Part 2

"No niin, joku laivassa kaikissa tapauksissa on", vastaa nuori tyttö. "Olen varma, että he minut havaitsevat. Katsoppas, tuossa lähtee vene liikkeelle! Sinä et juuri käsitä laivoista mitään, Rex! Olen varma, että se on isä."

"Varma, että se on isä?" matkii nuori Vanstone nauraen. "Onko isällä hiilenmusta tukka ja mustat viikset? Ei kait vaan ukko ole alkanut värjätä harmaita kutriaan?"

"Oo, Rex, se olisi hirveätä! Värjätty tukka merkitsisi tulevaa äitipuolta, ja sinä tiedät, ettei Indra enkä minäkään voisi semmoista sietää."

"Noo, tällä kertaa voit olla tyyni", nauraa poika, "sillä tukka ei ole värjätty, ja tuo roikale, jonka näemme, on espanjalainen, jolleivät silmäni minua petä."

Ja uudestaan silmäten lähenevää venettä, joka nyt on melkein aivan vieressä, lisää hän: "Kuka hiisi se saattaa olla?"

Sen saa hän pian tietää. Valkoiseen Panamahattuun ja keveään troopilliseen pukuun, jolle punanen, vyötäryksen ympäri taiteellisesti poimiteltu silkkivyöhyt antaa raakamaisen vivahduksen, puettu herra tulee maaportaiden yli, joka nyt yhdistää höyryaluksen laituriin, ja hänen sanottuaan pari kiireellistä sanaa kapteenille, lähenee tämä molempia nuoria amerikkalaisia ja sanoo: "Mr ja miss Vanstone, sallikaa minun esitellä don Estrabon Balasco, joka on kysynyt teitä!"

"Ah, olen ihastunut huvista", huomauttaa espanjalainen kumartaessaan kohteliaasti maailmanmiehen tavoin. "Teidän isänne kirjoitti, että te ehkä tarvitsette minun höyrypurttani, mutta onneksi on teidän oma jahtinne täällä. Minä olen rohjennut... tarkastaa sitä." Hän kenties hieman epäilee viimeisiä sanoja lausuessaan. "Se on täysin selvä Smaragdisaarelle lähtemään."

Tämän tapahtuessa tutkii Mastic herraa, jonka luo hänet on lähetetty Key Westiin, ja jonka hän jo ulkonäöltä tuntee. Hän huomaa, että Estrabonilla on tummat salamoivat silmät ja hyvin mustat viikset, että hän on hoikka, mutta vahvarakenteinen ja hänellä on tuota notkeaa, mutta miellyttävää somuutta, joka on kastilialaiselle rodulle omituinen, etenkin kun sitä on oleskelu troopillisissa maissa hervaissut ja veltostuttanut.

Señor [herra] Balasco on, ulkomuodosta päättäen, tuskin kolmenkymmenen vanha, mutta nuoruudestaan huolimatta yksi suurimpia sikaritehtailijoita Key Westissä, missä hänen tehtaansa hallussa on suuri tontti pääkadulla ja hänen tehdasmerkkinsä on hyvin tunnettu ja hänen liikkeensä nähtävästi yhtä laaja kuin kenenkään tässä kaupungissa, joka etupäässä harrastaa sikareja, sikaretteja, pesusieniä ja kuubalaista isänmaanrakkautta.

Masticin tarkkaan häntä tarkastellessa puhelee espanjalainen vilkkaasti molempain nuorten kanssa.

"Niinmuodoin olette te señorita [herrasnainen, rouva tai neiti] Vanstone", sanoo hän kääntyen Gertien puoleen! "Olette kait tulleet Floridaan, arvelen, lepäämään kaikkien New Yorkin huvien jälkeen."

Señorin silmäys ja käytös ilmaisevat kunnioitusta. "Hän pitää minua nuorena daamina", ajattelee tyttö ihastuneena ja kiinnittää parin kiitollisia silmiä häneen.

