Part 16

Karhea ääni huutaa ruokasalongista: "Kaksi kappaletta veneessä! Nyt on hän meidän, nulikka!" Ja kansihytistä astuu Mastic jauhottuneissa vaatteissa ja lurjusnulikka kuin valkoinen käärö, ja molemmilla on heillä revolveri kädessä, hana vireillä.

"Vangitsen teidät. Te olette minun vankini!" huutaa salapoliisi. "Niin te, don Balasco -- teille minä puhun. Päästäkää nuoren naisen käsi, niin että voin panna käsiraudat teille." Ja hän ottaa esiin parin sellaisia.

"Vangita minut! Täällä Espanjassa? Mistä sitten?"

"Merirosvoudesta!"

"Me olemme Espanjan alueella emmekä aavalla merellä!"

"Niin, mutta tämä alus on minun komennossani. Te olette sen varastaneet minulta. Minä otin aseet takavarikkoon eilen. Antautukaa!"

"Hänen läsnäollessaan -- en koskaan!" kirkuu espanjalainen, jota on äkkiä keskellä voitonriemua häiritty. Rajulla huudolla kutsuu hän väkeään, vetää tikarin ja hyökkää kuin villikissa tullimiehen kimppuun, mutta kaatuu kuolleena kannelle -- läpi pään ammuttuna kuten muukin vahingollinen elukka.

Herransa huudosta tulee Estrabonin perämies juosten ohjaushytistä, ja nulikka ampuu häntä, mutta ei tapa, vaan ainoastaan haavoittaa hänet. Juan ja Pablo tahtovat veneestä hypätä ylös täkille, mutta siitä estävät revolverit heitä, ja haavoitettu heitetään alas heidän luo.

Mastic nostaa ylös Balascon ruumiin ja sanoo: "Hän on kuollut. Tämän herran heitän mereen, arvelen minä. Miss Vanstone toivoakseni ei pahastu minuun siitä, että olen ryöstänyt häneltä sulhon?"

Mutta tämä kamala leikinlasku sattuu hyvin sopimattomaan aikaan. Indra Vanstone on ratkennut hillitsemättömään itkuun, pyytää heitä joutuisasti lämmittämään ja nyyhkii: "espanjalainen kanuunavene... se tulee murhaamaan niitä, joita rakastan!"

Mastic huomaa hänen olevan oikeassa ja puhkeaa sanomaan: "Tulimaista, meillähän on koneenkäyttäjä siellä alhaalla. Sinä osaat pitää perää, nulikka. Tartu ruorirattaaseen!"

"Luottakaa minuun!" huutaa poika. "Onhan vaarassa omakin nahkani!" ja hyökkää ohjaushyttiin juuri parhaiksi.

Samassa näet näkyy joukko sotilaita tulevan pensastiheiköstä rannalle, ja pian senjälkeen pamahtaa kiväärien yhteislaukaus, ja kuulat rätisevät jahdin vasenta sivua vasten.

Äkkiä huutaa myös Mastic: "Taivaan nimessä. Me olemme loukussa!" Paksu savu tupruaa esiin lännenpuolella olevan niemen ympäri -- tykkivene tulee Bahia Hondasta ja toinen, Murielista tuleva on nyt hyvän matkaa Cabanasin ohi.

Salapoliisi työntää kiiruusti naiset salonginportaita alas, sanoen: "Menkää lastiruumaan, vesilinjan alapuolelle. Siellä olette turvassa. Minä pysyn kannella ja pelastan teidät, taikka myös kuolen."

Näin sanoen juoksee hän alas konehuoneeseen, asettaa revolverinsa peljästyneen neekerikoneenkäyttäjän otsalle ja sanoo: "Lämmitä tuimasti! Jos kone pysähtyy, tai jollei alus tee viittätoista solmuväliä tunnissa, niin ammun teidät kuin koiran. Te tunnette minut -- Tom Masticin."

Neekeri alkaa peljästyneenä vedellä auki venttiilejä, höyry syöksyy sylintereihin ja propelli alkaa liikkua.

