Part 4

Alhaalla Sisiliskon kapyysissa puistaa Mastic vuosisatain tomun vaatteistaan ja koettaa ajaa parran niistä osista kasvojaan, joita ei komista hänen muhkeat kokopartansa ja viiksensä. Sitten kaivelee hän kapsäkkiään, jonka hän on tuonut mukanaan Tampasta, ja ryhtyy niin laajoihin vaatetuspuuhiin, että lurjusnulikka ylhäällä kannella saa aihetta pilkallisiin huomautuksiin.

"Tulimaista, Pete!" huutaa hän virnistellen katsellessaan alas Masticin valmistuksia. "Tulimaista, uskotteko, että tullikamari ottaa päällensä tärkkipaidan ja punapilkkuisen kaulahuivin. Ja nyt kiitoksia paljon -- nyt panee hän uniformulakinkin päähänsä!"

Mr Masticin tullessa ylös kannelle, näkyvät lurjusnulikan ilmoitukset tosiksi, sillä Mastic on antanut itselleen niin sivistyneen ja virkamiesmäisen ulkonäön, kuin olot myöntävät.

"Märssyt ja purjeet!" puhkeaa Alligaattori-Pete sanomaan soutaessaan tullimiestä Smaragdisaarelle. "Voisipa luulla, että menet liehittelemään, Mastic, sen sijaan, että sinulla on mielessä tehdä tytön isälle oiva kepposet." Molemmat ystävykset ovat nimittäin tuumineet asiasta ja puolittain tulleet siihen johtopäätökseen, että Vanstonella on jotakin sissihankkeitten kanssa tekemistä.

"Tahdonpa panna vetoa, että olen sen arvannut", sanoo Mastic. "Ukko aikoo itse aselastineen mennä Kuubaan, ja tyttönen on peloissaan, että Espanjalaiset ottavat hänet kiinni ja nipistävät kaulan poikki häneltä; sentähden tahtoo hän käyttää minua estämään häntä."

"Eipä ihmetyttäisi minua, jos sinulla olisi oikein", vastaa Pete. "Kaikissa tapauksissa on hänellä yhtä kiirut huoli kuin sinullakin. Pilkistäpäs, tuonne on hän tullut sinua kohtaamaan." Ja hän viittaa miss Indra Vanstoneen päin, joka seisoo laiturilla selvästi heitä odotellen ja muodostaen kauniin taulun.

Paikka, missä hän seisoo, on soma aittarakennus, joka menee kylläksi syvälle vedelle, jotta Lentokala, jos niin tarvitaan, voisi tulla sen viereen, ja siten vältettäisiin vaiva mennä jahtiin veneellä. Se johtaa suoraan leveälle, simpukoilla sirotetulle käytävälle, joka kukoistavien puutarhojen läpi viepi suuren valkoisen talon pylväskatokselle. Tämän takana, kookospalmujen, banaanien, papajien, leilipuiden ja sapadillojen keskellä näkyy kaksi sievää pagoodityyliin rakennettua rakennusta, joista toista ja suurinta käytetään biljaardihuoneena ja pallosillaoloratana, ja toinen on talli, joka omituisena vastakohtana huvilan laajuudelle on ylen pieni -- mutta hevoset ovatkin vähäksi hyödyksi Floridasaarilla.

Purren liukuessa nuoren tytön ohi, joka yhä on valkeassa, liehuilevassa kesäpuvussa, vaikka hän nyt on lisännyt sitä valkoisella auringonsuojalla, heiluttaa tämä heille tervetuloa ja huutaa: "Kiitos puheenne pitämästä, mr Mastic."

Seuraavana silmänräpäyksenä on salapoliisi noussut veneestä, juossut lyhyitä, laiturille viepiä portaita ylös, ja hänet otetaan vastaan tavalla, joka hänen omain sanainsa mukaan "panee hänen päänsä aivan pyörälle." Nuori nainen nimittäin suvaitsee tullimiestä kohtaan käyttää kaikkea sitä viehättävää, tyttömäisen teeskentelemätöntä lumousvoimaa, jota hänellä on niin suuri varasto.

