Part 6

Estrabon huomaa, että hänet on majoitettu ilmakkaaseen ja mukavaan huoneeseen yläkerrassa. Hänen palvelijansa ja matkakapineensa ovat tulleet laivasta, ja kolmenkymmenen minuutin kuluttua astuu hän salonkiin puvultaan ja ryhdiltään yhtä moitteettomana kuin jokin New Yorkilainen keikari.

Täällä tervehtii häntä hänen isäntänsä, joka sanoo: "Olisin ennemmin pudistanut kättä kanssanne, muttei kukaan tiennyt, missä olin. Minä olin, näettekös, kiintyneenä ankaraan taisteluun muurahaisia vastaan ananaasieni puolesta."

"Niin, niin", vastaa Balasco, "meidän täytyy kaikkien taistella herkkupalain puolesta täällä maailmassa."

"Niin suokaa minun kiittää teitä niistä viidestäsadasta erinomaisesta sikarista, jotka minulle lähetitte."

"Rohkenin lähettää ne teille vähäiseksi lahjaksi kuultuani señor Masticilta, miten paljon niistä piditte."

"Mutta en voi sallia..." väittää Vanstone vastaan.

"Minä en voi niitä muulla tavoin teille antaa, siitä huolimatta, että olen sikaritehtailija ja mielihyvällä möisin teille jokaista muuta lajia", vastaa don Estrabon. "Mutta näitä saatan ainoastaan lahjoittaa, koskapa itsekin olen ne saanut lahjaksi..." hän pysäyttää puheensa, eikä sano "Kuuban kenraalikuvernööriltä", vaan "henkilöltä, jota en voi nimittää. Sattuuhan, että täällä on yksi ja toinen salakuljettaja."

"Silläkös lailla siis tullimies olikin sikarinsa saanut!" hymyilee Vanstone.

Molempain herrain puhellessa ovat muut päivällisvieraat tulleet sisään, ja Estrabon esitetään kuuluisalle lääkärille, joka, vaikkakin tyranni sairashuoneessa ja huolimattomien sairaanhoitajattarien ja vastaleivottujen nuorien lääketieteentutkijain kauhu, on hyvin hauska seuraihminen.

Nuori herra Rex saapuu myöskin joltakin kalastus- tai metsästysretkellä ja tervehtii espanjalaista vanhana ystävänä, muistaen tämän kohteliaisuuden häntä kohtaan Key Westissä. Balascolla on nimittäin suuri taito kohdella hyvin nuoria ihmisiä, niinkuin he olisivat vanhaa väkeä, taito, mikä hyvin suuresti on molempaa sukupuolta olevista nuorukaisista mieleen. Sekä Gertiestä että Rexistä tulee sangen pian hänen uskolliset seuralaisensa, niin, jopa leikkitoveritkin, sillä kuten monessa muussa latinalaisrotuisessa, on espanjalaisessa jotain lapsen luontoista... sen uhkuvaa riemukkaisuutta... sen hillitsemätöntä intohimosuutta.

Pian sen jälkeen puhkeaa Granite sanomaan: "Katsos, tuossa ovat molemmat Punasen Ristin vapaaehtoiseni!" ja Indra ja Gertie astuvat sisään, vaikkeivät sairaanhoitajatarunivormuissa. Miss Vanstonella on sama puku, mikä ennenkin -- arvattavasti, jottei hänen menestyksensä kävisi liian suureksi -- mutta Gertie on vaihtanut esiliinan ja lakin vaaleaan ehtoopukuun, joka pukee häntä viehättävästi.

Ilmoitetaan, että päivällinen on valmis, ja he menevät iloisille päivällisille, missä keskustelu käy yleiseksi jo ostroneja ja lientä tarjotessa. Tohtori Granite kestitsee heitä jotenkin kamalalla kuvauksella New Yorkissa äskettäin tekemästään leikkauksesta ja lopettaa sanoen: "Minä leikkasin potilaan paloiksi kahdessakymmenessä minuutissa ja ompelin hänet kokoon kolmessakymmenessä."