"Pitäkää vahtia!" huutaa tullimies vetäessään auki ohjaushyttiin vievän ikkunan. "Pidä tarkkaa vahtia, nulikka. Ohjaa suoraan merelle! Älä anna koralliriutoille tilaisuutta raapia aluksen pohjaa. Olemmeko liikkeessä?"

"Olemme, vähän", sanoo poika, "mutta hiton hitaasti."

"Lisää vauhtia!" kirkuu Mastic masinistin puoleen kääntyen. "Lisää vauhtia! Täytä pannut höyryllä, kunnes räjähtävät. Kirottu nauta, etkö tiedä, että henkesi on kysymyksessä? Mitä luulet espanjalaisten sinulle tekevän, jos saavat sinut kiinni? Vaikka olisit itse ukko Weyler, niin hakkaisivat ne sinut pikku palasiin, ennenkun ehtisit sanoa kuka olet! Kiiruhda, kuules!" Tämä kehoitus näkyy tekevän suuren vaikutuksen masinistiin, sillä propelli alkaa kieriä ja alus tekee vauhtia.

"_Caramba_! Kuka hoitaa lämmitystä?" puhkeaa masinisti äkkiä sanoiksi.

"Minä teen sen", sanoo Mastic ja ojentaa revolverin ohjaushyttiin nulikalle komentaessaan: "Pidä silmällä häntä. Jos hän liikkuu koneen luota tai hiljentää vauhdin, niin ammu hänet. Minulla ei ole aikaa hänelle, -- olen tätä nykyä lämmittäjä."

Ja vahvoilla, jäntevillä käsivarsillaan alkaa salapoliisi lapioida hiiliä, jolloin hän onnekseen huomaa hiilipoksien olevan täynnä. Vähän väliä pysähtyy hän, katsahtaa lurjusnulikkaan, joka ylhäällä vääntelee ruoriratasta, ja kysyy: "Minkälaista vauhtia mennään?"

"Ensiluokkaista!", vastaa poika. "Me puikimme tiehemme tulimaisesti."

"Olemmeko tulleet lahdesta?"

"Olemme."

"Olemmeko rajariutan ohi?"

"Niin luulen." Yht'äkkiä huutasee hän: "Kaksi tykkivenettä! Toinen oikealla, toinen vasemmalla."

"Tuli ja leimaus! Kuinka kaukana?"

"Oikealla puolella oleva kolmen peninkulman päässä -- toinen lähes kahden. Mutta ne tulevat yhä lähemmäs."

"Ovatko ne ulohtaampana meitä?"

"Ovat, -- puolta peninkulmaa."

"Anna mennä. Luullakseni se lopultakin pääsee pötkimään pakoon."

Kolme minuuttia myöhemmin huutaa poika alas konehuoneeseen: "Länsipuolella oleva tykkivene näyttää aikovan ampua."

"Ei voi auttaa. Antaa sen pamahtaa!"

Kuni vastaukseksi kuuluu samassa laukaus, ja kuula kulkee viuhkuen heidän päittensä päällitse.

Tällä on huomattava vaikutus neekerikoneenkäyttäjään, joka on kyyristynyt alas laukauksen tieltä. Hän ponnistaa koneen korkeaan painoon, ja alus loikkaa, koko rungossaan vavisten, kun nuoli vettä, joka onneksi on tyyni ja hiljainen.

"Olemme tulleet niistä edelle!" huutaa nulikka, juuri kun uusi laukaus salamoi perän puolella.

"Heitä pois se! Odotas, kun käväsen kannella katsomassa. Meidän täytyy nyt olla lähellä kolmen peninkulman rajaa!" ja Mastic juoksee kannelle, sillä hän ei enään pelkää neekerikoneenkäyttäjää, jonka hän huomaa olevan pitämättä henkeään varmana Espanjalaisten kanuunain kantomatkalla.

Mutta siellä ylhäällä alkaa salapoliisi kiroilla ja sanoo: "Tulimaista! Me olemme kolmen peninkulman rajan ohi, ja ne yhä kuhnustavat jäljessämme, vaikka olemme aavalla merellä!" Ja luoden silmäyksen maansa lippuun mutisee hän: "Sinusta ei näytä olevan suurta hyötyä missään! Espanja ajaa sinua takaa, missä se vaan saa sinut nähdä. Tähtilippu on punanen verka espanjalaiselle härälle. Meidän ainoa pelastuksen toivomme on kaikin voimin eteenpäin kiitäminen."