"Teitte hyvin kiltisti tullessanne pyynnöstäni", sanoo hän, ojentaen Masticille hienosti hansikoidun pikku kätösensä.

"Olen palvelukseksenne", vastaa salapoliisi ritarillisesti, samalla kun hän puristaa hienoja sormia niin kelpo lailla, että niiden omistaja melkein hypähtää.

Mutta siitä huolimatta jatkaa neitonen ystävällisesti: "Tulkaa kanssani huvilaan", ja ohjaa vieraansa ihanan luonnon näköalan kautta, joka saa tämän huomauttamaan: "Tämä muistuttaa minusta Tampan Bay-hotellia ja Ponce de Leonia, vaikka ahtaammassa muodossa." Huvilan ympäristöt ovat nimittäin erinomaisen hyvin hoidetut ja sangen troopillisesti kauniit, ja pagodista, missä Rex harjoittelee iskemään erityistä taitoa kysyviä palloja, kuuluva biljaardipallojen kolina antaa etelämaiselle yksinäisyydelle sivumaun nykyaikuista amerikkalaista arkielämää.

Kulkiessaan eteenpäin Masticin sivulla ihmetyttää nuori tyttö tätä sanomalla: "Luulisi, että nämä saaret ovat hiljaisen levon ja rauhan tyyssijoja! Ja niin olisikin, jollei murhaava sota raivoaisi tuskin sata peninkulmaa täältä Golfvirran toisella puolella, mistä jotain sen verisestä kurjuudesta ja epätoivosta ajelehtaa tännekin luoksemme."

Salapoliisi ei vastaa, vaan ainoastaan kummastuneena haristaa silmänsä, sillä tytön käytöksestä ilmenee sisällinen kiihtymys. Mutta kohta sen jälkeen on miss Vanstone selvästi lannistanut mielenliikutuksensa, sillä hän jatkaa: "Isä piti parhaana jättää koko asia minun huostaani", ja lisää viehättävästi vääntäen kasvojaan: "Ihmiset yleensä antavat minun saada tahtoni täytetyksi, näettekös."

"Sitä en ihmettele", selittää salapoliisi hymyillen. "Se joka voisi teiltä jotain kieltää, ei olisi arvollinen olemaan edes indiaani."

"Olen iloinen, että niin arvelette", vastaa nuori nainen. "Menkäämme huvilaan, siellä" -- hänen äänensä kevyesti värähtelee -- "siellä on minulla jotain teille kertomista. Sitten isä itse tervehtii teitä Kookoslehtoon tervetulleeksi."

"Hyvin hauskaa oli kuulla sitä", keskeyttää Mastic, "sillä olin peloissani, että saisin käyttää käsirautoja."

"Käsirautoja! Käsirautojako haavoitetulle? Se olisi liian julmaa, liian hirveätä!" änkkää tyttö, samalla kun hänen solakka vartalonsa vavahtaa. Mutta niin muuttuu hänen ryhtinsä käskeväksi, hänen silmänsä salamoivat närkästyksestä ja hän sanoo ylpeästi: "Tulkaa sisään, saatte itse nähdä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä seisovat he huvilan leveällä verannalla ja Mastic näkee, että mr Vanstonen asunto on rakennettu aito etelämaiseen tyyliin. Ympäri sen, paitsi takasivulla, on valtava veranta. Sen läpi menee pylväskäytävä, josta sen suuret ilmakkaat huoneet ovat myös yhteydessä keskenään leveän talon toisesta päästä toiseen kulkevan käytävän kautta. Korkeat ikkunaovet päästävät kaikista alakerroksen huoneista vapaasti verannalle. Koko talo on varustettu keveillä korihuonekaluilla; lattia on paneelilla pantu ja pienten mattojen peittämä. Päiväntasaajaseutujen mukavuus sekoittuu lauhkean vyöhykkeen luontevuuteen.

