Part 1

DON BALASCO KEY WESTISTÄ

Nykyajan kertomus Kuubasta

Kirj.

ARCHIBALD CLAVERING GUNTER

Suomentanut

A. V. K.

Käkisalmessa, Vuoksen Kirjapainossa, 1898.

SISÄLLYS:

Espanjan hallituksen asiamies.

Amerikkalainen salapolisi. Sikaritehtailija Key Westissä. Tyttö purjeveneessä. Haavoitettu kuubalainen. Valokuva.

Seuraelämää tropiikeissa.

Hidalgon tulo. "Minä tahdon pitkän hameen." Verilöyly lasaretissa. Kolme valoa Korallisaarella. Vieraat Palm Beachistä. Tanssijaiset Smaragdisaarella. Mr Vortexin seikkailu. "Minun Billyni."

Don Balascon huviretki.

Suunnitelma kypsyy. Huviretki. Päivällinen jahdissa. Don Balascon sikarit. Balascon voitonriemu. Loppu.

Ensimäinen kirja.

Amerikkalainen salapolisi.

Ensimäinen luku.

Amerikkalainen salapoliisi.

Tampa uinuu auringonpaisteessa kuumana huhtikuun päivänä vuonna 1890. Aina laiska kaupunki, on se tänä ehtoopäivänä syvemmässä horrostilassa kuin koskaan. Ainoa, joka on täysin valveilla kaupunginhotellissa, on Thomas Duff Mastic, virkamies Yhdysvaltojen tullivirastossa, ja hänet on äsken kirje, jota hän pitää kädessään, virkistänyt kiroilemaan sen johdosta.

Se on eräältä raha-asiain toimikunnan virkamieheltä, jonka käskettävänä Mastic nykyään on, ja käskee hänen samana päivänä höyrylaivalla matkustaa Key Westiin ja antautua sikaritehtailija, señor Estrabon Balascon käytettäväksi.

"Tahdon tulla kirotuksi, jos tätä ymmärrän!" mutisee salapoliisi, sillä sitä Mastic tullivirastossa oli. "Jos minut olisi määrätty salaa vakoilemaan herra Estrabon Balascoa, joka on innokkain koko tuossa kuubalaisten isänmaanystäväin pesueessa, ja estämään häntä lähettämästä sissilaivaa viemään aseita ja räjähdysaineita Gomezille tai Maceolle, [Kuuban kapinallisten kenraaleja] niin olisin sen paikalla käsittänyt -- mutta antautua don [don espanjalainen sana = herra] Balascon käytettäväksi -- hiton kummallista! Alkaako hallitus haaveillen suosia kuubalaisia isänmaanystäviä! Aikooko Grover [Yhdysvaltain silloinen presidentti Grover Cleveland] hieman avittaa noita saatanaraukkoja, nyt sitten kun Amerikan kansa on kongressinsa kautta sanonut hänelle tehdä se. Jos vaan niin luulisin, joisin hänen maljansa!"

Ja pitkäveteisesti viheltäen ja hämillään repien lyhyitä, suoria, harjasmaisia hiuksiaan kulkee mr [mr lyhennys sanasta master = herra] Tom Mastic ulos hotellista ja vähän aikaa miettiväisenä Isoa katua käveltyään menee hän höyrylaivakonttoriin ja hankkii itselleen piljetin nopeakulkuiseen _Olivette_ matkustajalaivaan, joka Port Tampasta kulkee Havannaan ja matkallaan poikkee Key Westiin.

Sen tehtyään ei mr Thomas Duff Masticilla ole muuta tehtävää kuin juoda, mietiskellä ja tupakoida siihen saakka illalla, kun hänen on siirryttävä rautateitse varsinaisesta kaupungista Port Tampaan, jonne on sieltä noin kahdeksantoista peninkulmaa [Englannin peninkulmaa, joita menee noin 7 meidän peninkulmaamme]. Se sijaitsee pitkän rantakäytävän, jota pitkin rautatie kulkee, päässä, ja on siinä asema ja hotelli, jonka etukatoksilta matkustajat, jotka odottavat Mobileen tai Havannaan tai Key Westiin menevää höyrylaivaa, saattavat pyytää meritaimenia ja kuhia.