Ja he kiitävät eteenpäin, suoraan avointa Floridasalmea kohden.

Lentokala tekee neljätoista solmuväliä ja jättää hitaasti ja varmasti espanjalaiset tykkiveneet jälkeensä. Laukaus, jonka Bahia Hondasta tullut tykkivene ampuu, ei kanna perille, ja Murielista tullut ei ole koskaan ollutkaan hyvällä kantomatkalla.

"Näetkö savupilven kaukana taivaanrannalla? Jos se vielä on espanjalainen tykkivene..." ja kysyttyään neuvoa kompassilta, komentaa hän: "Ohjaa pohjoiskoilliseen! Yhdessä Golfvirran vaikuttaman ajautumisen kanssa vie se suunta meidät Key Westin läheisyyteen. Mutta pidä tarkkaa vahtia ja katso, aikooko tuo mustasavuinen toveri pohjoisessa päin koettaa pujahtaa tiellemme."

Mutta tässä säpsähtävät sekä Mastic että lurjusnulikka. Syvä bassoääni rämisee heidän korviinsa; "Kirottu poikaloppi ja sinä musta piru, mitä teillä on laivani kanssa tekemistä?"

Se on kapteeni Thomas, joka juuri herää opiumiunestansa.

"All right, kapteeni", vastaa salapoliisi. "Te tunnette minut. Herätkää vähitellen, niin kerron teille kaikkityyni."

Sen tekee hän, ja kun Thomas on päässyt täyteen tajuunsa, kiroilee hän sydämen pohjasta Estrabonia. Niin menee hän ruorirattaalle sanoen: "Tänne ruori! Mene alas hiiliä luomaan. Sano koneenkäyttäjälle, että jollei hän tee velvollisuuttansa, niin ammun hänet täältä ylhäältä. Te taas, mr Mastic, tekisitte parhaiten, jos menisitte alas ja tyynnyttäisitte naiset ja toisitte ne taas tänne kannelle. Espanjalaiset ovat lakanneet ampumasta nyt, mutta..." Hän purskahtaa nauruun. "Te ette juuri näytä vierailukunnossa olevan."

Mastic, joka ensin oli kokonaan jauhottunut valkoiseksi murtautuessaan vankeudestaan, ja sitte puuteroitunut hiilentomusta työskennellessään alhaalla konehuoneessa, muodostaa sellaisen taulun valkoista ja mustaa, että sitä ei jokainen ivapiirustaja kykenisikään kuvaamaan.

"Niin, enkö ole hieno?" nauraa salapoliisi katsahtaen peiliin. "Katsokaas, lurjusnulikan ja minun oli pakko hakkailtua ulos hytistä, -- on onni, että poika on niin ovela veistä käyttämään. Ei kauvan viipynyt, ennenkun hän oli tehnyt reijän oven paneeliin ja sitten täytyi meidän leikata halki jokikinen jauhosäkki ja puistaa jauho ulos, sillä emme voineet niitä siirtää emmekä saada käsiämme kylliksi pitkälti ulos nostaaksemme ne syrjään. Sekä teidän ja perämiehen kajuutta, että ruokavarastonne näyttävät, kuin jokin hirmumyrsky olisi ne jauhomakasiinin kanssa sekoittanut."

"No, sitä ei voi auttaa", sanoo kapteeni karskisti. "Tuokaa naiset kannelle ja koettakaa herättää joitakin noista laiskureista väestömiehistä. Ottakaa vettä ja heittäkää niskaan. Se on paras tehdä ensiksi, -- se on tärkeintä."

Mastic kiiruhtaa sanaa seuraamaan. Häntä avustaa nulikka, niin paljon kuin lämmittäjävelvollisuuksistansa joutaa. Muutamat vesiämpärit herättävät Lentokalan väestön tajuntaan. Sandy, koneenkäyttäjä, herätetään konehuoneessa. Molemmat matruusit ja lämmittäjät rupeavat huomaamaan, että heillä on muutakin tekemistä kuin nukkumista, sillä kapteeni huutaa heille: "Laiskurit! Unikeot!" ja antaa heille joitakuita muita sattuvia nimityksiä heidän itsepäisestä uneliaisuudestansa.