Masticin astuessa sisään tuntuu joka ikkuna olevan auki, ja leudot, mutta kumminkin virkistävät tuulenhenkäykset tuovat mukanaan kypsyvien hedelmien ja kukkien tuoksua.

Mutta nuori nainen ei anna hänelle paljon aikaa katselemiseen, selvästi on hänellä kiire puhelemaan asiasta, joka painaa hänen mieltään. Hän sanoo vakavasti, hetkisen mietittyään: "Ylhäällä huoneessani voin paremmin kertoa teille tarinan ja näyttää teille jotakin, joka saa teidät häpeämään tointanne täällä."

"En ymmärrä oikein teitä, miss", änkyttää Mastic seuratessaan Indraa leveitä tammirappusia ylös. Heidän mentyään kalliissa ruukuissa olevilla kukilla ja palmuilla koristetun eteisen läpi avaa Indra viehättävän kammion oven ja sanoo: "Olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Sitten jatkaa hän hieman kainostellen: "Pyydän antakaa anteeksi viime sanani. Teidän tulonne on tehnyt minut niin hätääntyneeksi. Istukaa älkääkä keskeyttäkö minua, vaan antakaa minun kertoa kaikkityyni. Sitten tehkää velvollisuutenne, muistakaa vaan, että teillä on sydän rinnassa -- hyvä sydän. Jumalan kiitos, minä voin nähdä, että teillä on hyvä sydän!"

"No niin, miss, olen täällä teitä kuunnellakseni", vastaa Mastic hieman hämillään ja koko lailla viehättyneenä tästä esipuheesta, jonka neitonen esittää kiihtynein kasvoin ja kiihkein, vaikka miellyttävin elein.

Samalla tullivirkamies vajoo istumaan matalaan, pehmeään nojatuoliin, ja Indra Vanstone alkaa:

"Tultuani saarelle kaksi viikkoa sitten olen huvitellut purjehtimalla ympäriinsä näillä kauniilla kulkuvesillä. Luotsinani on ollut neekeri Goliah, joka on minuun kiintynyt ja tuntee jok'ikisen saaren täältä Biscayneen saakka. Eräänä päivänä viime viikolla olimme olleet Suurella Petäjäsaarella tuolla ostamassa ostroneja tai kaloja -- olen unhottanut mitä, mutta se on sama. Kotimatkalla oli meillä ihan vastatuuli, niin että meidän täytyi ulostua kappale Golf-virralle. Sää oli kaunis ja vaikka tuima lounanen puhalsi, ei meri käynyt. Peninkulma tai kaksi Kalliosaaren tuolla puolen olin juuri ryhtymäisilläni luovia tekemään, kun Goliah'in huudahdus, hänen, jolla on silmät kuin kotkalla, sai minutkin vaivaamaan silmiäni. Minusta tuntui kuin näkisin palasen ajopuuta, tukkipuun -- jonkun noita mahtavia puita, joita suuret troopilliset joet joskus kuljettavat Golfvirtaan. Minä en olisi pannut siihen mitään enempää merkitystä, mutta Goliah selitti, että se oli tuuliajolla oleva vene.

"Aatelien, että se voisi olla jostakin haaksirikkoon joutuneesta aluksesta, ja että voisin olla joillekin haaksirikon tehneille merimiehille avuksi, ohjasin venheeni sitä kohden, vaikka pitikin mennä viisi kuusi peninkulmaa aukinaiselle merelle. Mutta päivä oli kaunis, ei pilveäkään ollut taivaalla, ja minä olin innokas hätääntyneille tulemaan avuksi.

"Puolen tunnin purjehdus toi minut veneen läheisyyteen. Voin nähdä, että sille oli tapahtunut jokin onnettomuus. Sen kapean maston ja pikku purjeen oli myrskynpuuska osittain repinyt pois. Seuraavana silmänräpäyksenä olin heittänyt silmäyksen partaan yli veneeseen.