"Ja hautasin hänet jäljellä-olevina kymmenenä minuuttina", virkkaa Rex, joka on nuorten tapaan taipuvainen pilan tekoon.

"Minä en koskaan puhu onnistumattomista leikkauksista, nuori mies", selittää tohtori. "Minä olen kirurgi, jolla on onnea."

Mutta Rexiä, joka on saanut muut suupieltä vetäsemään, rupeaa nyt ahdistamaan kiihkeä halu, että häntä pidettäisiin kokkapuheisena, ja hän nuorukaisen itsevarmuudella alkaa jaella sukkeluuksiaan ympäri pöytää, saaden aikaan yleistä harmia.

"Gertie", sanoo hän ankarasti tälle puheliaalle nuorelle naiselle, "lasten tulee näkyä eikä kuulua."

"Ole hyvä, ja paina se itse mieleesi!" vastaa tyttö kiivaasti. "Tohtori Granite saattaa sinulle sanoa, että olen nainen sairashuoneessa."

"Niin, hän suoriutuu toimestaan sangen hyvin", sanoo lääkäri, "nyt kun sisaresi on paikkansa jättänyt."

"Niinpä niinkin", virkkaa Rex, "nyt _toisen_ potilaan tultua. Se on niin Indran tapaista. Vaihtelu huvittaa, se on hänen mielipiteensä. Kun hän oli viisitoistavuotias, oli se Sammy Ranson, paksu poika: hänen ollessaan kuudentoista vuotias, oli Sammy saanut matkapassin ja tämän sijassa vallitsi Julian Sturges, taitavin tanssija Dodsworthin tanssikoulussa; hänen ollessaan seitsemäntoista vanha, oli Sturges pantu toimesta pois, sillä Billy oli Suur-Mogul, ja nyt on Billykin, ilkeä poika, valtaistuimelta kukistettu. Kuka nyt ensiksi tulee?" ja hän katsoo nauraen don Estrabonia.

Miss Vanstone ei näytä tälle puheelle omistavan pienintäkään huomiota, vaikka hänen kasvonsa ovat saaneet kauniin punasen värin, hänen näyttäessä olevan syvästi kiintynyt _Pompano à la crèoléensa_ [ruokalaji].

Mutta Balasco höristää korviansa kaikin voimin kuullessaan "Meidän Billymme" nimen, jota salapoliisi edellisenä päivänä on toitottanut hänen korviinsa, ja kuunnellessaan tekee hän omituisen erehdyksen. Espanjalainen taitaa englannin kieltä sangen hyvin, mutta hän ei tunne New Yorkin nuorison ujostelematonta puhetapaa, ja hänen suureksi riemukseen ja tyydytyksekseen kuulee hän nyt "meidän Billystämme" puhuttavan kuni poikasesta ainakin. Senpä vuoksi karkottaakin hän enemmittä mutkitta ajatuksistaan mr William Arthur Severancen, luullen häntä seitsentoistavuotiseksi poikanulikaksi, joka ei ole hänen huomionsa eikä luulevaisuutensa arvoinen.

Hän ehkä saisi tarkempia tietoja sanotusta herrasta, jollei Rexin puheliaisuus olisi saanut häpeällistä loppua. Mr Vanstone katsahtaa ylös lautasestaan ja sanoo: "Rex, mitäs aivan äsken Gertielle sanoitkaan?"

"Minä tiedän, isä", huutaa Gertie hilpeästi. "Hän sanoi: lasten tulee näkyä eikä kuulua."