Mutta nämä melkein kyynelöityvät, kun Rex poikamaisen vilpittömästi puhkeaa sanomaan: "Oo, älkää pitäkö häntä Indrana -- se olisi kauhea pukki. Ja älkää tuomitko Indraa meidän mukaamme. Indra on aivan eri luokka yksinään."

"Oo, Rex, kuinka voit niin sanoa?" mutisee Gertie rukoilevasti. "Indra on vaan kaksi vuotta minua vanhempi."

"Kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta", sanoo nuorukainen matemaattisella ja julmalla tarkkuudella.

Mutta Balasco on taitava maailmanmies, ja vaikka hän salaa hymyilee sisarusten pikku riidalle, tekee hän valtioviisaasti siitä lopun virkkamalla: "Tulkaa tätä tietä. Minä osoitan teidät veneesenne, señorita Gertrud. Laiturilta vedenpintaan on muutamia portaita. Minä olen tarkastellut Lentokalaa ja huomannut, että se on hyvin nopeakulkuinen; kolmessa tunnissa olette te isänne sylissä. Hänelle toivon teidän vievän syvimmän kunnioitukseni. Jonakin päivänä, ehkä pian -- mr Vanstone on minua kutsunut -- saan ehkä kunnian tehdä teille kaikille tervehdyskäyntini viehättävällä Smaragdisaarella."

"Se on oleva hauskaa", mutisee miss Gertrud Balascon saattaessa häntä maaportaan yli hidalgon kohteliaalla arvokkaisuudella, ja tullivirkamiehet, joilla ei ole mitään enempää tehtävää, seuraavat heitä höyryaluksesta.

Mastic, joka välinpitämättömästi katselee heitä, tulee sillä aikaa kahteen johtopäätökseen. Ensiksikin, että on tapahtunut jotain, joka on saattanut miss Indra Vanstonen äkkiä lykkäämään eli aivan sikseen jättämään huviretken Palm Beachiin, koskapa Lentokala nyt on Key Westissä, ja toiseksi, että Balasco on syystä tai toisesta käyttänyt tätä tapausta tarkastaakseen aluksen.

Mutta äkkiä salapoliisi herää mietteistään. Hänen ympärillään aaltoilee ihmisjoukko, joka tavallisesti tunkeilee laiturilla jonkun Florida-aluksen saapuessa -- pesusienen pyytäjiä, satamajätkiä, kaupunkilaisia, syntyperältään enimmäkseen Kuubasta, matkailijoita, jotka viettävät pari troopillista päivää tuolla ihanalla troopillisella saarella, sikaritehtailijoita, polttaen välttämättömiä sikarejaan, kauniita, tummasilmäisiä Espanjalaisia tyttöjä eri sikaritehtaitten pakkausosastoilta, sekä tavallinen läjä neekereitä ja neekerisikiöitä, jotka täydentävät tämän kaupungin väestön, jossa on jos jonkin värisiä iholtaan -- valkoisia, keltaisia, shokolaadinruskeita ja mustia, mutta enimmäkseen mustia.

Tästä joukosta kuuluu aivan salapoliisin takana muutamia sanoja, jotka panevat hänet säpsähtämään:

"_Caspita!_ Don Balasco kietoelee mustekalakäsiään noitten kahden pienen Espanjaa vastaan juonittelijan ympäri!"

Thomas Duff Mastic on varma siitä, että ääni on toisen rautatievaunuissa olleen espanjalaisen. Hän ei kuitenkaan suoraapäätä käänny ympäri, vaan katselee välinpitämättömästi venettä, jota kaksi rotevaa jahdin kansimatroosia soutavat pois don Balascon viipottaessa jäähyväisiä nuorille anerikkalaisille ja huutaessa, että hän lähettää heidän matkatavaransa heidän jäljestään neljännestunnin kuluessa.