Kaikille näille aluksille on kylliksi syvälti vettä tässä keinotekoisessa satamassa, jonka yritteliäät amerikkalaiset ovat kaivaneet tuohon muutoin matalaan ja liejuiseen Tampa-lahteen.

Hänen vihamiehensä ovat mr Masticia usein kutsuneet kovaksi mieheksi, ja sellaisia vihamiehiä, jotka hän on saanut täyttäessään virkavelvollisuuksiansa, ottaessaan salapolttimoita takavarikkoon Georgian ja North Carolinan vuoriseuduissa ja nuuskiessaan salakuljettajia Floridan saarilla, on hänellä koko joukko. Kukaan ei ole kuitenkaan milloinkaan kutsunut häntä väärämieliseksi tai araksi. Ehkäpä muuan tyttönen, jonka sinisilmät ja pehmeä, etelämainen kielimurre eräänä päivänä saattoivat mr Masticia sulkemaan silmänsä hänen äitinsä epälailliselta "vuorikasteen" listaamiselta syrjäisessä metsäkylässä, ja ehkäpä muuan espanjalainen _muchachito_ lempeine sinisilmineen, joka tavattiin St. Augustinen kadulla kaupittelemasta leimaamattomia sikareja viidestä centistä kappaleelta, ja jonka tullivirkamies päästi menemään antamalla lantin ja huomauttamalla "myöt noita vaaleita Havannoita liian helpolla, poikani" -- ehkäpä nämät molemmat pitivät häntä kilttinä ja helläsydämisenä miehenä. Mutta yleensä kun on kysymyksessä täysvoimaiset miehet ja uhma tullisääntöjä vastaan, on Tom Mastic oikea vainukoira eikä häntä peljästytä Georgian asukasten varmat pyssyt taikka Floridan salakuljettajain revolverit. Hän ei varo väijytystä eikä salamurhaa, ei ota vastaan lahjomisia, ja on sentähden raha-asiaintoimikunnassa suuressa arvossa.

Viiden tunnin kuluessa ei ole mitään tehtävää, ja mr Mastic antautuukin siihen uutterasti. Hän on heittänyt jalkansa korkeammaksi pöydälle kuin kukaan muu gentlemanni kaupunginhotellin anniskeluhuoneessa, hän maistelee hitaammin groggiaan, hän imee tyytyväisemmin savun sikaristaan ja puhaltaa sen ulos suuremmissa ja pehmeämmissä renkaissa kuin kukaan muu vieraista, hän syö iltasensakin erittäin arvelevaisesti, vaikka hänellä on tapana kerskailla, että hän, jos niin on tarvis, voi heittää sisäänsä aterian ja vangita miehen kuudessakymmenessä sekunnissa rautatieaikaa.

Mutta kaikki tämä välinpitämättömyys katoaa vähää ennen yhdeksää -- silloin on Tom Mastic taaskin pirteä ja paikallaan.

Kun hän nousee Port Tampaan menevään junaan, vilkkuvat hänen pienet kärpänsilmänsä terävästi ja viekkaasti, ja hänen liikkeensä, jotka ovat muistuttaneet veturia, joka hitaasti puhkuen kulkee, ennenkun se on saanut täyden höyryn vireille, ovat nyt nopeat ja voimakkaat kuin täyttä vauhtia eteenpäin kiitävän, sadan tonnin pikajunaveturin. Hänellä on sekä silmät että korvat avoauki kaikkea tarkkaamaan, mitä tapahtuu ympäristössä, sillä se nyt on Masticin periaate, että "ei koskaan tiedä, mitä saattaa napata." Tässä tarkoituksessa heittää hän tutkivia silmäyksiä ympäriinsä rautatievaunussa ja tarkastelee matkustajia.