"Niin, nyt sanon minä aivan samoin!" selittää isäntä ja antaa painoa sanoilleen tuimasti rypistämällä silmäkulmiaan, niin että nuorempi Vanstone vaikenee ja kiinnittää mielensä yksinomaan ruokiin. Poikamaisesta pilanteosta vapautettuna voivat seuran muut jäsenet häiritsemättä jatkaa iloista keskusteluaan, minkä kestäessä Balasco omistaa suurimman osan ajastaan vieressään istuvalle miss Indralle, jonka veitikkamaiset silmäykset, suloiset eleet ja iloinen pakina täydentävät hänen muotokuvansa alkaman valloituksen. Mutta Balasco ei uskalla vielä Indralle kertoa valokuvasta. Se saa jäädä tuonnemmaksi, ajattelee hän, kun... ja hänen silmänsä kiiltävät intohimosta, joka on koko hänen Espanjalaisen sydämensä vallannut.

Kahvin jälkeen otetaan hänen erinomaisia sikarejaan esiin, ja Granitekin hymyilee hyvänsuopaisesti niiden sinisten savurenkaiden läpi ja sanoi: "Tämä on ainoa myrkky, jota itselleni määrään."

"Määrätkää sitten tuolla ylhäällä olevalle potilaallennekin", virkkaa Gertie innokkaasti ja hämmästyttää lääkäriä sanomalla: "Ramon on kerjännyt ja pyytänyt sikareja aina siitä saakka, kun hän tointui tainnoksista."

"Suuri Jumala! Et kait toki ole niitä hänelle antanut?" mutisee Granite kauhistuneena.

"En, mutta lapasin hänelle parisen niin pian..."

"Niin pian kun olen huomenna lähtenyt", täydentää tohtori terävästi.

"Luuletteko, että señor Varona on kylliksi tervehtynyt voidaksenne lähteä?" kysyy Indra.

"Luulen, viikon päästä on tuo nuori herra, joka saa voimat takaisin niin nopeasti kuin elämä raittiissa ilmassa terveelle kahdenkymmenen viiden vuoden ikäiselle miehelle suinkin voi tehdä mahdolliseksi, vahva kuin härkä -- jollette ota häneltä henkeä liian paljolla ruualla, sikareilla ja ystävällisyydellä."

"Lähdetkö niin pian?" kysyy hänen isäntänsä pöydän päästä.

"Minun täytyy. Sähkösanomistani päättäen näyttää puoli New Yorkia kuolevan, ennenkun ennätän takaisin", hymyilee lääkäri. "Luuletko, että voit lainata minulle Lentokalan?"

"Mielelläni", vastaa Vanstone, ja Indra ehdottaa: "Miksikä ei anneta viedä sen teidät Miamiin? Sieltä voitte ottaa salonkivaunun suoraan New Yorkiin."

"Jollei vaan siitä ole teille mitään vastusta...?"

"Ei ollenkaan. Jahti voi silloin ottaa vieraamme mukaansa Palm Beachistä."

"Se sopii minulle oivallisesti", sanoo Granite. "Minä lähden huomenna iltapuoleen. Niihin aikoihin olen saanut kuubalaisen sankarin portaita alas."

"Niin, ja minä olen saapa señor Ramonnin viikossa kyllin terveeksi tekemään retkeilyjä!" huutaa Gertie loistavin silmin. "Ette voi uskoa, miten hänen kasvonsa valistuvat tullessani huoneeseen!"

"Kuka ei sitä uskoisi, kun on sellainen sairaanhoitajatar?" mutisee tohtori -- huomautus, mikä tekee nuoren naisen sanomattoman onnelliseksi.

Pian sen jälkeen menevät nuoret naiset ulos verannalle, ja espanjalainen seuraa heitä.

"Teidän ei tarvitse heittää sikaria pois", huomauttaa Indra. "Minä pidän niin paljon sytytetyn sikarin tuoksusta. Sitä paitsi pitää minun tuolla ylhäällä olevan potilaani vuoksi jättää teidät vähäksi aikaa."

Silloin sattuu pieni tapaus, joka sytyttää intohimosen toivon Estrabonin tulisessa mielessä.

Miss Gertie puhkeaa sanoihin kiivaasti: "Miksi aina kutsut häntä sinun potilaaksesi, Indra? Minun mielestäni sinun pitäisi hävetä... sinä olet aina niin kauhean ahne!"

