Part 37

Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi kummaksi.

Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita, vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät, ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja

"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväni Dombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"

"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle suuria palveluksia."

Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.

"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"

Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan — juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.

"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin palvelijanne."

Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.

"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa liikeasioita."

"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.

"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."

Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä heille?"

Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansa Dombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.

"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."

"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.

"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin lämpimämpää!"

"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.

"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa: "Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.

"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoi Carker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.

"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.

"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään. Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan hauskaa, että seurustelette".

Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.

"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä, joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että olette sitä niin kauan välttänyt!"

"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."

"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata teihin."

Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään puhumatta.

"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun — majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."

"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava konttoripäällikkö.

"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.

"Vain kaksi?" hymyili Carker.

"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."

"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.

"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.

Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin suinkin mahdollista.

"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti Dombeyn."

Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.

"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni, oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."

Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.

"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.

"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että _Poika ja Perillinen_ on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta mastonhuippuun asti."

"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa, että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"

"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.

"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan lähetetty."

"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi. "Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"

"Ette", vastasi Dombey jäykästi.

"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen, "että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"

Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän, mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.

Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.

"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"

"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.

"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä", huomautti Kleopatra.

Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin harmaan käden huulilleen.

"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa, "mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."

"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".

Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.

"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.

Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.

"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole tänään tavattavissa."

Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä jaksoi.

"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen, rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri. "Painetti on pistetty hänen lävitseen."

Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:

"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan kulmakarvojensa ääriviivoja.

"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä", virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."

"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut luonteemme kykenee tuntemaan".

Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.

"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".

Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan, että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.

"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan, "oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri. Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon, etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun tyytyväisesti siihen moitteeseen."

Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:

"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne, rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme, ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."

"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.

"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa hyvä ja vaietkaa".

"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.

"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni kehoittaessani herra Dombeyta —"

"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.

"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".

Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla, heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.

"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko maailman järkyttävimmältä asialta."

Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia, mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.

"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."

"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe Bagstock".

Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:

"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies, perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus — minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa — mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä. Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."

Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.

"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja lapsi."

"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut viisikymmentätuhatta kertaa!"

"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella! Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan — kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan! Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."

Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.

"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä neuvoa."

Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja virkkoi imelästi hymyillen:

"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."

"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan, jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette kerro minulle mitään asiallista?"

Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas mehevästi.

"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyi Kleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia, majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan? Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."

"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri hihittäen käheästi.

"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"

"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni uudelleen.

Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen, mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät ruusunpunansa.

"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.

"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.

"Se loukkaa minua!"

"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä. Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."

"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti ja terävästi.

"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti, ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen. Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.

"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.

"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" — majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer", vahvisti majuri.

"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaalla Edithilläni".

"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia, ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin suosioon.

"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"

Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.

Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä. Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui katselemaan ulos.

"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen kovasti kaivannut sinua, kultaseni."

"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasi Edith kääntämättä päätänsä.