"Ei mitään huomattavaa tässä vaunussa, näyttää", ajattelee hän, mutta pian sen jälkeen aivan toisensa perästä astuu sisään kaksi paria, jotka vetävät hänen huomionsa puoleensa -- ensimäinen sen vuoksi, että he ovat kuubalaisia tai espanjalaisia, ja heillä voi olla jotain tekemistä mr Masticin tulevan toiminnan kanssa; toinen, nuori poika ja tyttö, sentähden, että tytön kauneus herättää hänen mielenkiintoansa, ja jokin, mitä poika sanoo, kummastuttaa häntä.

Nämä molemmat istuutuvat vastapäätä mr Masticia.

Tyttö on noin seitsentoista vuotias, ehkä vielä nuorempikin, sillä hän kantaa vaaleata tukkaansa pitkänä selässä riippuvana palmikkona ja hänen hameensa eivät ulotu alemmas kuin kengänvarsiin saakka, -- seikka, joka miellyttää mr Masticia, sillä hän on kauniitten jalkain ja jalanrintain suuri ihailija, ja tällä nuorella naisella on ihan kauneimmat, mitä hän koskaan on katsellut.

Poika, selvästi tytön veli, on kahdeksantoista vuotta vanha miehevän, päättävän näköinen nuorukainen, varreltaan jäntevä ja voimakas. "Yksi niitä, joista tuolla pohjan yliopistoissa tehdään jalkapallotaistelijoita", ajattelee salapoliisi, jonka tarkkaavaisuus nyt on kokonaan kiintynyt edessään olevaan nuoreen herrasväkeen.

Kuubalaisia tai Espanjalaisia voi hän myöhemmin tarkastella, ajattelee hän, jos niin tarvitaan, ja keskustelu nuoren tytön ja hänen veljensä välillä kiinnittää melkein heti hänen huomionsa.

"Rex parkani", naurahtaa tyttö, "onko hän ollut koko päivän pahalla tuulella sentähden, ettei ole saanut sinisilmää tavallisessa jalkapallo-ottelussaan?"

"Me emme ole jalkapallosilla tähän aikaan vuodesta", vastaa veli ylenkatseellisesti. "Jalkapallosillako huhtikuussa? Ei kukaan muu kuin tyttö eli ranskalainen voisi semmoista pukkia tehdä."

"No, voithan kostaa minulle lawntennis-kisassa kotona saarellamme", jatkaa tyttö hilpeästi. "Miksi olet niin synkkämielinen aina siitä saakka kun jätimme Palatkan? Onko se siksi, että sinun täytyy kulkea eteläänpäin ja saattaa minut isän, kesän ja troopillisten saarien luo, kun sinä näytät ikäänkuin sinulla olisi perheenisän kaikki huolet niskoillani?"

"Älä loruile roskaa!" sanoo poika vihasesti. "Tiedäthän, että minä se olen, jonka on pitäminen sinusta huoli, ja sinä et, totta tosiaan ole helppo pitää kurissa." Hänen äänensä hiljenee kuiskaukseksi ja hän jatkaa sisarensa korvaan: "Etkö tiedä, että nuo espanjalaiset ovat seuranneet perässämme aina Jacksonvillestä saakka, luulen mä? Sinä käytät sinisiä silmiäsi aivan liiaksi rajusti, rakas Gertie. Jonakin kauniina päivänä saat semmoiset torat, että aivan ällistyt."

"Minä en ole käyttänyt niitä ollenkaan", vastaa syytetty, puheenaolevien silmien täyttyessä kyynelillä. "En voi auttaa, että herrat tirkistelevät minua. Se ei ole minun vikani, mutta joka kerta kuin olen pistänyt nenäni ulos akkunasta jollakin asemalla, aina siitä saakka kuin New Yorkista lähdimme, olet sinä minua torunut. Surkuttelen vaimoasi, kun kerran menet naimisiin -- sinusta tulee oikea Siniparta."