"Vaikka Jumala antaisi minun elää sadan vuoden vanhaksi, mr Mastic, en koskaan unhota sitä näkyä. Olin odottanut näkeväni kärsiviä, ehkä kuoliaaksi nälkääntyneitä ihmisiä, mutta en uneksinut verestä. Kolme miestä makasi kuolleina teljoilla veneessä, mutta ei haaksirikon seurauksista kuolleina, vaan kuulilla ja veitsillä tapettuina -- niillä oli syvät haavat, joista veri oli tulvehtinut. Muuan, joka myös oli haavoitettu, mutta eli vielä, makasi pitkällään peräpuolessa. Minä en voinut häntä tutkia, mutta Goliah teki sen ja nosti hänet meidän purteemme. Me otimme veneen kuolleineen jälkeemme, ja minä kaasin vettä haavoittuneen kalpeitten huulien väliin ja koetin herättää hänet tajuntaan. Mutta hän vaan mutisi kamaloita sanoja, milloin englanniksi, milloin espanjaksi. Hän oli puettuna pukuun, joka taisi olla kuubalaisen upseerin univormu. Sanat, jotka häneltä kuumehoureessa pääsivät, ilmaisivat, ettei hän ollut espanjalainen; vaikka minä luonnollisesti olisin hoivaillut yhtä niistä aivan samalla tapaa.

"Kahden tunnin kuluttua olimme kotona. Goliah kantoi haavoitetun huvilaamme, ja palvelijamme hautasivat kuolleet kookospalmujen alle tuonne..." tyttö viittaa ulos avonaisesta ikkunasta ja lisää: "Minä olen pystyttänyt heidän yllensä ristin."

"Onneksi oli täällä juuri muuan hinaajalaiva tuomassa hiililastia jahdillemme. Sillä oli höyry vireillä ja kuudessa tunnissa haimme Key Westistä ystävämme, erään newyorkilaisen lääkärin, joka sattumalta vietti muutamia päiviä siellä. Hänen taitava kätensä veti kuulan ulos, ja minä ja sisareni -- joka tulostansa saakka on minua tässä auttanut -- olemme hoitaneet häntä niin huolellisesti, että vihdoinkin, sen mukaan kuin tänään olen kuullut, on toiveita hänen henkensä pelastumisesta. Luuletteko nyt, että minä aijon teidän antaa vangitsemalla hänet hallituksen käskystä tehdä tyhjäksi nämät toiveet. Sillä sitä varten olette tänne tulleet. Sen ymmärsin käytöksestänne nähdessänne, että sain selville teidän olevan tullivirkamies."

"Erehdytte, miss Vanstone", vastaa salapoliisi tehden poistavan eleen, sillä nuoren tytön ääni on nuhteleva, ja hänen ryhtinsä ilmaisee uhmaa. "Yhdysvaltojen raha-asiain toimikunta panee ainoastaan sellaisia syytteeseen, jotka rikkovat maan puolueettomuuden menemällä Kuubaan, eikä niitä, jotka sieltä tulevat."

"Loruja!" vastaa Indra kiihkeästi. "Tietänenhän toki, että on syytetty upseereja, jotka ovat palanneet Kuubasta, siitä syystä että... että he ovat ennemmin varustaneet matkueita! Espanjan konsulit jättävät kirjallisen todistuksen, raha-asiain toimikunta panee heidät syytökseen, mutta, Jumalan kiitos, vielä ei ole mikään amerikkalainen valamiehistö langettanut heitä. Enkö näe yö yöltä tullijahtienne risteilevän näitten saarien ympärillä? Keitähän ne ajavat takaa? Niin, miehiä, jotka tahtovat mennä taistelemaan kotisaarensa vapauden puolesta. Enkö ole öisin nähnyt mustan savun Raleigh'istä, joka on risteillyt edes takaisin merellä täällä ulkona estääkseen kansaraukkaa saamasta aseita, jotka suojeleisivat heitä tulemasta teurastetuiksi? Eikö Yhdysvaltain hallitus ole estänyt tusinan matkueita saapumasta Kuubaan, samalla kun Espanjalaiset ovat estäneet yhden. Oo, minä tiedän kyllä, kuinka paljon hallitus Washingtonissa rakastaa Kuubaa!"

