Part 14

"Vaikutus se on, josta minä huolin", sanoo Rex. "Minua ei koskaan huvita katsoa, miten totini kahvilassa sekoitetaan. Kaikki mitä tahdon tietää, on, että se tuntuu oikein repäsevältä, kun se tulee... määrättyyn paikkaansa."

"Hyss!" sanoo Indra nuhtelevasti, sillä pojan ääni ja käytös ilmaisevat, että hän alkaa riemastua hiukan liiaksi. "Älä juo enää sampanjaa, Rex", lisää hän ja olisi luultavasti onnistunut houkuttelemisessaan, jollei hän olisi tehnyt suurta erehdystä lisäksi sanomalla: "Sinähän olet vielä niin nuori."

"Nuoriko?" puhkeaa Rex sanomaan. "Suuri Luoja! Milloinka tulee kyllin vanhaksi saadakseen nauttia tämän maailman hyvästä?" Ja kun kajuuttavahti tarjoaa hänelle Balascon sampanjagroggia, tyhjentää hän sen yhdessä henkäyksessä, maiskuttaa huulillaan ja sanoo: "Erinomaista!" vaikka hän itse asiassa pitää, että se maistuu hieman muikealta.

Toisetkin herrat tyhjentävät lasinsa, ilman että Blackeley ja Severance näyttävät havaitsevan omituista makua, mutta Varona sanoo: "Luulenpa, ettei tämä ole oikein saman veroista, kuin se, jota tarjositte minulle kolme vuotta sitten Key Westissä."

Ryypiskeltyään noin puolet groggeistaan, selittävät naiset, että he huomaavat ne liian muikeiksi ja juovat mieluummin imelämpää sampanjaa. Se on juuri, mitä Balasco haluaa. Hän ei erityisesti haluakaan, että Indra ja Amy joisivat hänen sekoitustaan, etenkin kun hän näkee kokin ja kajuuttavahdin kiiruusti tyhjentävän jäännökset tarjoiluhuoneessa.

"Oo, pidättekö siitä?" kysyy hän hyväntahtoisesti tullessaan ovesta esiin.

"Erittäin paljon!" vastaa kajuuttavahti, joka odottaa moitteita.

"Hyvä, -- ottakaa sitten minun groggini ja jakakaa se keskenänne. Saatan laittaa itselleni toisen sitten", sanoo Balasco ojentaessaan heille lasinsa ja tyytyväisesti katsellessaan, miten he heti tyhjentävät sisällyksen.

"Apropos", sanoo Rex, "missä ovat teidän erinomaiset sikarinne, -- ne Regalias Imperialesit?"

"Mitä, -- olenko unohtanut ne?" ja espanjalainen panee pöydälle laatikon, jossa ovat ne sikarit, mitkä hän niin huolellisesti kääri Key Westissä. "Otan mukaani parisen kapteenille, -- minulla on hänen kanssaan jotakin puheltavaa."

Otettuaan esiin myöskin samalla tavalla valmistetut _Invincibles_-sikarit ja pistettyään ne taskuunsa menee hän keulan puoleen ja ajattelee: "Jumala siunatkoon poikaa! Hän muistutti minulle jotakin, minkä sillä hetkellä olin unohtanut."

Miehistö on kokoontunut jahdin keulaan, joka nyt kiitää eteläänpäin selvitäkseen muutamista ulospistävistä riutoista, ennenkuin se kääntyy itäänpäin. Kohdatessaan suurikorvaisen Juanin, jättää hän tälle suurimman osan Invincible-sikareja ja sanoo: "Jaa nämät miehistölle ja lämmittäjille sanoen paljon terveisiä don Balascolta."

Hän tietää, ettei kukaan hänen miehistään koske niihin. Masinisti ja peränpitäjä polttavat vaan sikareja, joita heillä kuubalaisen tavan mukaan on joukko mukanansa, -- sitä paitsi on heitä kaikkia varoitettu.