Sitten jatkaa hän, omituinen väreily äänessä: "Luonnollisesti tiedän, että sinä se hänet tapasit veneessä Golfviralla, mutta minä olen vaalinut Ramonia paljon enemmän kuin sinä, ja kun hän nyt tulee terveeksi ja kauniiksi taas, niin minun mielestäni et tee kiltisti kutsuessasi häntä sinun potilaaksesi. Voisi luulla, että hän on sinun omaisuuttasi."

"Hyvä, minä tartun sanoihisi, Gertie", nauraa Indra, "ja annan hänet sinulle. Luutnantti Varona on sinun potilaasi! Mutta pysy nyt vaan sairashuoneessa! Mene pian sinne ylös, lapsukaiseni!" Mutta lauseen loppuosa ei ole mieliksi.

"_Lapsukainen_!" puhkeaa miss Gertrud sanomaan ja taistelunhaluinen hehku silmissään lähenee hän sisartaan. "Kuinka uskallat minua lapseksi kutsua? Tiedän mukamas, että se on tekeytyäksesi tärkeäksi _hänen_ silmissään." Viime sanoja seuraa tarkoittava silmäys Balascoon päin. "Mutta siinä teet, Indra, hyvin ilkeästi, sinun ijälläsi. Jos olisit viidenkolmatta tai kolmenkymmenen vanha, voisin sen sietää; mutta hävytöntä on yhdeksäntoistavuotiaan nuhdella kuudentoista vuoden vanhaa siitä, että tämä on liian nuori." Mutta äkkiä lopettaa hän nuhdesaarnan, hänen sinisilmänsä täyttyvät kyynelistä, hän mutisee: "Sinä... sinä olet hyvin ilkeä?" ja hyökkää tiehensä verannan nurkan ympäri.

Mutta sisar kiiruhtaa hänen jälkeensä, ottaa pakolaisen kiinni, hyväilee ja lohduttaa häntä, ja kenties arvaten miss Gertien valituksen syyn, väittää hän viekkaasti kyllä, että tohtori Granite on hänelle sanonut señor Varonan ottavan mieluummin lääkkeensä señorita Gertrudin kuin kenenkään muun käsistä.

"Se on siksi, ettet huoli hänestä -- mutta minä saatan sinulle kertoa, että luutnantti Varona tulee hyvin kauniiksi", nyyhkyttää nuorempi.

"Ikäänkuin en tietäisi sitä yhtä hyvin kun sinäkin?" nauraa Indra. "Mutta kiiruhda nyt kuubalaisen sankarisi luo." Sen jälkeen lisää hän kevyesti: "Ehkä en olisikaan ollut yhtä jalomielinen eilen."

Espanjalainen, joka on seisonut ja tupakoinut, ei ole paljoa kuullut siitä, mitä nurkan toisella puolella on sanottu, mutta Indran tullessa takaisin hänen luoksensa loistavat hänen silmänsä kuin opaalit, ja tyttö punehtuu kasvoiltaan ja ihmettelee: "Liekö hän kuullut ajattelemattomat sanani? Saattaisinpa purra kieleni poikki, kun tulin ne sanoneeksi."

Mutta Estrabonin käytöstapa saa pian hänet ujostelemattomaksi taas, ja he istuvat ja puhelevat kahden kesken, sillä Vanstone ja Granite ovat vielä ruokasalissa, Rex on kävellyt matkoihinsa, ja Gertie toimii sairaanhoitajattarena. Silloin saa nuoressa naisessa, joka on tottunut ihailuun ja nyt on ollut sen puutteessa tällä saarella, Eevan-luonto ylivallan, ja Indra Vanstone tekeytyy niin miellyttäväksi ja hurmaavaksi, että jokainen hänen virkkamansa iloinen sana ja jokainen hänen Estrabon Balascolle heittämänsä veitikkamainen katse saa tämän sydämen kovemmin sykkimään.