"Kaikissa tapauksissa", vastaa salapoliisi kohteliaasti, "on tehtäväni täällä ainoastaan yllättää ja ehkäistä niitä, jotka purjehtivat saarelle. Haavoitettu, josta puhutte, on täysin turvassa minulta. Muuten olen vilpitön teitä kohtaan, koska näen, ettette ole sellainen, joka ilmaisisi lurjusraukan ja antaisi hänet alttiiksi tulla päätään lyhemmäksi. Neljä viidettä osaa virkamiehistä täällä tekevät, mitä heille käsketään, vaan sen vuoksi, ettei heillä ole muuta neuvoa. He ovat kuubalaisia kohtaan yhtä suuresti myötätuntoisia kuin tekin?

"Niin, ja te olette yksi niistä, sen näen myöskin", sanoo tyttö, innokkaasti ojentaessaan esiin kätensä ja saadessaan vastaan uuden puristuksen, mikä häntä säpsäyttää.

Sitten jatkaa salapoliisi: "Ehkäpä minä -- jos voisitte sanoa minulle, ken haavoitettu on -- saattaisin ottaa selvän, onko mitään todennäköisyyttä, että Espanjalainen konsuli Key Westissä olisi antanut mitään vangitsemiskäskyä häntä vastaan, tai tokko mikään muu vaara uhkaa häntä, ja ajoissa antaa teille viittauksen."

"En tiedä hänen nimeään", vastaa Indra. "Me katselimme koko hänen univormunsa, joka oli yhtenä riepu-, lika- ja verikekona, mutta löysimme vaan pari kirjoitettua muistiinpanoa, jotka näyttävät viittaavaan, että hän joko oli Maceon esikunnassa tahi palveli hänen johtonsa alla."

"Mutta sanat, joita hän on virkkanut houreissaan -- eivätkö ne ole teille mitään ilmoittaneet?"

Salapoliisin vielä puhuessa kuuluu vieressä olevasta huoneesta huuto.

"Ilmoittaisiko tämä teille mitään?" kuiskaa tyttö kalpein huulin, huutojen, kirkauksien ja kuumehoureiden, jotka saavat veren jähmettymään hänen suonissaan -- sellaisista kamaloista tapahtumista ne vihjaavat -- tunkiessa Masticin korviin.

"_Cuba libre! Al machete!_ Pelastakaa haavoitetut!" Se kaikuu kuin upseerin kehoitushuuto sotilailleen. Mutta sitte käy äänenpaino rukoilevaksi, valittavaksi, kauhistuneeksi hänen kirkuessaan: "_Santa Maria_! Älkää haavoitettuja iskekö! Pyövelit! Paholaiset! Tehän tapatte lääkärin ja sairaanhoitajattaret!" Ja hänen äänensä vajoo nyyhkytykseksi. "_Madre de Dios_, he ovat murhanneet koko lasaretin!"

"Tästä juuri voin tietää, että hän on kuubalainen", sanoo tyttö kiivaasti. "Panevatko kuubalaiset toimeen verilöylyjä lasareteissa? Lukekaa amerikkalaisia sanomalehtiä ja katsokaa, keitä ne ovat, jotka murhaavat haavoitetut heidän vuoteisiinsa ja iskevät kuoliaaksi ne, jotka kantavat punasta Genève-ristiä. [Genèven kaupungissa Sveitsissä perustetun 'Punasen ristin' jäsenet, jotka sodissa sairaita hoitavat, kantavat merkiksi punasta ristiä käsivarressaan.] Kuulitteko, mitä hän sanoi? Hän sanoi, että he löivät kuoliaaksi lääkärin, jonka auttavat kädet vaalivat sairaita ja kuolevia. Nuo kamalat huudot ne ovat herättäneet vihani Espanjaa vastaan. Kaksi viikkoa sitten olin välinpitämätön ja huoleton. Mitä huolin minä kaikesta tuosta? Mutta nyt on Kuuballa ystävä lisää."