Espanjalaiset tykkiveneet ovat luopuneet takaa-ajosta ja kadonneet taivaanrannalle. Mrs Ormiston tulee nyt kannelle, sanoen: "Miss Vanstone viipyy vielä hetkisen alhaalla", ja puhkeaa sitten sanomaan ikäänkuin peljästyksissään: "Kah, joko te vihdoinkin olette valveilla!"

Herrat ruokasalissa on näet temmattu morfiinin vallasta ja vielä kuni horroksissa kuulleet salapoliisin kertomuksen. Vähitellen selkenevät heidän käsitteensä, ja Blackeley huomauttaa yht'äkkiä: "Niin, nyt muistan. Minä olin varmaankin puoliksi hereillä, kun tuo kirottu roisto tuli pistämään morfiiniruiskullansa." Hän käärii ylös paidanhihansa ja löytää pienen haavan, toiset samoin, ja se selittää asian, josta Masticillla ei ollut selkoa.

"Siksi se oli, kun nukuimme niin kauvan. Se myrkynsekoittaja antoi meille kaksinkertaisen annoksen", sanoo Rex närkästyneenä ja lisää: "Herra Jumala, miten minulla on nälkä! Toivoakseni ei tuo viheliäinen espanjalainen ole tappanut kokkia."

Tässä keskeyttää Severance äkkiä: "Te sanotte hänen tehneen tämän pakoittaakseen Indran menemään hänen kanssaan naimisiin."

"Niinpä niin!" vastaa salapoliisi. "Hänhän on ollut rakastunut miss Vanstoneen jo kauvan ja kovasti, -- hänellä oli neidin valokuva ennen kuin hän vielä oli häntä nähnytkään." Ja niin sanoen kertoo hän heille merkillisen kertomuksen valokuvasta Key Westissä.

"Ja te tapoitte hänet?" mutisee Billy.

"Totta on se -- hän kuoli paikalla!"

"Se oli ikävää", vastaa Severance hitaasti tullimiehen kummastukseksi, joka oli odottanut kiittelyjä.

"Niin, en ole ollenkaan siitä teille kiitollinen! Päinvastoin, olisin mielelläni tahtonut haastella vähän don Estrabon Balascon kanssa -- muutamia minuutteja ennen hänen kuoloansa."

Sitten vie hän salapoliisin syrjään ja kysyy, hermostuneesti purellen viiksiänsä: "Indra aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin pelastaakseen henkemme?"

"Minä... minä luulen sen."

Mutta Mastic ei ennätä enempää, sillä Severance on jo alhaalla naisten salongissa ja koputtaa Indran hytin ovelle ja huutaa: "Indra! Rakastettuni! Indra!"

Hänen äänensä kuullessaan vastaa tyttö: "Jumalalle kiitos, -- hereillä! Oo, Billy!" Kun hänen ovensa avautuu, lyö Billy käsivartensa hänen ympärillensä, ja hän katsoo Billyä, kuin olisi tämä kuolleista herännyt.

Severance, joka hänen kauneissa kasvoissaan näkee ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ole niissä nähnyt, kuiskaa: "Jumalani, mitä sinun on täytynyt kärsiä!" ja alkaa raivota ja kiroilla ja olisi kutsunut kaikki kiroukset Balascon yli, jolleivät Indran valkoiset sormet olisi sulkeneet hänen huuliansa. Vihdoin katsoo hän morsiatansa omituisella silmäyksellä ja kysyy: "Sinä aijoit mennä naimisiin hänen kanssansa pelastaaksesi henkeni?"

"Aijoin."

"Laupias taivas! Hän olisi yhtä hyvin saattanut minut tappaa!"