"Niin, jos nuo roikaleet vielä tänne tirkistelevät, niin annan heille kelpo selkäsaunan! Sinut on uskottu minun huostaani, muista se, ja minä, totta vie, toimitan tavaran vahingoittumattomana Smaragdisaarelle."

"Smaragdisaarelleko?" kertaa tyttö. "Ehkä isä tulee Key Westiin meitä kohtaamaan."

"Eipä, sitä hän ei teekkään", vastaa veli lyhyesti. "Etkös kuullut, että minä sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän tule Key Westiin, vaan että hän ja Indra tekisivät jahdilla retken Miamiin ja Palm Beachiin, ja että, jos 'Lentokala' ei olisi meitä vastassa Key Westissä, minä luultavasti voisin saada siellä höyrypurren muutaman Balasco-nimisen espanjalaisen kautta."

"Aa, don Estrabon Balasco", keskeyttää nuori neitonen. "Hänhän se oli, joka oli omistajan asiamies ja möi Smaragdisaaren isälle."

"Niin oli", sanoo poika. "Ukko kirjoittaa, että jos tarvitsemme, saamme kyllä Balascolta lainata höyrypurrella kotiin tullaksemme. Sinne on vaan kaksikymmentä peninkulmaa, ja minä sinne kyllä pähkinänkuoren voisin soutaa -- merihän täällä kuuluu olevan peilisileä."

Sen miehen mainitseminen, jonka luokse hänet on lähetetty, kiinnittää kahdenkertaisesti tullisalapoliisin huomion molempain nuorten keskusteluun.

Neljänkymmenen minuutin kuluessa, jotka junalta menevät Port Tampaan kulkiessa, saa hän tällä tavalla tietää, että heidän isänsä on George Alfred Vanstone, Newyorkilainen kauppias ja kapitalisti, joka on asioista vetäytynyt pois ja vuosi sitten ostanut yhden niistä pienistä saarista, mitkä ovat hajallaan Florida-lahdelmassa melkein yhtämittaisessa jaksossa Key Westistä Biscayne Bayhin, ja että hän sinne on rakentanut huvilan ja aikoo viettää kevätkauden tässä ikuisen kesän maassa, että miss [neiti] Ira Vanstone, talon vanhin tytär, on kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka on ollut ylistetty kaunotar New Yorkin hienoissa seurapiireissä ja nyt tullut Floridaan lepäämään talven voitoista, että molemmista hänen edessään olevista nuorista toisen nimi on Rex ja toisen Gertrud, että nuori herra selvästikään ei pidä tästä kevätretkestä etelään, vaan mieluummin leikkaisi laakereita urheilukentillä, mutta että nuori neitonen taas on ihastuksissaan päästessään kasvatuslaitoksesta ja läksyistään. Myöskin että mr Rex Talbot Vanstone, samaten kuin useimmat samanikäiset nuorukaiset pitää itseänsä nuoremman sisarensa neuvojana ja holhojana ja on taipuvainen olemaan sangen ankara kaikkia naisellisen veikisteleväisyyden pieniä ilmauksia vastaan.

Enemmät huomiot keskeyttää junan huristaminen pitkän rantakäytävän yli ja pysähtyminen Etelä-Floridan radan pääteasemalle, missä sorea 'Olivette'-laiva odottaa Key Westiin ja Havannaan [Key West on kaupunki Floridan niemimaan eteläisimmällä rannalla, Havanna on Kuuban pääkaupunki] meneviä matkustajia.

Noustuaan ylös ja pudistettuaan liehuilevia hameitaan pistää tyttö päänsä ulos ikkunasta ja puhkeaa nähdessään odottavan höyrylaivan sanomaan: "Rex, minä pelkään niin!"

"Mitä pelkäät? Noita kirotuita espanjalaistako?" mutisee veli.