"Olen rohjennut", sanoo hän tullessaan kapteeni Thomasin luo ohjaushyttiin, "jaella muutamia sikareja väelle, koskapa nyt olemme kotimatkalla."

"Siinä teitte kiltisti", vastaa kapteeni.

"Jokainen heistä sauhuaa kuin uuninpiippu." Sitten lisää hän tarkoittavalla äänellä: "Etteköhän ole unohtaneet jotakin?"

"Mitä sitten?" kysyy Estrabon.

"Laivurin", vastaa tämä leveästi hymyillen.

"Oo, minäkö olisin unohtanut teidät? Pyydän tuhat kertaa anteeksi!" ja Espanjalainen ojentaa hymyillen Thomasille kaksi mustia Invinciblesiään, koska hän arvaa vahvan ja hieman vaikeapolttoisen sikarin maistuvan tästä parhaalta.

"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoo kapteeni ja kirkastuu. Pian sen jälkeen lisää hän: "Sandy on myöskin tupakkamies. Älkää unohtako konehuonetta, herra sikaritehtailija. Se ei maksa teille niin paljoa -- olettehan itse asiassa osallinen."

"Unohtaako koneenkäyttäjän?" lausuu Estrabon. "Ei koskaan!" ja avatessaan konehuoneeseen vievän ikkunan huutaa hän: "Sandy, tahtoisitteko sikarin?"

"Kysykää yhtä mielellänne, tahdonko päästä taivaan valtakuntaan", vastaa Sandy leveällä skottilaisella murteellaan.

Espanjalainen heittää alas hänelle parisen ja palaa ruokasaliin, missä hän tapaa herrat yhä juomassa ja tupakoimassa, mutta ei täysin niin meluavan hilpeinä kuin ennen.

Silmänräpäys sen jälkeen sanoo mrs Ormiston: "Indra, tiedättekös, parasta on luullakseni jättää herrat itsekseen. Läsnäolomme estää heitä hauskoista jälkikekkereistä." Viime sanoja seuraa kevyt haukotus.

"Niin, olen itsekin hiukan uninen", vastaa Indra ja kysyy sitten veltosti: "Kuinka kauvan viipyy ennenkun olemme takaisin Smaragdisaarella."

"Noin kaksi tuntia", vastaa Balasco.

"Sitten saatamme hiukan nukahtaa", sanoo nuori nainen. "Menkäämme alas hytteihin, mrs Ormiston."

"Niin, jos tunnen kymmenen minuutin päästä itseni yhtä uniseksi, rupean minäkin maata", huomauttaa Severance. "Minä paneudun pitkälleni yhdelle täällä olevista sohvista. Meidän on täytynyt olla aika myöhään ylhäällä viime yönä."

"Niin, kello oli neljä", sanoo Indra saattaessaan naiset portaita myöten alhaalla olevaan salonkiin, missä vaan yksi hehkulamppu palaa. Täällä kääntyy hän ympäri ja sanoo iloisesti sulholleen: "Muista, Billy, että meidän täytyy herätä varhain huomisaamuna. Meillä on kokonainen pitkä onnellinen päivä edessämme."

Sulho silmäilee häntä hieman unisesti ja mutisee: "Niin, minun mielestäni olisi hyvä aate pysyä jahdissa koko yö, sittenkin kun se on laskenut ankkurin."

"Ehkä olisi juuri niin hyvä. Mitä sanotte mrs Ormiston?" kysyy Indra. "Minä olen hirmuisen uninen -- jos menisimme ja rupeaisimme nukkumaan? Meidän hyttimme ovat sangen mukavat."

Ainoa vastaus tähän tuolta muuten niin vilkkaalta leskeltä on pitkäveteinen haukotus, ja naiset katoavat.