Niin kuluu troopillinen ehtoo nuoren miehen luullessa olevansa taivaassa ja nuoren naisen tietäessä olevansa maan päällä. Ja laulettuaan don Estrabonille pari espanjalaista rakkauslaulua, joita esittäessään hän on säestänyt itseään gitarrilla ja ollut niin lumoavan keimailevainen, että, jos vaan se olisi kestänyt vielä pari minuuttia, hidalgo olisi aivan päänsä kadottanut ja virkkanut sanoja, mitkä olisivat äkkiä hänen romaanistaan lopun tehneet, sanoo Indra Vanstone kavaljeerilleen hyvää yötä ja sipsuttaa ylös huoneeseensa, sanoen itsekseen: "Espanjalainen on hyvin hauska, ja minulla on ollut miellyttävä ilta."

Niin sytyttää hän ajattelemattomasti kiihkon, jonka hän on huomaava hyvin vaikeaksi sammuttaa, sillä hän on Espanjalaisen ihailijansa sydämessä herättänyt ensi luokan etelämaisen intohimon, sen laatuisen, joka saa sen omaajan tekemään sangen eriskummallisia asioita, jos se tulee hyljätyksi tai jää ilman vastausta.

Nuoren naisen parhaillaan kömpiessä valkeaan sänkyynsä, istuu sanottu herra alhaalla verannalla ja rakentaa ruusunpunasia ilmalinnoja ja mutisee itsekseen nämät sanat, jotka panisivat tytön kauhistumaan, jos hän ne kuulisi: "Indra, _mi querida_, sinun kauneutesi ja rakkautesi pitää kuulua yksin minulle eikä kellekään muulle miehelle maan päällä -- sen vannon minä, Estrabon Balasco, tässä itselleni pyhästi ja kalliisti!"

Seitsemäs luku.

"Minä tahdon pitkän hameen."

Seuraavana aamuna tulee miss Indra aamiaiselle ihanana kuin kasteinen ruusunnuppu, ja alkaa taas leikkiä tulen kanssa -- ihan viattomasti, ehkä tietämättänsä ja aivan varmaan aavistamatta, miten pahoin hän on polttava sormensa don Balascon sydämen espanjalaisessa tulipalossa.

Tämä herra on selvästi vartonut hänen tuloansa, sillä muut kaikki ovat aamuateriansa päättäneet ja menneet tiehensä, mutta Espanjalainen istuu jäljellä hyljättyänsä sekä mr Vanstonen kutsumuksen tulla mukaan tarkastamaan hänen ananaasejansa, että Rexin esityksen biljaardierästä.

"Te olette minua odottaneet -- se oli kiltisti", sanoo miss Indra ystävällisesti, kaataessaan itselleen kahvia. "Jos voitte pitkittää hedelmäin syömistänne siksi, kun tavotan teidät, tarjoamme Goliah ja minä teille puolen tunnin purjehduksen ja minä kerron teille uudesta keksinnöstäni."

"Uudesta keksinnöstännekö?"

"Niin, huvipurjehdusretkestäni. Minulla on valmisteilla pikkuinen äkkihämmästys muille, mutta tarvitsen apuanne, ja sen takia otan teidät salaisuudesta osalliseksi."

"Luottamuksenne ihastuttaa minua."

"Oo, siitä tulee ihastuttavan omituista! Ajattelin sitä eilen illalla mentyäni huoneeseeni. Lupasin itselleni, että siitä tulisi oikeaa elämää raittiissa ilmassa, mustalaismaista, romantillista", sanoo Indra innostuneena. "Tarvitsen neuvoanne siitä, kuinka monta Lentokalaan mukavasti mahtuu, ja te voitte myös hankkia kuubalaiset soittajat. Eikö totta, tahdottehan auttaa minua, _mi caballero_?" lisää hän hiukeevasti katsahtaen.