"En... kuin meritautia!" sanoo miss Gertrud. Mutta sitten lisää hän kevyesti naurahtaen, vaikka siinä ehkä piilee hieman pelkoakin: "No niin! Nyt tirkistelevät ne taas minua, nuo kuubalaiset! Ota matkareppuni, Rex, jotta et voi nyrkkejäsi puristaa!" Näin sanoen ja kiivaasti vetäistyään lyhyitä hameitansa saadakseen ne niin pitkiksi kuin mahdollisti, astuu nuori neitonen vaunusta veljensä seuraamana, jolla on kädet liian täydet sateenvarjoista, pyssyn koteloista ja muista matkakapineista, jotta hän voisi saada aikaan muita vihanosoituksia kuin suuttuneen silmäyksen.

Salapoliisin seisoessa paikoillaan ja seuratessa molempia nuoria silmillään, kulkevat nuo kaksi miestä, jotka ovat antaneet aihetta Gertien viime sanoihin, kiirehtien hänen ohitsensa, ja Mastic kuulee muutamia sanoja, jotka saavat hänen hytkähtämään: "_Diablo!_ Nämät ovat kaksi niin sanottua viatonta, jotka tahtovat salata rikoksen Espanjaa vastaan."

Nopeasti kuin salama on salapoliisi kääntänyt huomionsa nuoruudesta ja kauneudesta pariin niin ruokottomia lurjuksia kuin hän koskaan on nähnyt, näöltään hyvin Espanjalaisia, likaisia, sipulilta haisevia ja olennoltaan jotensakin maantierosvon tapaisia.

Ammattimaisella vaistolla tarkastelee hän heitä pikaisesti, etsien jotakin huomattavaa tuntomerkkiä, ei heidän ulkonäössään kokonaan, sillä se johtaa usein kummallisiin erehdyksiin, vaan jotain erityistä merkkiä, josta hän heidät vastakin tuntisi.

Ensimäisessä ei Mastic löydä mitään sellaista tuntemismerkkiä, kun tämä kulkee hänen ohitsensa vaunuista ulos, mutta toisella, joka on pitempi ja rakenteeltaan tavattoman voimakas, on onneksi, mitä hän haluaa. Tämän oikea korva on paljoa suurempi kuin vasen ja törröttää päästä suurena punaisena, kiiltävänä ja ryppyisenä. Mutisten: "tuon espanjalaisen paisuneen korvan tunnen milloin tahansa", kokoaa Mastic siis matkatavaransa, joita ei ole paljon, ja seuraa heidän jäljessään vaunuista ulos.

Junasillalla huomaa hän, että amerikkalainen poika ja tyttö ovat kadonneet -- he ovat luultavasti suoraan menneet laivaan.

Molemmat miehet, jotka ovat vetäneet hänen huomionsa puoleensa, kuiskivat espanjaksi keskenään, ja kun Mastic ei ole kylläksi perehtynyt tähän kieleen ymmärtääkseen sitä sivusta kuullen, menee hän verkalleen laivaan. Siellä odottaa hän, kunnes molemmat Espanjalaisetkin tulevat maaporrasta myöten, ja huomaa silloin, että niilläkin on piljetit Key Westiin, ja että tuo omituisella korvalla varustettu kutsuu toista Pabloksi ja itse nimeltään on Juan.

Kello on nyt kymmenen illalla; irroitettuaan kiinnitysköytensä höyryää matkustajalaiva Tampalahdelmaa pitkin ja ulos aavalle Meksikonlahdelle; niin kääntyy se etelään päin ja suuntaa kulkunsa suoraan Key Westiin pitkin pitkää Floridan rannikkoa koralliriuttoineen, luotoineen ja pikku saarineen.

Varmana, ettei mitään tärkeää voi tapahtua yön kuluessa menee salapoliisi hyttiinsä ja herää aamulla ulkona kesäisen sileällä merellä, tyynellä kuin sisäjärven vesi, ja jonka ainoat väreet syntyvät nopeasti kiitävän Olivetten pyörivien propellien vaikutuksesta.