Viisi minuuttia myöhemmin asettaa Indra Vanstone kauniin päänsä pitsillä koristetulle korvallistyynylle ja nukkuu väsyneenä, mutta onnellisena ja yhtä turvallisena kuin olisi hän omassa huoneessansa Smaragdisaarella tahikka suorastaan heidän uhkeassa, suuressa talossaan New Yorkissa. Ja miksi ei hän sitä olisi? Luotettava kapteeni Thomas seisoo peräsimessä. Jahti on niin varma pikku alus, kuin koskaan on aaltoja kyntänyt, ja yö on kaunis ja hiljainen. Hänen veljensä on yläpuolella olevassa salongissa, hänen seuranaisensa nukkuu viereisessä hytissä, ja ennen kaikkia, eikö se mies, jolle hän kaikista mieluimmin tässä maailmassa uskoisi nuoren henkensä, ole ylhäällä kannella, valvoen hänen ylitsensä, eikö hänen huulillansa tunnu yhäti se hellä hyvänyön suutelo, jonka se painoi niille naisten salongin hämärässä?

Balasco, joka kulkee edestakaisin kannella, heittää sivumennen salavihkaisen silmäyksen salonkiin. Herrat puhelevat ja tupakoivat hyvin unisesti. Rex on nukkunut tuolillensa. Kokki ja kajuuttavahti ovat jättäneet passailemisen sikseen ja polttelevat laiskeliaasti ja unisesti kahta hänen mustia Invinciblesiään.

Hän menee keulan puoleen. Pari miehistöstä makaa nukkuen kannella.

Sitten kuulee hän Thomasin äänen ohjaushytistä sanovan: "Tekö se olette. Balasco? Lähettäkää tänne peränpitäjänne ottamaan ruorirattaan haltuunsa. Olen niin kirotun uninen, etten voi nähdä Hietasaaren majakkaa." Kun hän tulee hänen luoksensa, murisee kapteeni: "Kas tässä! Ottakaa ruori itse. Tulimaista, olen niin kuolonväsynyt, etten voi nähdä, minne kompassi osoittaa. Huutakaa peränpitäjätänne! Sanokaa hänelle, että hän ohjaa takaisin Smaragdisaarelle. Hän tuntee väylän yhtä... hyvin... kuin minä..." Viime sanat ovat yhtä pitkää haukotusta.

"Varmaankin." sanoo Balasco ja tarttuu ruorirattaaseen juuri paraaseen aikaan, sillä laivurin pää vajoo rinnalle. Hän horjuu pitkälle, topatulle, ohjaushytin perimmässä osassa olevalle penkille ja seuraavana silmänräpäyksenä kuuluvat hänen kuorsauksensa tahdissa koneen lyöntien kera.

Mutta Balasco ei muuta jahdin suuntaa, vaan se kiitää yhäti lounaaseen, suoraan Kuuban rannikkoa kohti.

Hetkisen kuluttua tulee hänen peränpitäjänsä ylös ja sanoo: "Antakaa minun astua sijaanne, señor!"

Hänelle sanoo Balasco: "Pidä samaa suuntaa!"

"_Por dios_!j Se veisi meidät pikkusen lännenpnolelle Havannaa -- me ohjaamme suoraan Kuubaa kohden."

"Niin", vastaa Balasco. "Suoraan Kuubaa kohden. Minun täytyy olla siellä huomisaamuna varhain. On kysymyksessä hyvin tärkeä asia, ja saat viisisataa dollaria, jos täytät käskyni."

Pian sen jälkeen huutaa hänen neekerikoneenkäyttäjänsä aukinaisen ikkunan kautta konehuoneesta: "Minun on pakko hoitaa konetta yksinäni. Skotlantilainen on nukkunut."

"Sangen hyvin", vastaa don Balasco. "Lämmitä vaan niin kovasti, kuin suinkin voipi."

"Ei käy päihinsä", sanoo koneenkäyttäjä, "lämmittäjätkin ovat nukkuneet."

"Ovat, mutta eivät minun kätyrini kokkapuolessa", sanoo Estrabon. Hän menee ja hakee esiin Juanin ja Pablon sekä käskee heidän lämmittää pannuja neekerin tarkastuksen alaisina.