"Pelkäsin sinun surevan, Billy, mutta toivoin sinun unohtavan minut. Tiesin, etten enään koskaan voisi tulla sinulle samaksi, ettei mikään avioero voisi minua jälleen tehdä siksi Indraksi, jota sinä olit rakastanut. Mutta olihan Rex vielä. Ajattelin isäni harmaata päätä painuneena surusta ainoan pojan kadotettua. Ajattelin Gertietä, joka rakasti nuorta kuubalaista, joka olisi samalla kertaa hakattu kuoliaaksi kuin sinäkin. Ja niin oli siinä vanha kunnon kapteeni Thomas ja väestö. Sitä paitsi ei Estrabon olisi koskaan riemuinnut minusta -- sinun ei olisi tarvinnut koskaan olla hänelle mustasukkainen, Billy. Olisin kuollut pelastettuani teidät... nyt tänä iltana, sen jälkeen kun hän olisi laskenut teidät maihin vahingoittumattomina Yhdysvaltoihin. Mutta hän on nyt kuollut", lisää hän ajattelevasti, "ja minä elän, ja sinä elät -- ja hän ei koskaan saanut edes suudella minua!"

Mutta sulhomiehen kasvoissa on omituinen ilme, jonka Indra havaitsee, ja hän kuiskaa: "Mitä nyt! Mustasukkainenko kuolleelle?"

"En, en!" mutisee Severance. "Mutta en oikein tiennyt ennen kuin nyt, miten paljon todellakin sinua rakastin."

"Sitä en minäkään tietänyt, ennenkun sanoin sinulle hyvästit maatessasi tiedotonna ja kuulin hänen hyräilevän häämarssia! Oo, Jumalani! Minusta tuntuu kuin kuulisin hänet vielä... ja näkisin savun lähenevästä tykkiveneestä... ja niin huusi hän: 'Sammuta tulet!' ja pisti kuin tikarin sydämeeni. Ah, Billy! Mitä olen tänään kärsinyt! Voinkohan koskaan unohtaa?" Ja hän on hänen sylissänsä ja panee päänsä hänen olkapäällensä, nyyhkyttäen, kuin hänen sydämensä olisi murtua.

Kuutta tuntia myöhemmin, iltapuoleen, höyryää Lentokala Smaragdisaaren laiturin luo. Laivaan tulevat heti mr Vanstone, joka näyttää sangen levottomalta, ja Gertie, joka on juossut raskasjalkaisemman isän edellä. Heidän jäljessänsä tulevat pikku Vortex, Ethel Rivers ja Flora Woodbridge, ja on heille enemmän kerrottavaa, kun he milloinkaan ovat uneksineet -- kumma kertomus espanjalaisesta intohimosta ja rakkaudesta ja kuolemasta. Kun he sen kuulevat, kalpenee mr Vanstone ja Gertie katselee pelästyneenä Ramonia ja pikku Vortex saa halun viipymättä matkustaa pohjoiseenpäin.

* * * * *

He eivät voi tyynesti keskustella asiasta ennenkun pari päivää myöhemmin.

Mutta niin tekevät he sen eräänä lämpimänä aamupäivänä Masticin ja lurjusnulikan läsnäollessa, jotka ovat kutsutut sinne Key Westistä. Salapoliisilla on mukana muuan päivän sanomalehdistä, joka sisältää seuraavan uutisen Havannasta.

Uuden sissimatkueen tuhoaminen. Espanjalaisten tykkiveneiden Fernando Segundon ja Infanta Marian kapteenien Burrielin ja Santiagon loistavat urotyöt.

"Nämät upseerit urhoollisine miehistöineen ja komppanian Rodriquezln guerillajoukkoja avustamina kävivät suuren, sotilaita täynnä olevan ja kanuunoilla varustetun laivan kimppuun ja ajoivat sen pakoon tuiman taistelun jälkeen, jossa laiva luultavasti upposi, sillä sitä ei ole sittemmin kuultu eikä nähty. Vihollinen menetti neljäkymmentä miestä, niiden joukossa kuubalainen, don Estrabon Balasco, joka on ollut Key Westin kapinoitsijain johtaja ja Weylerin ja Espanjan tuima vihollinen. Hänen ja kolmen muun nimeltään tuntemattoman kapinoitsijain ruumiit, joista yhdellä on tavattoman suuri korva, on viety Havannaan, ja kansanjuhla vietetään voiton kunniaksi. Espanjalaisten tykkialusten kapteenit saavat urhoollisuusmitalin ja luultavasti myös ylennyksen. Rodriguez, guerillajoukkojen päällikkö, nimitetään majuriksi. Espanjalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota, -- niin loistava ja vastustamaton oli heidän hyökkäyksensä."