"Henkeni palvelukseksenne!" vastaa espanjalainen, ja hänen silmänsä säteilevät, sillä hän on tottumaton amerikkalaisten nuorten naisten ujostelemattomaan tapaan, ja paljoa, mitä miss Vanstone tekee hänen piireissään tavallisella vapaudella, arvostelee hidalgo vieraan tapainlain mukaan ja ihastuneena pitää sitä hänen lämpimän suosionsa osoitteena.

"No, jos olette lopettaneet, niin lähdemme. Merellä selitän teille tarkemmin risteilyhuviretken aijetta", huomauttaa hänen hurmaajattarensa luontevasti. "Tahdotteko ottaa päivänvarjoni, sillä ruoho on kasteista, ja tarvitsen kädet hametta kannattaakseni."

Sillä tavalla puhellen sipsuttaa hän Estrabonin sivulla puutarhojen läpi maallenousulaiturille, missä vene ja Goliah odottavat, ja he viettävät hauskan puolituntisen merellä. Nuori nainen ohjaa purtensa Lentokalan ympäri, jonka väestö parhaillaan varustelee saman päivän ehtoopuolella tapahtuvaa lähtöä, jolloin heidän on vietävä tohtori Granite Miamiin, Floridan itäisen rannikkoradan päätepisteeseen.

"Se kiitää kuin päivänkorento veden yli" sanoo Indra, luoden silmäyksen jahdin solakkaan runkoon. "Kun se tulee takaisin vierainemme, panen fandangon jälkeen risteilyhuviretkeni toimeen." Sitten uskoo hän espanjalaiselle uudet vieraiden huvittelutuumansa, ja tekee hänet hyvin onnelliseksi sanoessaan lopuksi: "Pariksi päiväksi pitää tämän jäädä _meidän_ pikku salaisuudeksemme."

"Ja eikös meillä kerran ole oleva toinenkin pikku salaisuus keskenämme?" kysyy Estrabon, jonka pää on tällä hetkellä aivan pyörällä nuoren kaunottaren miellyttävän tuttavallisuuden vuoksi.

"Oo, puoli tusinaa, toivoakseni, jonakin kauniina päivänä", sanoo Indra ujostelemattomasti, kiiruhtaessaan kepeästi pois veneestä, joka taas on laiturin ääressä.

"_Dios mio_!" mutisee espanjalainen ällistyneenä. "Mitä hän sillä tarkoitti?" Ja hän auttaa ritarillisella kohteliaisuudella nuoren naisen rantatielle viepiä portaita ylös, ja tekee silloin huomion, että miss Vanstonella on maailman kauneimmat jalat ja sievimmät jalanrinnat.

Rex, joka istuu verannalla, näkee heidän tulevan, ja tämä nuorukaisfilosoofi sanoo silloin itsekseen: "Tulimaista, jos vaan mies on näkyvissä, aina sen pitää Indraa kierrellä", ja hän lisää huoaten: "Billyraukka, ihmettelenpä, missä hän nyt leijonan osaa näyttelee? Joskus luulen, että Indra katuu antaneensa hänelle eropassit."

Mutta Estrabon ei ensinkään Billyä tai ketään toista ajattele, ollen onnellinen saadessaan astella Indran vieressä hilpeästi haastellen.

Verannan portailla kohtaa heidät mr Vanstone, joka iloisesti sanoo: "Minä olen pitänyt huolta vieraistasi, Indra, katsomalla, että Lentokala on kunnollisesti varustettu ruokatavaroilla matkaksi Miamiin ja sieltä tänne."

"Et kait unohda sanoa kapteeni Thomasille, että hänen on odottaminen siellä siksi, kun mrs Ormiston, Flora Woodbridge ja Ethel Rivers tulevat laivaan yhdessä Jack Blakelyn ja nuoren Vortex'in kanssa?" sanoo Indra.

"Luonnollisesti en", nauraa hänen isänsä. "Minä en paljostakaan rahasta tahtoisi pikku Cortright Vortexia jäämään pois."