Mastic kääntyy nyt nopeaan ja näkee edessään mahtavakorvaisen Espanjalaisen. Hänen vieressään seisoo hänen toverinsa rautatieltä. Puoli minuuttia myöhemmin kiiruhtaa don Balasco kevein askelin jälleen laiturille, sekoittuu väkijoukkoon ja aikoo nähtävästi ryhtyä nuoren Vanstonen ja hänen sisarensa matkatavarain lähettämiseen.

Samassa menee tullisalapoliisi hänen luokseen ja sanoo: "Don Estrabon Balasco, luulen minä. Minut on raha-asiain toimituskunta määrännyt teidän luoksenne."

Vaikka tämä ilmoitus tehdään puoliääneen, näyttää se sikaritehtailijaan vaikuttavan sähköiskun tavoin. Hän kalpenee ja kuiskaa: "Ymmärrän, mutta älkää puhutelko minua julkisesti -- se voi koskea henkeäni. Tulkaa kotiini luokseni kaikessa hiljaisuudessa kahdeksan aikaan illalla."

Vastausta odottamatta rientää señor Balasco taas laivaan ja alkaa innokkaasti kysellä perämieheltä, eikö hän saisi nuorien amerikkalaisten matkatavaroita heti maalle viedyiksi.

Salapoliisi katsoo hänen jälkeensä ja ajattelee: "Tulimaista, sepäs oli odottamatonta! Tuo herrasmies on petturi kuubalaisia kohtaan ja pelkää henkeänsä. Senpä tähden minut onkin määrätty hänen luoksensa." Sitten repii hän äkkiä tukkaansa seuraavan arvoituksen johtuessa hänen mieleensä: "Mitä tuhatta tuolla suorasuisella amerikkalaisella pojalla ja hänen sievällä pikku sisarellaan on tekemistä Espanjaa vastaan suunnattujen salahankkeitten kanssa?"

Toinen luku.

Sikaritehtailija Key Westissä.

Tälle ongelmalle ei mr Mastic heti löydä ratkaisua näytellessään huolimattoman näköisenä matkailijaa ja pannessaan merkille, että Lentokala lähtee saaren eteläisen niemen ympäri ja edelleen itäänpäin.

Koska hän ei pidä julkisuudesta Russel Housessa, menee hän syrjäiseen ja vaatimattomaan hotelliin ja asettuu sinne ilmoittaen nimekseen Robert Johnson ja julistaen emännälle, että hän oli tullut sinne katsomaan, voisiko hän hankkia joukon huokeita pesusieniä pohjoisille markkinoille.

Sen tehtyään jättää Mastic matkatavaransa sinne ja ryhtyy aikaa tappamaan ajelemalla ympäri kaupunkia yhdessä Key Westin kiitetyistä huokeista ja huonohoitoisista troskista. Kuski on yhtä vanha kuin huonoruokkoinenkin neekeri, jonka kieli kumminkin on liukas ja liikkuva, vaikka hänen jäsenrikkoinen hevosensa joskus osoittaa empimätöntä taipumusta olla paikaltaan hievahtamatta. Matka on maksava ainoastaan viisikolmatta centtiä, niin että Mastic katsoo itsellään olevan varoja pikku juomarahaksikin.

Tällä ajoretkellä hämmästyy salapoliisi taas nähdessään, kuinka suuri Estrabon Balasco & C:on sikaritehdas näyttää olevan, ja koettaessaan saada kuskiaan puhelemaan paikallisista olosuhteista saa hän tietää don Estrabonin yksityisasunnon osoitteen sekä pari muuta tärkeänlaista tietoa.

"Onpas tuo Balascon tehdas koko suuri", huomauttaa hän huolimattomasti troskan täristessä sen suuren rakennuksen ohi.