Tälle merkilliselle uutiselle on salapoliisi naureskellut aina siitä saakka, kun hän lähti Key Westistä. "Eikö se ole naurettavaa? Hänen tupakkatehtaassansa olevat kuubalaiset aikovat panna toimeen juhlallisen ruumissaattueen isänmaanystävä Balascon kunniaksi", sanoo hän nauraen Smaragdisaaren verannalla olevalle seurueelle.

Mutta toiset eivät naura.

Jäljet tuosta aamupäivästä tropiikeissa viipyvät vielä Indran ihanalla otsalla, vaikka rakkaudenjumala on alkanut niitä hellällä kädellä poistaa. Hän istuu ja katsoo "meidän Billyämme", ikäänkuin hän tuskin olisi varma tästä, vaikka kukat hänen omassa puutarhassansa täyttävät häntä ympäröivän ilman tuoksullansa, ja Lentokala kevyesti ui veden päällä ankkuripaikallansa ja näyttää niin pleasurejahtimaiselta, kun ei espanjalaiset kuulat koskaan olisi sen sivuja vasten rapisseet.

Pallojen kilajaminen biljaardihuoneesta, missä pikku Vortex ja Rex paraikaa lyövät, muodostaa hilpeän säestyksen keskusteluun. Isän ääni soi hänen korvissansa, ja Gertie on tarttunut hänen käteensä ja hyväilee sitä. Perhe lähtee pohjoiseen parin päivän päästä -- silloin on hän voiva unohtaa.

"Mr Mastic", sanoo Vanstone, "minulla on jotain teille sanomista. Ja tässä on sinulle shekki, nulikka!"

"Mitäs se on?" kysyy poika luoden epäilevän silmäyksen hänelle tarjottuun paperilappuun.

"Siinä on enemmän rahaa kuin koskaan sinulla on ollut tai olet uneksinut saavasi koko elämässäsi."

"Katsoppas, sitä ei tarvita", sanoo nulikka. "Ponnistelin vähän vaan pelastaakseni oman nahkani, ja niin hieman miss Vanstonenkin takia. Hän oli ollut kiltti minua kohtaan."

"Ja minä en näe tarvitsevani mitään palkkiota siitä, että pelastin oman henkeni", sanoo tullimies, jolle Vanstone ojentaa myös jotakin.

"Ettekö sitten tahdo ottaa mitään vastaan?"

"Oo, sitä en juuri tahdo sanoa. Jos teillä on tuollainen laatikko Regalias Imperialeseja. -- Estrabonhan lähetti teille viisisataa kappaletta -- niin luulen, luulen antavan houkutella itseäni."

"Ottakaa ne kaikki'" huudahtaa Vanstone. "Paljas niiden haju tekee minut kipeäksi!"

"Niin ei ole minun laita!" nauraa Mastic, samalla kun hän ja nulikka, molemmat Regaliaan sauhuuttaen, lähtevät soutamaan takaisin Sisiliskoon.

Sitten vie mr Vanstone nuoren kuubalaisen syrjään ja kuiskaa: "Sananen kanssanne, luutnantti Varona. Te aijotte takaisin Kuubaan?"

"Luonnollisesti! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni."

"Teillä on vielä toinen velvollisuus, paitsi isänmaanne puolesta taisteleminen."

"Mikä sitten?"

"Elää niille, jotka teitä rakastavat. Rohkenen sanoa tämän teille poikani, koska pikku tyttäreni Gertie, jonka hoito teidät saattoi eloon taas, luulottelee elämänne kuuluvan hänelle."

"Ja sen se tekeekin"; huudahtaa nuori mies. "Mutta nykyisissä oloissa ei minulta olisi kunniallista sanoa mitään. Jos elävänä tulen takaisin levottomuuksista ja vaaroista synnyinsaari-paraltani, olen hänelle sanova, että aina olen ollut hänen orjansa ja ihailijansa." Ja etelämaalaisen vilkkain elein jatkaa hän: "Hänestä tulee viehättävän kaunis. Jos saan elää..."