Aamiaisella laittaa mr Mastic, että hän saa paikan amerikkalaisen pojan ja tytön vieressä, mutta hän ei saa heidän keskustelustaan mitään enempiä tietoja, kuin mitä oli saanut jo edellisenä iltana, paitsi että heidän isällään on, lukuunottamatta joitakuita pikku purjeveneitä, myöskin suuri höyry huvijahti.

"Onpa oikein hävytöntä", nurisee poika, "että Indran piti päistikkaa saada 'Lentokala' tuolle huviretkelle Palm Beachiin, juuri kun me tulemme kotiin. Eikö hän saanut kyllikseen seuraelämästä New Yorkissa viime talvena?"

"Kyllä tiedän, miksi hän tahtoisi mennä sinne", nauraa Gertrud: "meidän Billymme on kait Poncianassa hotellissa."

"Meidän Billymme kuuluu olleitten ja menneitten joukkoon", muistuttaa Rex; "Indra antoi mr William Arthur Severancelle eropassit kaksi kuukautta sitten. Billy suuttui ja matkustelee nyt terveydekseen." Pojan muoto muuttui ajattelevaksi, ja hän jatkaa: "Minun mielestäni on Indra käyttäytynyt kuin pöllö. Billy Severance oli siivoin poika, minkä koskaan olen tuntenut -- ja niin antelias sitten! Olisitpa nähnyt päivälliset, jotka hän tarjosi minulle eräänä iltana Unioni-klubissa. Hän ei koskaan väsynyt miettimään, mikä minua huvittaisi. Olen usein luullut, että hän oli minuun rakastunut."

"Se oli siksi, että hän oli Indraan pikiintynyt, sinä itserakas poika", vastaa miss Gertie. "Mutta minusta on hirmuisen ikävä, että Indra antoi hänelle rukkaset. Billymmehän laittoi aina mitä rattoisimpia joululahjoja ja somimpia pääsiäiskortteja. Minä juuri rupesin pelkäämään, että jotain oli hullusti, kun en kolmeen viikkoon saanut mitään. Miksikä Indra heitti Billyn sikseen?" puhkeaa hän melkein uhkaavasti sanomaan!

"Luulevaisuutta!" sanoo Rex lyhyesti.

"Luulevaisuutta? Indrako luulevainen?" huudahtaa Gertie ja aukasee epäilevänä silmänsä seljälleen.

"Eipä, Billy se oli Othellona", vastaa poika. "En oikein tunne yksityisseikkoja, mutta luulen, että se koski tuota von Stanep-pöllöä saksalaisessa lähetyskunnassa -- häntä, joka tanssi kotiljongia niin hyvin, venäläiseen tapaan -- juuri kuin hyppiminen. Tiedäthän, että Indra ei ole tottunut kuulemaan läksytyksiä... Billy Severance nuhteli häntä vakavasti -- ja hehän eivät olleet vielä kunnollisesti kihloissa, vaan olivat vasta tulemaisillaan. Ensi kerralla kun Billymme tuli vieraisille Indra 'ei ollut kotona.' Hän tuli taas, ja miss Vanstone edelleenkin oli ulkona. Hän pistäysi kolmannen kerran, ja miss Vanstone ei ollut vieläkään tullut kotiin. Silloin oli William Arthur Severance matkustajain joukossa ensimäisellä Eurooppaan menevällä höyrylaivalla. Kuukautta myöhemmin tuli hän takaisin, mutta häntä ei koskaan meillä näkynyt, ja silloin -- silloin luulen Indran alkaneen katua. Se oli varmaankin ensi kerran koko elämässään. Hän on ollut niin tottunut, näetkös, että kaikki ovat häneen ihastuneet, ettei ymmärrä antaa arvoa onnelle, kun se tulee. Tiedätkö, mitä klubissa väitettiin hänen Billylle sanoneen. Niin, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä!"