Pian sen jälkeen lisää Indra vähemmän intohimosella äänellä: "Hän on nyt tyynempi. Hän hourailee harvemmin, ja hänen äänensä on vahvempi. Tohtori luulee että se on hyvä merkki -- että se merkitsee palauvaa elinvoimaa. Haluaisitteko ehkä mennä sisään ja katsoa häntä? Kenties tiedätte, ken hän on. Hänhän on saattanut oleskella Key Westissä jonkun aikaa. Te voitte estämättä mennä sisään hänen luokseen, hän ei tunne ketään."

"Teidän luvallanne heitän häneen silmäyksen", sanoo salapoliisi. Nuori nainen avaa oven ja vie mr Masticin suureen, ilmakkaaseen, sirosti kalustettuun huoneeseen, missä nuori mies makaa pitsillä koristetuilla patjoilla, ja häntä vaalivat herra, joka nähtävästi on lääkäri, ja nuorekas hoitajatar, jossa Mastic heti tuntee neiti Gertien Tampamatkalta.

Tohtori kohottaa varoittavasti kättään ja kuiskaa: "Olkaa kilttejä ja kävelkää hiljaa. Olen antanut hänelle unijuomaa. Luulen, että hän vaipuu taas uneen. Teidän ei tarvitse peljätä katsoessanne häntä. Hän ei teitä tuntisi -- toivon vaan, että hän sen tekisi."

Mastic menee sängyn luo ja huomaa nuoren seitsemänkolmattavuotiaan miehen, jonka kasvot taudista huolimatta vielä ovat rusehtuneita alituisesta ulkonaolosta paahtavassa auringonpaisteessa. Kasvonpiirteet olisivat kauniit, jolleivät olisi kärsimysten ja puutteiden uurtamat, ja jollei niitä jossain määrin rumentaisi otsassa oleva iskunhaava, mikä kumminkin nyt on osittain parantunut. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta seuraavana silmänräpäyksenä aukeavat ne ja tuijottavat rauhattomasti ympärilleen sulkeutuakseen taas, näyttämättä mitään nähneen.

Lähtiessään huoneesta kuiskaa salapoliisi miss Vanstonelle: "Olen iloinen, että annoitte minun nähdä hänet. Teidän ei tarvitse ollenkaan peljätä mitään harmillisuuksia Amerikan hallituksen tai Espanjan konsulin puolelta. Haavoitettu on kuubalainen. Olen nähnyt hänet useammat kerrat Key Westissä, missä hänellä on ystäviä. Hänen nimensä on..." Tullimies empii, aattelee hetkisen ja sanoo sitten ripeästi: "Ramon Varona."

"Oletteko varma siitä?"

"Täydellisesti! Olen usein nähnyt hänet yhdessä don Balascon, sikaritehtailijan kanssa." Tässä pysähtyy Mastic äkkiä, arvellen, että hän ehkä on ollut liian suora.

Mutta Indra ei havaitse hänen empimistään, vaan lentää sairashuoneesen, samalla kun hän kiihkeästi puhkeaa sanomaan: "Gertie, minä tiedän hänen nimensä. Se on Ramon Varona!"

"Ramon Varona?" kertaa Gertie. "Niin kaunis nimi, -- Ramon Varona!"