"Niin, en tahtoisi naittaa häntä nyt samassa", sanoo vanhempi mies. "Mutta jos te nyt lähtisitte pois hänen luotansa, ei Gertie enää olisi onnellinen. Jokainen tieto, jokainen sähkösanoma Kuubasta olisi levottomuus, uhkaus hänelle. Hän tietää, etteivät espanjalaiset ota vankeja. Hän tietää, ettei siellä raivoa sota, vaan verilöyly. Te olette itse sanoneet, ettei Kuuba tarvitse väkeä, vaan aseita. Eikö tämä -- minä olen rikas, teidän ei tarvitse kursailla -- tämä apuraha Cuba Librelle olisi suuremmaksi hyödyksi, kuin teidän yksityispalveluksenne. Valitkaa. Tehkää, minkä pidätte isänmaatanne enimmän hyödyttävän. Tarjotkaa joko tämä tai oma henkilönne Kuuban juntalle."

"Olen ikävissäni sanoessani että rahat olisivat enimnäksi hyödyksi maalleni", sanoo nuori mies.

"Hyvä. Luulenpa parin vuoden levon ja rauhan ylhäällä pohjoisessa tekevän teille hyvää. Minä hankin teille paikan pankissa", sanoo amerikkalainen asioimismiehen ripeydellä. "Asia on päätetty. Kiitos, -- olette ottaneet kiven sydämeltäni. Ehkä on parasta, että menette kertomaan Gertielle, ettette aijokaan lähteä. Tyttönen tulee laihemmaksi päivä päivältä."

"Minunko tähteni", puhkeaa Varona sanomaan ilosta loistavin katsein. Ja hän kiitää puutarhan läpi etsimään miss Gertietä, joka istuu kookospähkinäpuun alla.

Kun mr Vanstone tulee salonkiin tästä keskustelusta, vastaa hän Blackeleyn kysymykseen: "Niin, me matkustamme kaikki pohjoiseen. Haluan päästä pois täältä. Täällä olemme liian lähellä tuolla olevaa saarta kalvavaa tulta."

"Jonain kauniina päivänä", sanoo nuori mies, "olemme pakoitetut sammuttamaan sen! Se on meitä liian lähellä, jotta antaisimme sen palaa!"

"On omituinen tosiasia", huomauttaa Vanstone, "että vaikka on niin monta amerikkalaista tapettu Kuubassa, ei ole hyvitystä peritty ainoastakaan hengestä. Luonnollisesti en puhu niistä maanmiehistämme, jotka avonaisesti taistelevat espanjalaisia vastaan. He sotivat julmaa kansaa vastaan ja heidän täytyy tyytyä raa'an sodan seurauksiin. Mutta kaikki ne viattomat, jotka saaren läheisyys on saattanut Espanjalaisten kynsiin, -- keuhkotautinen poika Massachusettsista, jonka lääkärit olivat määränneet menemään lämpimämpään ilmanalaan, aavalla merellä vasten kaikkia kansainvälisiä lakeja otetun Virginiuksen matkustajat ja miehistö, Speachman Indianasta, Wyeth New Yorkista ja puolisataa lisää konsuliemme vastalauseista huolimatta tapettuja. Ei yhdestäkään näitä murhia ole Espanja antanut mitään selitystä ja hyvitystä, jonka mikään muu suuri valta maailmassa olisi hyväksi katsonut. He tappavat meidät! Me panemme vastalauseen! He pyytävät anteeksi ja tappavat taas."

"Ja kumminkin emme ole pelkurimaista väkeä, me olemme taistelleet urheasti kyllä aikanamme", mutisee Blackeley.

"Niin, ja tulemme vastakin niin tekemään!" huutaa Rex, joka nyt on tullut biljaardihuoneesta. "Eräänä kauniina päivänä ottaa Amerikan kansa vallan omaan käteensä ja lähettää diplomaatit sinne, missä pippuri kasvaa, ja silloin..."

"Hiljaa, poikaseni!" sanoo isä rahamiehen tuskallisella varovaisuudella. "Sinä voit saada aikaan hämminkiä Pörssissä!"

(Loppu.)