"Tehdä työtä", puhkeaa Gertie hämmästyneenä sanomaan. "Mutta Billyllähän on rahoja kasottain."

Niin on! Mutta niin juuri oli Indra hänelle sanonut, -- että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä... ryhtyä johonkin -- tulla joksikin. Onpas siivoa sanoa miehelle, joka on oikein miesten mies ja niin monta kertaa voittanut rekordin pallosilla ja kilpasoudussa, ja joka taitaa ajaa nelivaljakkoa kuin kukaan, ja joka voisi olla yhtä taitava asianajaja kuin Joe Choate, sanotaan, jos vaan olisi viitsinyt tutkia lakitiedettä, mutta sitä hän ei ole. Ja sellaiselle miehelle väitetään Indran sanoneen, että hänen pitäisi alkaa _tehdä työtä_! Siitä voi oikein voida pahoin ja Rexin kasvot selvästi näyttivät hänen tunteensa.

"Muuten tiesi meidän Billymme tarkoin, minkälaisista namusista minä parhaiten pidin", säestää miss Gertie ja lisää huoaten, muistellessaan kadotettuja namusiansa: "Indra on todellakin menetellyt oikein perkityperästi. Kyllä minä kerran asian isälle selitän. Hän antaa Indran liiaksi saada tahtonsa täytetyksi."

"Niin, me olemme kaikki lelliteltyjä lapsia", nauraa Rex. "Mutta mennään nyt kannelle vähän liikkumaan. Tunnen, että tarvitsen liikettä nyt, kun en itseäni enään harjoita."

Samassa kun molemmat nuoret nousevat pöydästä, lopettaa salapoliisi aamiaisensa ja menee myöskin kannelle viettämään laiskehtivaa, uneliasta, troopillista päivää; hän ajattelee nimittäin älykkäästi, että molemmat espanjalaiset, jotka nousevat ylös puolenpäivän aikaan ja selvästi eivät ole tuttuja kenenkään matkustajan kanssa, huomaisivat jokaisen vakoilemisyrityksen.

Sen vuoksi ei hän huoli pitää heitä silmällä, vaan mutisee: "Arvelen asian kyllä Key Westissä kehittyvän", sekä antautuu Tampassa ostamansa romaanin lukemiseen.

Hyvän päivällisen jälkeen huomaa hän itsensä vahvistuneeksi, elvystyneeksi ja valmiiksi mihin tahansa, mikä voi sattua, kun laiva kolmen seuduissa lähenee Key Westiä.

Olivetten kannelta näyttää tämä paikka kauniilta kaupungilta, jossa on kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta asukasta, ja jonka etusivu viettää Floridasalmen sinivesiin päin ja muita sivuja kehystää mitä vihrein troopillinen kasvullisuus. Tänä ehtoopäivänä on sillä hiljainen, rauhallinen asioimismainen ulkonäkö, ja vaikka ulkopuoleltaan espanjalainen ja sydämeltään kuubalainen, on se sen kautta jyrkkänä vastakohtana Havannalle, joka vaan sata peninkulmaa eteläänpäin, saman tyynen meren rannalla, nyt vaikeroi Weylerin [Weyler oli espanjalaisten ylipäällikkö Kuubassa] verestä tiukkuvassa kädessä, ja jonka kadut ovat peljästyneitä kaupunkilaisia tulvillaan ja vankilat kuolemaisillaan olevia valtiollisia vankeja täpötäynnä. Mutta Key West onkin vapaan Amerikan tähtilipun turvassa, kun taas Havannan yli liehuu Espanjan lippu, Alban [julmuudestaan tunnettu Alban herttua oli vv. 1507-1573 Espanjan ylimaaherrana Alamaissa vapaussodan aikana espanjalaisia vastaan] keskiaikaisen raakuuden vertauskuva, mikä yhdeksännellätoista vuosisadallamme on taas henkiin herännyt yhtä julmasti verenhimoisena ja yhtä ryöstönhaluisena, kuin silloinkin kun sen kolmesataa vuotta sitten espanjalaisen armadan [armada oli nimenä laivastolla, jonka Espanjan kuningas Filip II v. 1588 lähetti Englantia vastaan, mutta joka kokonaan joutui häviöön] häviö ja Hollannin tasavallan syntyminen hautasivat alleen.