Niin kiitää alus eteenpäin yössä, yhä suunnaten lounasta kohden, mikä, yhteydessä Golfvirran vaikuttaman ajautumisen kanssa, tulee viemään heidät kaksikymmentä peninkulmaa lännenpuolelle Havannaa.

Ja kannella astelee espanjalainen edestakaisin, valppaana kuin kissa. Ja kajuutassa makaavat hänen pöytätoverinsa raskaassa unessa, sillä "minun salaisuuteni" on tehnyt tarkoitetun vaikutuksen.

Katsoessaan heitä sähisee Balasco: "Kaksi heistä on isänmaani vihollisia ja tahtoisi tuhota sen kunnian, ja yksi on varastanut hänen rakkautensa minulta. Miksi en pakoittaisi Indran maksamaan lunnaat heidän hengistänsä?" Mutta kun hän katsoo pitkää Jack Blackeleytä, joka korsaa ankarasti, sanoo hän säälitellen: "Oiva mies, -- kirotun oiva mies!" Ja silmänräpäykseksi katuu hän ja huutaa peränpitäjälle: "Muuta suunta!"

"Mitä? Smaragdisaarelleko takaisin?" kysyy tämä.

"Smaragdisaarelle! Missä olen kärsinyt kaikki helvetin tuskat?" oihkuu Espanjalainen ja huiskii käsillään ilmaa. Silloin sattuvat hänen silmänsä Rexiin, joka maatessaan siinä vaalea tukka epäjärjestyksessä punasella tyynyllä, muodostaen kauniin taulun nuorekasta miehuutta, ja hän kuiskaa: "Indra rakastaa heitä; hänen täytyy ostaa heidät vapaiksi!" ja huutaa: "Ei", peränpitäjälle, joka jo on alkanut kiertää ruoriratasta. "Pidä samaa suuntaa -- Kuubaan!"

Koko yön kävelee Estrabon edestakaisin kannella, uneksien tulevasta morsiamestaan ja on puoleksi mieletönnä voitonriemusta: "Hän on tuleva omakseni tänään! Kaikessa kauneudessaan ja ihanuudessaan, minun omakseni eikä kenenkään muun! Hänen hieno poskensa on painautuva minun poskeani vasten, hänen punaset huulensa kohtaavat minun huuliani, -- minä olen voiva suudella ja hyväillä häntä ja olla onnellinen, niin kauvan kun elän täällä maan päällä. Ah, toivotan sinulle onnea, ystävä Balasco!"

Kuuden aikaan aamusella alkaa vaaleta. Hän näkee Kuuban rannikon epäselvästi etäisyydessä ja puhkeaa äkkiä sanomaan: "Jos he heräisivät liian aikaiseen!" mutta sanoo sitten riemuiten: "Ah, morfiiniliuos! Pikku Gertien lahja minulle. Minä pidän kuubalaisen rakastajansa sidottuna unen kahleisiin ja hänet, joka tahtoi minulta varastaa, ja jokaisen, joka tahtoisi asettua minun ja papin ja vihkisormuksen ja morsiamen väliin -- kapteenin, miehistön ja kaikkityyni! Heidän täytyy nukkua, kunnes heille on liian myöhäistä auttaa häntä tai itseään, -- jos sitä tarvittaisiin", lisää hän hymyillen onnettomuutta tuottavasti.