"Näettekös, Vortex joutuu aina seikkailuihin", lisää hän kääntyen Balascon puoleen. "Palm Beachissa hän pari viikkoa sitten eksyi rämemaille ja vietti siellä koko yön alligaattorien ympäröimänä."

"Niin, sanomalehtiuutisessa siitä oli luettavana, että hänen hiuksensa olisivat vaalenneet, jollei ne olisi olleet niin vaaleanvärisiä ennestään", virkkaa Indra.

"Täällä hän kait arvatakseni joutuu haikalojen uhriksi", naureskelee Gertie, joka äsken on seuraan yhtynyt, nähtävästi erinomaisella tuulella ollen, sillä hän kertoo nyt, että hänen potilaansa tulee alas verannalle jälkeen puolenpäivän ja viikon päästä, jos hänellä on halua, voi ottaa osaa vaikka härkätaisteluihin.

"Minä olen puhunut señor Ramonin kanssa teistä, don Balasco, ja hän on ihastuva saadessaan jutella kanssanne", jatkaa Gertie. "Hän innokkaasti haluaa kuulla uutisia sodasta, mutta tohtori Granite pitää, että on viisainta lykätä se huomiseksi -- silloin voitte te, kaksi isänmaanystävää, saada keskustella."

Näitä uutisia täynnä, muodostaa neiti sairaanhoitajatar sellaisen nuorellisen ilon ja riemastuneen vallattomuuden kuvan, että kyynillinen Rex huomauttaa: "Kylläpäs nyt olet jotakin olevinasi, Gertie, kun olet vallannut sisareltasi hänen potilaansa ja todenperään ukko Granitelle selittänyt, että hänen nyt saatuaan haavoitetun sankarisi jalkeille, sinä voit loput tehdä. Mutta minä ennustan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä."

Niin käykin! Jo samana ehtoopäivänä toteutuu nuoren filosoofin ennustus.

Se on heti lunchin jäljestä. [Lunch on kevyt ateria, jonka englantilaiset ja amerikkalaiset syövät aamiaisen ja päivällisen välillä.] Tohtori Granite ja nuorellinen sairaanhoitajatar tekevät valmistuksia viedäkseen miss Gertien potilaan ja sankarin alas verannalle, missä merituulonen henkäilee viileänä, virkistävänä ja vahvistavana. Vanstone vanhempi kirjastohuoneessa kirjoittelee asioimiskirjeitä, Rex, Indra ja tämän espanjalainen kavaljeeri istuvat pylväskäytävässä odottaen sairaan tuloa. Keveästi levoton uteliaisuus ilmenee Estrabonin katseessa -- hän ihmeksii voikohan haavoitetulla kuubalaisella olla mitään epäluuloa siitä, että hän pitääkin Espanjan puolta. Maceo tietää ehkä enemmän kun Key West. Miss Vanstone ei ole vielä espanjalaisiin mielipiteisiin kääntynyt, -- ilmisaanti nyt tulisi liian varhain.

Kevyitten korkeakantaisilla kengillä varustetuin jalkain kopina kuuluu käyvän rappuja pitkin ja suuressa eteisessä Gertrud tulee hiljaa ulos verannalle, lankeaa polvilleen sisaren viereen ja panee päänsä hänen polvelleen, mutta niin hiljaisesti, että kolme puhelevaa tuskin panevat siihen huomiota, erittäinkin kun tämä on yksi miss Gertien hyväilytapoja sisarta kohtaan, josta hän paljon pitää.

Yht'äkkiä tunkeutuu heidän hämmästyneihin korviinsa Indran polvelta, mihin tytön pää on hautaunut, sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"_Santos_! Mitä on tapahtunut?" virkahtaa Estrabon.

Uusia nyyhkytyksiä.

"Onko se jotain Varonaa koskevaa?" kuiskaa Indra kalveten.

Puistattavia nyyhkäyksiä.

"Hän on sairastunut uudelleen!" huutaa miss Vanstone levottomalla äänellä.

"Ei... pahempaa... pahempaa!"