"On, massa" [= herra], vastaa neekeri, joka päinvastoin kuin Key Westin tavalliset mustat, on puoleksi amerikkalainen. Rotunsa tavallisella oppivaisuudella on hän omistanut itselleen jonkun verran luontoperäistä kuubalais-isänmaanrakkautta, sekoitettuna suurella määrällä epäkieliopillista espanjalais-siansaksaa. "Don Estrabon on suuri massa tässä kaupungissa. _Mucho grande_! Hän on yhtä viekas kuin yankee, [yankeeksi sanotaan Yhdysvaltojen pohjoisosien asukkaita] _sabe_!"

"Viekas kuin yankee? Tekeekö hän parempia sikareja kuin muut hidalgot näillä seuduin?" kysyy Mastic.

Vastaus, jonka hän saa, kummastuttaa häntä.

"_Diablo_, siinä juuri on hänen viekkautensa! Täytyy olla _tabaco_ tehdäkseen cigarros. Toiset, ne eivät saa _tabaco_. Don Balasco hän saa _mucho... mucho tabaco_!"

"Ollakseen isänmaanystävä tuntuu Balasco erittäin hyvin tulevan toimeen espanjalaisten virkamiesten kanssa", ajattelee Mastic ivallisesti hymyillen, Sitten kysäsee hän: "Don Balascohan on isänmaanystävä, Cuba libre, vai?"

"On, hän on oikea kuubalainen: hän saa _mucho tabaco_ Habanasta", lisää neekeri, ikäänkuin nämät molemmat asiat seuraisivat toisiaan, vaikka salapoliisi pitää, että se on jotenkin kummallinen yhdistys.

Ajelemisen jälkeen huomaa Mastic pikku hotellissa, että kaikki ovat yhtä mieltä Balascon alttiudesta Kuuban asialle.

Aterialla teroittaa sitä hänelle sikarityömies, joka istuu hänen vieressään ja vastaukseksi tullimiehen kysymyksiin sanoo: "Niin, don Estrabon on _Cuba libren_ uskollinen ystävä. Hänellä ei ole palveluksessaan ketään muita kuin saarelta maanpakoon ajettuja -- isänmaanystäviä, jotka antavat osan viikkopalkastansa hyvän asian edistämiseksi. Yhtenä näistä kunnioitan häntä. Espanjan vihollisille olisi kova isku, jos hänen tehtaansa täytyisi sulkea ja hänen kuubalaiset sikarityömiehensä joutuisivat palkattomiksi. Huomaten tämän, on don Balasco sotapäällikön rohkeudella ja yankeen viisaudella ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että hänen tupakkivarastonsa päivä päivältä lisääntyy, kun toiset suuret tehtailijat täällä tuskin saavat ainoaakaan lehteä käsiinsä."

Näiden ajatusten valtaamana menee salapoliisi määräystensä mukaisesti kahdeksan aikaan don Balascon huvilaan, joka on eräällä syrjäkadulla banaanien, palmujen ja kookospähkinäpuiden keskellä ja näyttää mitä suloisimmalta rauhalalta.

Huvila on puinen, valkeaksi maalattu ja sillä on leveät verannat ja vihreät venetsialaiset akkunavarjostimet. Se on ulkoasultaan kokonaan amerikkalainen, eikä espanjalainen, vaikka riippumatto heiluu verannalla ja vihjaa päivällisunista trooppisessa kuumuudessa. Pääkäytävällä on sähkösoittokello, jota koskettua musta palvelija avaa oven ja osoittaa Masticin arkihuoneeseen.

"Don Balascoa pidättävät nyt muutamat herrat ruokasalissa. Minä annan hänelle nimikorttinne samalla", sanoo musta palvelija vietyään salapoliisin sisään.

"Minulla ei ole nimikorttia mukanani", on tämän vastaus, "mutta olkaa hyvä ja sanokaa herralle, että henkilö, jonka kanssa hän sopi yhtymisestä kahdeksan ajoissa, on täällä. Hän kyllä ymmärtää."