Nähtävästi välittämättä Havannan suruista Golfivirran [Golfiksi sanotaan merenvirtaa, joka lähtee Meksikon lahdesta ja kulkee koilliseen poikki Atlannin valtameren] tuolla puolen, sijaitsee siinä Key West iloisena ja hymyilevänä haalean merituulen henkäyksissä. Sen kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka työskentelevät rauhallisissa toimissa. Pesusienen pyytäjät tyhjentävät veneitään, höyrylaivat purkavat tupakkilastejaan laiturille, troskia ajelee katuja pitkin, ja sähkölamput syttyvät ja loistavat troopillisessa hämärässä kuni jättiläismäiset tulikärpäset.

Mutta kaikki tämä ei vedä mr Masticin tarkkaavaisuutta missään suuremmassa määrässä puoleensa Olivetten liukuessa Plantagelaiturin vierustaa pitkin. Hän on nähnyt kaupungin monta kertaa ennen ajellessaan tupakin salakuljettajia takaa tässä osassa Floridaa. Sen Panamahattuisen väestön vallitseva espanjalainen leima, sen sivukatujen kuubalainen ulkonäkö, sen neekerikuskit Espanjalaisine mongerruksineen ja typerine naamoineen ovat kaikki hänelle tutut.

Tällä hetkellä jakaa hän huomionsa amerikkalaisten ja kahden espanjalaisen kesken, jotka selvästi ovat heitä seuranneet.

Äkkiä puhkeaa Rex Vanstone sanomaan: "Katsos, Gertie! Tuossa se on! -- _Lentokala_! Ja hitto soikoon, eikö sillä ole höyry vireillä! Meillä on onni! Me olemme jo tänä iltana Smaragdisaarella perillä!"

"Ehkä isä tai Indra on laivassa", huudahtaa miss Gertie ja lentää kannen yli; veli jäljessä.

Nuorten kiihkeitten eleitten ohjaamana havaitsee mr Mastic satamassa olevien alusten joukossa komean pleasurejahdin, kylläksi suuren voidakseen mukavasti purjehtia näissä tyynissä kulkuvesissä, mutta tuskin kylläksi vahvan pitkälle valtamerimatkalle. Se on noin sata viisikolmatta jalkaa pitkä, makaa syvästi vedessä, sillä on kevyt, norea, valkoiseksi maalattu runko ja nähtävästi voimakas kone. Ruokasali keskellä laivaa ja ohjaushytti heti heti sen edessä kohoutuvat miellyttävästi lumivalkoiselta kannelta, jonka takaosaa peittää vaalea, rantuinen aurinkoteltta. Peräpeiliin on maalattu _Lentokala_, ja kokkaa koristaa kaljoonikuva, kuvaava tätä päiväntasaajaseutujen kulkuvesien sievää pikku asukasta. Kokonaisuudessaan on jahti sangen mukava alus, ja huomatessaan sen suuret propellit lyhyen, täyteläisen savutorven ja koneelle annetun runsaan tilan päättää salapoliisi, että sen täytyy kauniilla säällä kulkea vähintäin viisitoista solmuväliä.

Salapoliisin tehdessä näitä havannoita ovat molemmat sisarukset innokkaasti puhelleet.

"Rex", huutaa miss Gertie, "luuletko, että isä olisi laivassa?"

"Sinä et juuri käsitä laivoista mitään!" pilkkaa hänen opastajansa. "Kuinka isä voi olla Lentokalassa, kun omistajan lippu ei ole nostettuna?"