Ja nuori mies nousee koholle vuoteessa ja huutaa:

"Niin, Ramon Varona, luutnantti Banderan brigaadista ja komennettu vartioimaan salaista lasarettia kuusi peninkulmaa Cabanasista itäänpäin." Sitten katselee hän kummastunein silmäyksin ympärilleen huoneessa ja mutisee: "_Dios mio_! Missä olen? Olin avonaisessa veneessä, mutta..." Hänen äänensä käy äkkiä pitkäveteiseksi: "Minua nukuttaa -- tahdon levätä", ja hänen päänsä vajoaa takaisin tyynylle.

Tohtori nojaa hänen ylitsensä ja kuiskaa: "Hän nukkuu, Jumalan kiitosi Läheltä piti, ettei käynyt hullusti." Sitten tarttuu hän nuoria naisia kumpaakin käsivarresta, vie heidät huoneesta ulos, sulkee oven takanaan ja sanoo: "Mitä tulimaista te tarkoitatte hyökkäämällä sisään ja kirkumalla potilaani korviin hänen nimeänsä? Jumalan avulla ja enemmän onnesta kuin ansiosta ette ottaneet hänestä henkeä, vaan palautitte hänet tajuntaan. Niin, te olette juuri pari siivoja sairaanhoitajattaria, te! Te saatte lasaretista eronne, eikä kannata teidän pistää jalkaanne sairashuoneeseen jälleen!"

"Oo, tohtori Granite", sanoo Gertie rukoilevasta "Hänhän tervehtyy -- älkää sulkeko minua nyt ulos! Tehän sanoitte, että minä juuri olen Ramonin pelastanut. Sitä paitsi tulee hän niin kauniiksi, kun hän tervehtyy taas."

Vanhempi sisar taas osaltaan sanoo: "Minä unhotin itseni saadessani äkkiä tietää, kuka luutnantti Varona oli. Pyydän anteeksi ja teen, mitä sanotte minulle. Myönnätte kait, että tällä poikkeuksella olen koko ajan tehnyt velvollisuuteni."

"Olette, kuin enkeli", mutisee vanha Granite kyynel silmässä. "Menkää nyt, kumpikin -- minä otan miettiäkseni asianne, jollei vaan poika tuolla sisällä käy liian kauniiksi tummine silmineen ja riippuvine viiksineen. Menkää alas ja syökää aamiaista! Potilas tuolla sisällä tulee nukkumaan muutamia tunteja, ja herätessään luulen hänen olevan paranemaan päin."

"Te teette kait aamiaisella meille seuraa, mr Mastic?" sanoo Indra ystävällisesti. "Tiedän, että isä ihastuisi saadessaan teitä tavata. Hän hylkäsi ylenkatseella joka ajatuksen siitä, että teillä olisi vangitsemiskäsky mukananne, ja isäni on herra, josta aina on mieleen tietää, että hänellä on oikein."

Viides luku.

Valokuva.

Tohtori Granite palaa takaisin sairashuoneeseen, ja molemmat nuoret naiset sekä mr Mastic menevät alas ruokasaliin, missä mr tullivirkamies tutustuu aamiaiseen, jollaisen ainoastaan rikas mies voi saada aikaan niin syrjäisessä maailman kolkassa.

Se on ateria, missä ilmanalasta ei ole väliä pidetty, ja jokainen ajateltava mukavuus, niin, ylellisyyskin, on huolettomalla tuhlaavaisuudella tuotu tähän troopilliseen saareen etelämaisessa meressä. Pöytä on katettu ja koristettu kukilla, hiotuilla laseilla sekä astioilla pelkkää hopeaa ja hienointa porsliinia. Liina on lumivalkoinen ja passaus mahtipontista, koskapa sen toimittaa New Yorkista tuotettu livreeseen puettu hovimestari ja lakeija.