Sitten kulkee hän ympäriinsä laivalla eikä unohda ketään. Kokki saa kymmenen nopan ruiskutuksen, kajuuttavahti niinikään. Kymmenen tippaa ruiskauttaa hän käsivarteen jokaiselle ruokasalissa makaavalle henkilölle, jotka nyt raskaasti hengittävät morfiiniunessa, ja hän tulee juuri parhaiksi yhden luokse niistä. Kun hän pistää kären Jack Blackeleyn käsivarteen, avaa tämä uneliaasti silmänsä, tuijottaen Balascoa vasten naamaa mutisten: "Kirottu roisto!" ja ojentaa suoraksi voimakkaat käsivartensa, mutta uni voittaa hänet ja hän alkaa kuorsata uudelleen. Matruusit, lämmittäjät, skotlantilainen koneenkäyttäjä ja kapteeni saavat niinikään kukin luiskauksen. Sitten mutisee hän: "Nyt ovat he kahlehditut varmemmin kuin rantakallioilla. Käsiraudat voidaan puistaa pois silmänräpäyksessä, mutta nämät kestävät, kunnes aika on kulunut. Olenko unohtanut mitään... mitään? Asevarat -- Varona, Maceon adjutantti, jahti, sissi Kuuban rannikolla... purjehtiva Yhdysvaltain lipulla -- lipulla, jota halveksimme. Minä olen ajatellut kaikki. Kuuden tunnin kuluessa on kultaseni maksava näiden miesten henkien lunnaat, taikka myös ovat he kuoleman omat! Ja mikä on oleva hänen vastauksensa? Hänen veljensä! Hänen rakastajansa! Mies, jota hänen sisarensa rakastaa! Mies, jota hän itse rakastaa! Niin, kaikki on, kuten pitääkin. Tänään soivat hääkellot -- ja sitten häämatkamme! Minä olen käynyt suunnitelman läpi niin monta kertaa... askel askeleelta... kaikki on varmaa... ei mitään ole tekemättä. Hyvin, Balasco, sinä et ole unohtanut mitään!"

Mutta sitä on hän!

Hän on unohtanut antaa morfiiniruiskauksen Thomas Duff Masticille, virkamiehelle Yhdysvaltain tullihallituksessa, ja lurjusnulikalle, hänen laivapojallensa, jotka makaavat nukkumassa perämiehen hytissä.

Nämät molemmat olivat tulleet hänen suunnitelmaansa sivuoven kautta... heidät oli ajettu ulos sivuovesta... hän oli tavallisella nopealla kekseliäisyydellään saanut heidät uneen opiumisikareillaan. Mutta nyt olivat he luistaneet hänen mielestänsä, siksi etteivät he olleet mukana alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut useiden tuntien tuumailemisella, siksi kun se oli saanut matemaattisen selvyyden ja tarkkuuden.

Kahdeksastoista luku.

Balascon voitonriemu.

Seitsemän ajoissa aamulla herää lurjusnulikka perämiehen hytissä ja ihmettelee, miksi he eivät ole Smaragdisaaren luona, koskapa silmäys pienestä kajuutanikkunasta osoittaa hänelle, että aurinko on jo ylhäällä.

"Entä sitten, mitä minä siitä huolin", mutisee poika. "Se ainakin pelastaa minut hetkeksi selkäsaunasta." Hän pelkää näet, että Alligaattori-Pete ei pitäisi hänen äkillisestä karkaamisestaan Sisiliskosta edellisenä iltana. Sen vuoksi kömpii hän alas makuupaikalta, vetää merisaappaat jalkoihinsa ja alkaa meluavasti tömistellä ympäriinsä herättääkseen Masticin, joka kuorsaa viereisessä makuupaikassa, sillä hän ei uskalla palata skuunerttiin ilman salapoliisin suojelusta, selityksiä ja puolustuksia.

Mutta kun hän näkee tullimiehen häiriintymättä jatkavan nukkumistansa, sanoo hän: "Tahdon olla kirottu, jos uskallan kohdata Peten ilman häntä! Muuten ei ole vielä mitään kiirutta vielä. Me emme hyvään aikaan ole vielä takaisin Smaragdisaarella!" Ja niin sanoen ryömii hän takaisin makuupaikallensa ja nukahtaa.

Mutta hänen uinailunsa on nyt keveämpää, ja sen pian häiritsee melu oven ulkopuolella. Kuulostaa kuin jotain pehmeätä ja raskasta läjättäisiin kapeaan käytävään. Hän kuulee muksauksen toisensa perästä ja miesten jalkojen kopinaa. Mutta hän ei pane siihen enempää huomiota, koskapa kapiisi on ihan ulkopuolella, vaan nukahtaa herätäkseen aluksen pysähtymisestä.