Palvelijan poistuttua katselee tullivirkamies ympärilleen huoneessa ja huomaa sen olevan sisustetun amerikkalaiseen tyyliin pohjoismaisen mukavasti ja etelämaisen vilvakkaasti, koska sen ikkunat viettävät suoraan ulos leveälle pylväskäytävälle. Kynttiläkruunu levittää häikäisevää valoa huoneeseen, ja sen valossa pistävät silmiin muutamat kauniit taulut ja jotkut kallisarvoiset esineet parissa pienessä vanhantyylisessä kaapissa. Salapoliisin tarkastellessa näitä viehättää häntä, jolla on tarkka silmä naisellista ihanuutta huomaamaan, äkkiä muutaman kaapin päällä komeissa kehyksissä oleva nuoren naisen valokuva. Se on erinomaisen hienosti väritetty ja esittää tyttöä, jolla on vaaleanruskea tukka, hymyilevät sinisilmät ja ihastuttava vartalo, minkä kauneus esiintyy täysin, nuori neitonen kun on soreaan tanssipukuun puettuna.

"Tulimmaista! Tuo ei olekaan mikään mustasilmäinen espanjalainen señorita", hymähtää Mastic itsekseen, sillä nuori nainen valokuvassa näyttää empimättä amerikkalaiselta. Kasvonpiirteet ovat anglosaksilaiset, ja kasvonjuonteilla, vaikka ne ovatkin iloiset ja säteilevät, on tuo päättäväisyyden ja itsenäisyyden piirre, joka on Yhdysvaltojen tyttärille omituinen.

Samalla aikaa kun salapoliisi tekee tämän havainnon, huomaa hän, että sanoma hänen tulostaan on heti tehnyt vaikutuksen henkilöön, jota hän hakee. Hän kuulee don Balascon pehmeällä kastilialaisella äänellä sanovan ulkona eteisessä -- espanjaksi -- kieli, jota Mastic partioretkillään on hieman oppinut:

"Muistakaa, että olette sikarityömiehiä. Tulkaa ja pyytäkää työtä tehtaassani huomenna."

Tullivirkamies, jonka mielestä tämä on jotensakin omituinen kehoitus väelle, joka etsii paikkaa, heittää silmäyksen eteiseen ja näkee valtavan korvan katoavan sisäänkäyntiovesta.

Seuraavana silmänräpäyksenä tulee hänen isäntänsä häntä vastaan ojennetuin käsin ja sanoo ystävällisesti äänellä, joka on niin hiljainen, että se on melkein kuiskaava: "Toivon, etten ole antanut teidän odottaa, señor Mastic."

"Minä olen viettänyt ajan hyvin hupaisesti", vastaa amerikkalainen, joka ei voi silmiään valokuvasta kääntää.

"Ah niin", huomauttaa Balasco ja pitää valokuvaa valoa vasten. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy viehättää jokaista miestä. Tahtoisin tietää, ken hän on."

"Ettekö tiedä, mikä hänen nimensä on?" kysyy salapoliisi kummastuneena.

"Siitä ei ole minulla aavistustakaan", vastaa espanjalainen keveästi huoaten: "Minä sain valokuvan aivan asioimismaisesti."

"Asioimismaisestiko?"

"Niin, te ehkä tiedätte, että ammatissani on tavallista tehdä sikarilaatikkojen kannet houkuttelevammiksi kiinnittämällä niihin kauniitten naisten muotokuvia. Näyttelijättärille ja muille muotikaunottarille on se puffia. Mutta teatterivarasto on melkein tyhjennetty, ja meillä on New Yorkissa asiamies, jonka toimena on etsiä liikkeellemme sopivia uusien kaunottarien muotokuvia. Hän lähetti minulle tämän valokuvan, -- hän on arvattavasti tavannut sen jonkin valokuvaajan luona, joka on tehnyt konkurssin tai muuten muuttanut varastonsa rahaksi."

"Ja nyt se on luultavasti Estrabon Balasco & C:on tehdasmerkkinä", hymyilee Mastic.