Luonnollisesti on siinä kaikkea, mikä on saarelle omituista -- kalaa, vasta merestä pyydettyä, hedelmiä, vasta puista otettuja, ja vihanneksia, joita on ateriaa varten poimittu. Mutta biffipaisti, joka Masticilla on lautasellaan, on parhaalta teurastajalta New Yorkissa ja on ollut viikon ison, kookospalmujen varjoaman jääkellarin jäähdytyshuoneessa. Erinomaiset ranskalaiset munakkaat ja hienot ranskalaiset hillokset kutkuttavat hänen kitalakeaan. Apollinaris ja soodavesi, tarjottuina hiotuissa laseissa, korvaavat tämän ylellisen pöydän ääressä Floridasaarien lähdeveden, joka usein on hieman karkeaa, rikiltämaistuvaa ja kaikkea muuta kuin maukasta. Keveitä hienoja viinejä on myös mr Masticille juotavana, ja niinikään tarjotaan hänelle Mokkakahvikupin päälle liköörejä ja konjakkia sekä whiskyäkin, kun hän on maininnut pitävänsä enimmän viimeksimainitusta juomasta.

Nuorien naisten pakinoiminen on iloista, vilkasta ja huvittavaa, ja jokainen töykeän totisuuden häivä, minkä salapoliisi on ehkä katsonut tarpeelliseksi virkansa vuoksi pitää, sulaa pois kauneuden vierasvaraisen hymyilyn tieltä. Indrasta ja hänen sisarestaan on erityisen hauskaa koota salapoliisin lautaselle kaikkia mahdollisia hyviä syötäviä, sitten kun hän nyt on vapauttanut heidät kaikista peloista haavoitetun upseerin suhteen, josta hänen molemmille omalupaisille hoitajattarilleen on tullut jotain hoidettavaa, suojeltavaa ja ehkäpä rakastettavaakin. Sillä nainen rakastaa enin sitä, jota hän hellii, ja jonka edestä hän uhrautuu.

Keskellä tätä herkullista ateriaa, joka kuluu hyvin rattoisasti, sillä mr Mastic kertoo muutamia hauskimpia juttujaan tullipalveluksesta, ja nuoret naiset kuvaavat vilkkaasti hänelle viimeistä hevosnäyttelyä New Yorkissa -- Mastic on syntyisin kentuckilainen ja semmoisena suuri hevosten ystävä -- astuu talon herra ja sen molempain kaunisten emäntäin isä sisään.

Hän on kaunis noin viidenkymmenen vuoden vanha mies, jolla on terävät, viekkaat silmät, hyvänsävyinen kasvojen ilme ja ystävällinen käytöstapa. Asioista erottuaan antautuu mr Vanstone puutarhuritaidon riemuja nauttimaan ja tulee juuri ananaasi-istutuksiltaan. Häntä seuraa Rex, joka on nälästynyt biljardia pelatessaan.

Liikemiehen rattoisa vieraanvaraisuus saa salapoliisin pian tuntemaan itsensä kotiutuneeksi. Hän antaa isännälleen sydämellisen kädenlyönnin ja huomauttaa ystävällisesti Rexille:

"Minä näin teidät, nuori mies, sisarinenne matkalla Tampasta tänne."

"Totta tosiaan, muistan teidät", vastaa poika iloisesti ja kääntää huomionsa siihen, mitä hovimestari asettaa hänen eteensä, Indran kiiruusti isälleen selittäessä, että Masticilla ei ole mitään aikomusta vangita yläkerrassa olevaa haavoitettua, sekä kertoessa juttua hänen tuntemisestaan, ja että tohtori Granite nyt luulee heidän turvattinsa tervehtyvän.

"Vai niin, nuoren herran nimi on Varona", huomauttaa Vanstone vanhempi ja lisää tyytyväisesti nauraen: "Enkö sanonut, että Amerikan hallitus ei häiritsisi häntä? Mutta sinä olet ollut niin huolissasi tuon veitikan takia, jonka Golfvirrasta kalastit, Indra, että voisi luulla sinun rakastuneen häneen."

"Mitä sanot? Rakastunutko muuhun kuin meidän Billyymme?" virkahtaa Gertie harmistuneesti.

"Oo, sepäs olisi liian kovin Severancea vastaan", sanoo Rex naureskellen.