"Smaragdisaari!" huutaa hän, hyppää ylös ja pistää ulos päänsä pienestä ikkunasta aluksen sivulla. Hetkisen ällistyneenä tuijoteltuansa huudahtaa hän: "Missä tuhannessa olemme? Mikä kummallinen paikka tämä on? Minun täytyy nousta ylös kannelle katsomaan."

Mutta kun hän koettaa avata hytin ovea, huomaa hän, ettei hän voi sitä hievahduttaakaan. Käytävällä, jonne ovi aukeaa antaakseen pienelle hytille niin suuren tilan kuin mahdollista, on jotain estämässä.

"Se on jotain yhtä raskasta kuin linjalaivan ankkuri", mutisee nulikka puhisten olkapäällä ovea vasten ponnistaessansa. "Ohoi, kokki!" huutaa hän sitten pari kertaa. "Ottakaa pois tuo roska! Tahdon päästä ulos!" Mutta hän ei saa mitään vastausta, muuta kuin Masticilta, joka nyt katsahtaa ylös ja murisee: "Hitto vie, mitä sinä minusta herätät, lurjusnulikka? Etkö voi pitää suutasi kiinni?"

"Me emme voi päästä ulos", sanoo poika. "Me olemme olleet kulussa koko yön ja pysähtyneet juuri nyt. Ja tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän, missä olemme. Tahdoin mennä kannelle, mutta en pääse ulos."

"Et pääse ulos?" kertaa salapoliisi hypähtäessään ylös ja ponnistaen olkapäillään ovea, mutta yhtä vähällä menestyksellä. "Olemmeko olleet kulussa koko yön?" puhkeaa hän äkkiä sanomaan ja pistää päänsä ikkuna-aukosta vetästäkseen sen heti takaisin ja hämmästyneenä änkyttääksensä: "Katsos -- tämähän näyttää Kuuban rannikolta." Yht'äkkiä pääsee häneltä huudahdus: "Varona on puijannut sekä espanjalaisen että minut! Tämä on Kuuba! Hän on lähtenyt tänne aseiden kera." Ja hän mutisee pahoilla mielin ja suutuksissaan: "Puijattu! Hitto soi, minua on jokaikinen tullimies koko maassa naurava. Puijattu ja kiinniotettu kuin rotta loukkuun, juuri kun olin tehnyt niin pulskan takavarikon! Mutta olenpa opettava häntä vetämään Yhdysvaltojen tullihallitusta nenästä!" Hän alkaa päättävällä kiireellä panna vaatteita päällensä, kun äkkiä kummia ääniä tunkeutuu alas hänen luokseen pienen ilmareijän kautta yläpuolella olevalta kannelta... intohimoisia, rukoilevia... naisen epätoivon ja miehen voitonriemun purkauksia... keskustelu, joka saapuu salapoliisin korviin ainoastaan katkonaisina, epäyhtenäisinä lauseina, mutta joka kuitenkin saa hänet kuuntelemaan haralla korvin ja kalpein kasvoin.

Niin kuiskaa hän jotain nulikalle, joka haristaa silmänsä kauhistuksesta ja kalpenee, sillä mitä Mastic sanoo, on seuraavaa: "Herra Jumala, poika! Meidät on tänne viety kirottujen espanjalaisten teurastettavaksi! Meidän täytyy päästä täältä ulos, muuten olemme kuoleman omat."

"Mutta me emme saa ovea auki", oihkii poika.

"Enpä koskaan ole kuullut moista!" puhkeaa salapoliisi äkisti sanomaan, yhä kuunnellen. "Don Estrabon se se on meidät kaikki puijannut ajatellen antaa tulevan tykkiveneen hakata kuoliaaksi jokaikisen meistä. Katso, mikä vastustaa! Puhkase paneeli. Tee työtä, kuin jos henki olisi vaarassa, nulikka!"