"_Por Dios_! Eipäs!" puhkeaa espanjalainen sanomaan. "Tämä ei ole semmoisen naisen kuva, joka tahtoisi ihanuuttaan sikarilaatikon kannella näytellä. Minä olen antanut erään maalarin värittää sen ja ihmettelen joskus, onkohan elävä alkukuva puoleksikaan niin viehättävä kuin muotokuva." Juurikuin innokasna muuttamaan keskustelualuetta alentaa Balasco sitten äänensä kuiskaukseksi ja huomauttaa: "Tullinhoitaja on minulle ilmoittanut, että Yhdysvaltain hallitus on teidät lähettänyt luokseni. Tulkaa kanssani ruokasaliin, niin saamme asiasta tuumia sikarin ja viinilasin ääressä."

"Mielelläni otan sikarin ja viinin vastaan", vastaa ujostelematon amerikkalainen ja seuraa don Balascoa valaistun eteisen kautta huvilan toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä viekoittelevat uhkeat hopeakalut, tamminen veistoksilla koristettu bufetti ja aterian jäännökset, joka paremmin olisi sopinut ruhtinaalle kuin sikaritehtailijalle, mr Masticin kummastuneena virkkamaan: "Tulimaista!"

"Te pidätte asunnostani", huomauttaa Estrabon. "Niin, ei se ole niin huono nuorellemiehelle Key Westissä. Sallikaa minun kestittää teitä espanjalaisella vierasvaraisuudella. Tässä viinissä --" hän kaataa täyteen lasin -- "on minulla kunnia juoda teidän ja korkean presidenttinne malja."

"Maljanne!" vastaa Mastic ja tyhjentää sisäänsä jotakin, jota hän ei voi kuvata, mutta joka tuntuu hänestä lienteämmälle kuin hienoin Bourgogne ja suloisempimakuiselle kuin sokeripalmun mehu.

"Mitäs punssia tämä on?" puhkeaa hän sanomaan tyytyväisesti maiskuttaen ja syvään hengähtäen.

"Punssia? Por Dios! Se on Madeiraa vuoden 1850 sadosta -- lasiko lisää?"

"Minä en kiellä", vastaa salapoliisi. "Otan vierasvaraisuutenne vastaan yhtä mieluisasi! kuin sitä tarjotaankin."

"Silloin toivon, että sikarini maistuvat teille", virkahtaa don Balasco ja tarjoaa tullimiehelle havannan, joka saapi tämän, pari kertaa koetellen vetäistyään, selittämään: "Hitto vieköön! Nämät ovat paremmat kuin ne sikarilajit, joita milloinkaan olen ottanut takavarikkoon, ja kumminkin olen minä niitä ottanut jotakuinkin useita Floridan salakuljettajilta."

"Ne ovat _Regalias Imperiales_, erityisesti Kuuban kenraalikuvernööriä, Venäjän tsaaria ja minua itseäni vasten valmistettuja", huomauttaa espanjalainen, "Teidän pitää koettaa tänä iltana nauttia niistä, sillä kenties ette saa koskaan enään tilaisuutta siihen, jollette vaan taas tule minun luokseni vieraisille."

"Silloin otan sanastanne kiinni", nauraa Mastic. "Te kait annatte anteeksi, mutta se on tapani" -- ja hän täyttää taskunsa laatikosta.

"_Diantre_", hymyilee Estrabon, vaikka hän näyttää hiukan kummastuneelta. "Toivon, että osoitatte samaa intoa, kun on otettava kiinni roistot, joiden jäljille tahdon teidät päästää."

"Keitä ne ovat?"