"Pahempaa?" Indra hyökkää ylös! "Mitä on tapahtumassa? Sano pian! Eikö tohtori Granite ole hänen luonansa? Rex, juokse tohtoria etsimään! Ehkä hän on kirjastohuoneessa isän luona."

"Ei, tohtori Granite on sairaan luona. Se se juuri on, mikä tekee niin... niin vaikeaksi kestää!" voihkii tyttö.

"Niin vaikeaksi kestää! Onko hän kuollut?" puhkeaa Rex säikähtyneenä sanomaan.

"E--e--ei!" Valittavasti vaikeroiden: "Hän... hän sanoi", puuskuttaa Gertrud nyyhkytysten kesken, "hän sanoi tohtori Granitelle... minä kuulin sen... 'Gertie on kaunis pikku tyttönen... pikku tyttönen!' Hän on musertanut sydämeni!"

Tämän hämmästyttävän tiedonannon kuullessaan tukahduttaa Balasco naurunpuuskan, mutta Rex nauraa vapaasti, huutaen: "Suuri Jumala! Minä luulin Ramonista jonkin verikammion särkyneen!" Ja hän lisää ivaten: "Tyynnytä hänet, Indra, anna hänelle hermotippoja. Suuri sairaanhoitajatar, lääkepullojen ja sidekääreitten haltijatar, onkin kaunis pikku tyttönen!" minkä jälkeen hän on naurusta ihan nääntymäisillään.

"En keksi, miten auttaisimme vaivaasi, Gertie", sanoo miss Vanstone huojentuneen näköisenä, "jollet vaan tahdo koota nämät kutrit palmikoksi niskaan ja tuhrata kauniita kasvoja tullaksesi _rumaksi_ pikku tytöksi."

"Älä rohkene tehdä narria minusta!" huutaa Gertie kyynelten kadotessa hänen silmistään ja vihan leimahtaessa sijaan. "Lopeta naurusi! Indra, äidin kuoltua olet sinä ollut olevinasi perheen pää. Minä tahdon pitkän hameen!"

"Oo mutta, Gertie, sinun jalkasi ja jalanrintasihan ovat yleiseen kiitetyt", nauraa Rex. "Kuulin nuoren Jonesin sanovan tanssikoulussa, että sinun..."

Mutta Gertie keskeyttää Jonesin sievistelyn kiihkeällä huudahduksella: "Minä lyön nuoren Jonesin kuoliaaksi!"

"No, hameesi on tuskin lyhyempi kuin lawntennispuku ja melkoisesti pitempi muodikasta polkupyöräpukua", virkahtaa tohtori Granite, joka on seurannut itkevää sairaanhoitajatartansa koettaakseen heittää öljyä kuohuville aalloille.

"Siinä kuulette!" kirkuu Gertrud. "Te olette havainneet hameitteni lyhyyden, tohtori Granite! Olen tullut ikään, jolloin se huomataan!"

Ja leimuavin poskin ja ylpein katsein kääntyy hän taas sisarta kohden ja sanoo: "Indra, säädyllisyyden nimessä vaadin minä pitkän hameen!"

Sillä aikaa on miss Vanstone näyttänyt tuumivan jonkin tehtävän ratkaisua.

"Kun niin on laita, Gertie", sanoo hän, "niin saat niin pitkiä hameita kuin tahdot. Mutta en vaan tiedä, miten voisit ne heti saada."

"Oi taivas! Hänkö näkisi minut näissä!" valittaa Gertrud epätoivoisena katsellen pikku kenkiään ja reijitettyjä sukkiaan. "Minulla on ikuisesti oleva koulutytön, lapsinulikan leima hänen silmissään."

Nyt on Indran jalomielinen sydän keksinyt ratkaisun, ja hän sanoo iloisesti: "Luuletko, että pari uusimpiani -- minä olen saanut muutamia, New Yorkista lähetettyjä -- sopisi sinulle toistaiseksi, Gertie?"