Ja poika iskee ja loikkaa suurella merimiesveitsellänsä oven ohuinta osaa, ja muutamain silmänräpäysten perästä repii hän päätänsä ja sanoo: "Tulimaista, -- luulenpa sen olevan jauhoa!"

"Katsoppas! Estrabon on antanut sulkea oven pitääkseen meitä sisään salvattuina! Työskele vaan, niin totta kuin henki on sulle rakas, nulikka!" sanoo Mastic, sillä hän kuulee nyt sanoja, jotka yhä kiihottavat häntä.

Ja hänen arvaamisensa on oikea.

Melu, jonka poika synnytti, tömistellessään ympäriinsä merisaappaillansa aamulla herättääksensä Masticin, on ilmoitettu Balascolle, ja tämä on samassa lyöden otsaansa mutissut: "_Dios mio_! Minä unohdin tullinuuskijan ja pojan! Nyt on se liian myöhäistä!" sillä hän ei uskalla mennä sisään ja antaa morfiiniruiskausta, sitten kun he ovat heränneet.

Sentähden on hän antanut latjata heidän ovensa eteen, mitä oli lähinnä käsillä ja huomasi tehokkaimmaksi ja vähimmän melua synnyttäväksi, nimittäin kolmekymmentä kappaletta sadanpunnan säkkejä jauhoja, mitkä kokilla oli varastohuoneessa.

* * * * *

Kello on noin yhdeksän aamulla, kun miss Indra Vanstone herää, haukottelee, ojentaa valkoiset käsivartensa päänsä yli ja hetkiseksi hämmästyneenä tuijottaa hytin sinisiä verhouksia. Sitten puhkeaa hän sanomaan: "Oo, nyt muistan! Arvelen Billyn pitäneen parhaana olla herättämättä minua Smaragdisaarelle takaisin tullessamme." Alus on nimittäin seisottanut koneen, vaikka Indra ei tiedä, että se on tapahtunut aivan vasta, ja että juuri koneen äkillinen vaikeneminen on hänet herättänyt.

Pian sen jälkeen kuuluu terävä koputus hänen hyttinsä ovella, ja Estrabonin ääni sanoo: "Oletteko hereillä, miss Vanstone?"

"Oo, tekö se olette, don Balasco?"

"Niin, -- olkaa kiltti ja tulkaa heti ylös kannelle. Minulla on jotain teille näytettävää."

"Aamiainen, toivoakseni", sanoo nuori nainen. "Missä ovat toiset? Ovatko he menneet maihin syömään aamiaista huvilassa? Pelkäsivätkö he herättää meidät, kaksi unikekoa?" Pikainen silmäys mrs Ormistonin hyttiin avonaisesta ovesta on juuri näyttänyt hänelle, että tämä vielä nauttii aamu-uinailustansa.

"Niin. Tulkaa ylös kannelle! Minulla on jotain teille näytettävää, ja sitten toivon voivani tarjota teille aamiaista."

"Aamiainen ensin!" huutaa Indra hilpeästi, ja kiiruhtaa pukeutumistansa, koska hänen on nälkä. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän saapuu naisten salonkiin ja näyttää sangen viehättävältä, iloiselta ja ruusuiselta valkeassa musliinipuvussaan, joka sulokkaasti aaltoilee hänen solevan vartalonsa ympärillä. Se on näky, jota don Balasco ahmii ujostelemattomalla, huolimattomalla tavalla, mikä hieman kummastuttaa nuorta naista.

Samassa kuuluu mrs Ormistonin ääni hänelle sanoen unisesti: "Olepas kiltti ja sano, että tuovat vähän kahvia minulle naisten salonkiin."

"Tapahtuman pitää", vastaa miss Vanstone sulkiessaan oven ja kääntyessään Estrabonin puoleen, jonka käytöstapa selvästi tekee häneen vaikutuksen, sillä hän kysyy äkkiä: "Onko jotain tapahtunut?" Samassa sattuu hän katsomaan ikkunasta ulos ja virkkaa: "Kah, -- mehän olemme ulkona merellä!"

