisisataa miestä, kulkeneet ylhäältä Rubivuorilla olevasta Maceon leiristä ja saaneet aikaan yhteyden matkueen kanssa, niin että maallenousupäivä oli määrätty. Me pidimme ajasta tarkan vaarin, mutta espanjalaiset olivat tavalla tai toisella saaneet asiasta selon ja hyökkäsivät kimppuumme. Meidän onnistui puolustaa rahtitavara, ja alus pääsi onnellisesti pakoon, mutta Banderan miehistä muutamia tapettiin ja toisia haavoitettiin. Ah, kuubalaisen sotilaan kauhu on -- _tulla haavoitetuksi_!

"Eräältä kukkulalta voimme nähdä espanjalaisten apujoukkojen marssivan Cabanasista. Rahtitavara, mikä oli hallussamme, oli liian suuriarvoinen Maceon armeijalle, jotta olisimme uskaltaneet tappelua valtavaa ylivoimaa vastaan. Banderaa vaivasi, miten haavoitettujen kera oli tekeminen. Niitä ei voitu viedä pois. Jos ne jätettiin jäljelle, olisi kaikki teurastettu kuin karja. Niin espanjalaiset menettelevät haavoitettujen sotilasparkaimme kanssa, joitten kaikkien ihmisyyden -- ja myöskin sodan lakien mukaan -- pitäisi saada osalleen vaan hoitajattaren hellyyttä ja haavalääkärin taitavuutta. Näiden sijaan saavat he, avuttomina tappelukentällä tai lasaretissa maatessaan veitseniskuja ja luoteja.