"Sen sanon teille pian, mutta ensin..." Espanjalainen menee kiiruusti ikkunaovien luo, avaa ne ja heittää varovaisen silmäyksen verannalle, sulkee ne ja laskee ikkunaverhot, menee sitten ovelle, jonka hän sulkee ja panee salpaan, ja kuiskaa tullessaan tullivirkamiehen luo, joka välinpitämättömästi on tarkannut häntä: "Sekä teidän että minun henkeni voisivat joutua vaaraan, jos joku kuuntelisi meitä. Nuo roistot eivät epäilisi uhrata ketä hyvänsä kirotulle asialleen." Espanjalainen puree valkoiset, vahvat hampaansa yhteen viime sanoja lausuessaan.

"Mikä on lurjuksien nimi?" kysyy salapoliisi kesken imasuja sikaristaan, jonka tuoksu tuntuu hänestä jostain Floridasaaresta lähtevältä tuulahdukselta ananaasien ollessa kypsymäisillään.

"Lurjukset, joita tarkoitan, ovat Kuuban puoluelaiset tässä kaupungissa ja Floridassa."

"Sepä oli jotensakin kummallinen selitys kuubalaiselta isänmaanystävältä kuin te!" sanoo Mastic nauraen.

"Kuubalainen isänmaanystävä -- pah!" puhkeaa Estrabon sanomaan ja jatkaa ivallisesti: "Minä puijaan heitä -- saadakseni tietooni heidän salaisuutensa!" Silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen jatkaa hän tyynemmin: "Mutta minun ja teidän välillänne, señor tullivirkamies, ei voi olla mitään salaisuuksia -- minulla on päällikkönne sana, että olette vaitelias ja luotettava. Mielelläni saatan teille puhua että vihaan Kuuban kapinoitsijoita ja olen yksi Espanjan hallituksen asiamiehiä."

"Ah, sitten luulen ymmärtäväni teitä", vastaa salapoliisi hitaasti. "Teillä on vihiä matkueesta, joka varustetaan viemään aseita ja ampumavaroja saaren kapinallisille. Arvaan tahtovanne, että usuttaisin tullialuksen tai amerikkalaisen sotalaivan heidän niskaansa -- jotain samantapaista, jota koetin tehdä, kun oli kysymyksessä Kolme ystävää."

"_Diablo! Kolme ystävää_, niin. Jospa voisimme saada kiinni sen aluksen! Emme täällä, jossa siitä vaan syntyisi oikeudenkäynti, farssi, ilveily, mutta Kuubassa -- missä me voisimme hakata maahan järkiään sen kaikkine päivineen!" huutaa espanjalainen verenhimoinen loiste silmissä.

"Sitä en epäile", vastaa Mastic jurosti. "Mutta nuo verilöylyt maksavat teille enemmän kuin tappionne. Ne ryöstävät teiltä Amerikan kansan myötätuntoisuuden."

"_Caramba_! Mitä välitämme Amerikan kansan myötätunnosta niinkauan kun Amerikan valtio aluksineen auttaa meitä?"

"Niin, luulen että olette meidän puolellamme!" vastaa tullimies synkästi. Ja jatkaa tuhahtaen, välttääkseen keskustelun: "Parempi käydä kauppaa ja lopettaa politikointi. Olen täällä valtion tehtävissä suorittamassa velvollisuutta. Milloin luulette, että teillä on sopiva syy loukata Yhdysvaltojen puolueetttomuutta näiltä osin?"

"Se ei ole heti tarpeen täällä", vastaa Don, "mutta yksi saari noin 30 mailia länteen täältä -- Smaragdisaari."

"Smaragdisaari!" huudahtaa tullivirkailija. "Taivas! sehän on George Vanstonen koti. Hänen tyttärensä ja poikansa ovat siellä."

"Pyh! Tämä on ovela mies. Hän tuo viattoman perheessä mukanaan -- loistava paikka, ananasplantaasi, kookospalmulehto, pitää ovensa auki, viihdyttää ystäviään. Mutta hän juonii lähettämällä vahingontekijöitä Kuubaan; hän on Espanjan vihollinen."

"Millaista kauppaa luulet Vanstonen käyvän? Hän on amerikkalainen kauppias."

"Millaista kauppaa Yankee kauppias tekee? _Rahaa_!"