"Emme varsin", vastaa Balasco. "Mutta tulkaa kannelle. Aika on kallis." Hän menee ylös peräportaita, -- ei niitä, jotka vievät ruokasalin kautta.

Seuraavana silmänräpäyksenä seisoo Indra hänen vieressänsä ja katselee ihastuneena ympäriinsä.

"Oo, niin jumalaista! Sellaiseen kauniiseen paikkaan kun te olette meidät vieneet", huudahtaa hän, ja sen jälkeen ottaa hän kansilasin päällä olevan merikiikarin ja herkuttelee ainoastaan tropiikeissa mahdollisen taulun katselemisesta.

Jahti on pienessä matalassa merenlahdessa. Ylt'ympäriinsä sitä on Länsi-indian sinervät vedet -- tuo syvä, ihmeellinen sini, josta matkustajat kirjoittavat. Pieniä laiskeliaita aaltoja loiskii aluksen valkoisen rungon ympärillä, joka näyttää olevan merkillisen hiljaa, vaikka musta savupilvi, mikä nousee sen savupiipusta, osoittaa, että sen pannut yhä ovat lämpiminä ja kone milloin hyvänsä voidaan panna käymään.

Pohjoisessapäin, aluksen oikealla sivulla, -- se on kokka länteenpäin -- ei näy mitään muuta kuin sinistä vettä aina taivaanrantaan saakka. Etelässäpäin taas murtautuvat aallot tuskin peninkulman päässä heikkona maininkina vasten matalaa valkoista rantuetta, jota reunustaa kasvullisuus maassa, missä ei milloinkaan vallitse talvi. Palmut, sananjalat, kirjavat kämmekät, höyhenenkevyiset bamburuovot ja luikertelevat viiniköynnökset peittävät tusinoittain pieniä kukkuloita, joita etäisyydessä rajoittavat siniset vuoret. Pieni joki juoksee lahteen. Yhdellä kukkuloista, ihan lähellä merta, on muutamia majoja ja suuri valkoinen asumaton ja puoliksi poltettu talo: sen takana muutamia pieniä majoja lisää, jotka selvästi ovat raunioina, ja rappeutunut kyläkirkko, melkein viiniköynnösten ja kärhikasvien peitossa. Sen pienessä kellokastarissa, jonka kannatuspilareista on yksi rikkimurrettu, riippuu vanha, raiskaantunut malminen eli pronssinen kello.

Ainoastaan yksi ihmisolento on näkyvissä. Vaskenvärinen poika, joka on ollut kanootissa onkimassa, ponnistelee kaikin voimin pakoon pyrkimään, kuin olisi henki vaarassa; pian katoo hänkin pistävän niemen taakse.

Yläpuolella leviää sininen taivas. Lintujen laulua kuuluu niemeltä. Yksi koreahöyheninen flamingo seisoo kalastaen pienellä veden ylihuljumalla saarella. Kaikki on tyyntä, hiljaista ja rauhallista.

"Onko tämä osa risteilyhuviretkeämme?" kysyy nuori nainen iloisesti. "Minun pitää juosta alas mrs Ormistonllle näyttämään, mihin kauniiseen paikkaan te olette meidät vienyt. Eivätkö herrat vielä ole ylhäällä, ne laiskurit?"

Mutta muuan käsi laskeutuu estäen ja hieman raskaasti, tuntuu hänestä, hänen pehmoiselle käsivarrellensa, ja ääni, joka on innosta käheänä, kuiskaa: "Tämä on minun osani risteilyhuviretkestä. Tämä on Kuuba."

"Kuuba!" kertaa miss Vanstone kummastuneena.

Keskustelun ensi osassa tuntee hän vaan hämmästystä: sitten tulevat peljästys ja kauhu ja viimeksi syvin epätoivo.