"Mutta Vanstone on miljoonamies. Katsokaa vaan hänen pleasurejahtiaan."

"Oo, sepä se kepposen tekeekin!" huudahtaa espanjalainen. "_Caramba_! Luuletteko, etten tiedä, että hän on miljoonamies? Estääkö se tavallisesti koskaan yankeekauppiasta tahtomasta useampia miljoonia? Hän on yankeekauppias, -- tiedättekö, mitä se on? Se on mies, joka tekee rahasta mitä tahansa. _Por Dios_! Minä tunnen heidät, minä. Eivätkö muutamat heistä orjainvapautussodan aikana varustaneet salaa piirityslinjan murtajalaivoja -- ansaitakseen rahoja? Eivätkö suuret joukot heitä puijaa nyt tullikamarianne tavarain arvostelussa väärillä tavaraluetteloilla -- ansaitakseen rahoja?"

Tätä syytöstä voi Mastic tuskin valheeksi väittää. Tullisalapoliisina tuntee hän yankeekauppiasten synnit liian hyvin. Sen vuoksi sanoo hän lyhyesti: "Mitä syitä teillä on uskoaksenne, että mr Vanstone aattelee lähettää sissimatkueen Kuubaan?"

"Niin, ensiksikin piilottaa hän huvilassaan kuubalaista upseeria, kuuluvaa Maceon esikuntaan, mikäli olen kuullut mainittavan. Toiseksi on suuri varasto aseita, ampumatavaroja ja dynamiittia kätkettynä joko Smaragdisaarella tai jollakin aivan läheisellä saarella. Kun aika on käsissä, saatetaan joukkue isänmaanystäviä Key Westistä, kuubalainen upseeri, piilotetut aseet ja höyry huvijahti yhteyteen, ja kymmenen tunnin kuluessa voivat nämä aseet olla Espanjan vihollisten käsissä veljieni ampumista ja maani autioittamista varten. _Santa Maria_! Aatelkaapas sitä, _americano_! Aatelkaapa mitä on nähdä näitten petturien polkevan maahan suurinta valtakuntaa, minkä maailma on nähnyt, maailman ylväintä kansakuntaa."

Espanjalaisen silmät salamoivat, ja vahva kiihtymys ilmestyy sekä hänen äänenpainossaan että eleissään.

"Hyvä! Mitä tahdotte minun tekevän tässä asiassa?" kysyy salapoliisi karskisti ja ja puree poikki nenän vielä yhdestä Estrabonin verrattomia havannoita.

"Minä tahdon, että hankitte itsellenne veneen ja otatte selvän, missä piilotettu asevarasto on, niin että sen voi ottaa takavarikkoon. Tahdon myöskin, että urkitte, kuka kuubalainen upseeri, joka nykyään oleskelee mr Vanstonen ja hänen perheensä luona, on, ja joko hän on loukannut amerikkalaista puolueettomuutta, niin että vangitsemiskäsky voidaan häntä vastaan antaa. Se asia täytyy teidän itse huolehtia. Tässä on rahoja menojenne korvaamiseksi."

"Yhdysvaltojen hallitus on kassanhoitajani", selittää salapoliisi lyhyesti ja työntää pois tarjotun kullan.

"Niin, luonnollisesti! Teillä on oikein. Tehän olette suuren presidentin palkassa. Antakaa minulle raportti niin pian kuin mahdollista. Luuletteko voivanne toimittaa, mitä haluan?"

"Aivan varmaan. Minä olen tutustunut Floridasaariin ja tiedän, kuinka niiden seassa on kulkeminen", vastaa Mastic.

"Voinko luottaa teihin? On niin monta maamiehistänne, jotka ovat myötätuntoisia noita koiria kohtaan, jotka tahtovat nöyryyttää Espanjaa. Joukko _americanos_ vihaa maatani?" Viime sanat virkkaa hän jotensakin alakuloisesti.