Part 28

Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen, kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle, kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille, teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta. Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.

Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.

"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa hyvä ja astukaa sisään."

"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän avomielistä lähestymistänne, Walter."

Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy, joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä yksinäisyydessään.

"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."

Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä", virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja. Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen tajutessani, mitä menetän."

"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni", pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta. En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker", lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään, "en edes hänelle, uskokaa minua".

Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin, jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."

"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."

"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni", vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"

"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter liikutettuna.

"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta, missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella, kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"

Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.

Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter, hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan, jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä _Pojan ja Perillisen_ viereen, joka oli aika lailla sekaisin, purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin, kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien vihannesten keskellä savun sokaisemana.

Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon, joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri tulppa.

"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni. Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."

"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa se takaisin. Minulla on jo yksi."

"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni, alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen varalta.

"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset! Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut, että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle! Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"

Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta, ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta) ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä. Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille. Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi keulapuolella, ja niin lähti _Poika ja Perillinen_ matkalleen yhtä toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä oli lähtenyt.

Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta _Pojan ja Perillisen_ reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Dombey lähtee matkalle

"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa, ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen valtaan".

Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella. Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.

"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"

Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin suoralla ja luottavaisella tavalla.

"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."

"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".

"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari, ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan, ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"

Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin vahtimestarilla.

Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä, hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä, _mitä_ se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.

Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen. Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä lepäämään ylpeytensä pohjalle.

"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen huoneessa.

Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle uskaltamatta tulla lähemmäksi.

"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"

Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.

"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää, ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa, munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."

"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen liiaksi heleän ihonvärinsä.

"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri. "Oletteko nähnyt ystäväämme?"

"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."

"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.

"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.

Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.

"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut — hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin, Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä. "Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."

Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.

"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee. Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."

Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä, halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä levottomaksi hänen vuokseen.

"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."

"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.

"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.

"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.

Majuri ei vastannut muuten kuin päästämällä kuuluviin hevosenköhän ja jatkamalla tarmokkaasti aterioimistaan.

"Hän on alkanut harrastaa teidän perheenne asioita", sanoi majuri, lakaten äkkiä syömästä, "ja on nyt jonkun aikaa käynyt usein talossanne".

"Niin on", vastasi Dombey hyvin arvokkaasti. "Neiti Tox esiteltiin alkuaan talossani sisareni ystävänä samoihin aikoihin kuin rouva Dombey kuoli, ja kun hän oli käytökseltään herttainen ja osoitti mieltymystä pikku orpoa kohtaan, sai hän — suorastaan pyydettynäkin — tulla yhä uudelleen sisareni kanssa, ja niin hän vähitellen joutui hyvin tuttavalliselle kannalle perheessäni. Minä tunnen kunnioitusta neiti Toxia kohtaan", sanoi Dombey sellaisen miehen äänellä, joka osoitti toiselle suuren ja merkitsevän suosion. "Hän on ollut niin ystävällinen, että on suorittanut monta pikku palvelusta talossani, mahdollisesti mitättömiä ja merkityksettömiä palveluksia, majuri, mutta ei silti liian halvoiksi arvioitavia. Ja toivoakseni olen kyennyt tunnustamaan ne sellaisella huomaavaisuudella kuin minun vallassani on ollut. Olen mielestäni kiitollisuudenvelassa neiti Toxille siitä ilosta, että olen tutustunut teihin, majuri", lisäsi Dombey tehden kädellään pienen liikkeen.

"Dombey", sanoi majuri lämpimästi, "niin ei ole laita, herra Dombey. Joseph Bagstock ei voi koskaan kuulla moista väitettä vastaansanomatta. Se seikka, että te tutustuitte vanhaan Joeen sellaisena kuin hän on ja että vanha Joe tutustui teihin, se sai alkunsa erään jalon henkilön, suurenmoisen olennon, välityksellä. Dombey!" lisäsi majuri tehden ponnistuksen, jota ei ollut kovin vaikea näytellä, koska hänen koko elämänsä oli ponnistusta kaikenlaisia halvauksen oireita vastaan, "me tutustuimme toisiimme poikanne välityksellä".

Dombey näytti liikutetulta, mitä majuri todennäköisesti oli halunnutkin saada toimeen tällä vihjauksellaan. Hän loi silmänsä alas ja huoahti. Majuri puolestaan karkaisi itsensä ja sanoi tarkoittaen sitä mielentilaa, johon hän oli vähällä vaipua, että se oli heikkoutta ja ettei mikään saisi häntä antautumaan sen valtaan.

"Meidän yhteisellä ystävällämme oli vähäinen osa tässä jutussa", sanoi majuri, "ja kaiken sen kunnian, joka hänelle kuuluu, antaa J.B. hänelle mielellään. Mutta siitä huolimatta, arvoisa neiti", lisäsi hän kohottaen katseensa lautasestaan ja luoden sen Prinsessan aukion yli, jonka toisella puolella neiti Tox ilmestyi sillä hetkellä näkyviin akkunaansa kukkia kastelemaan, "te olette juonitteleva naikkonen, hyvä neiti, ja teidän kunnianhimonne on suunnatonta julkeutta. Jos se tekisi vain teidät itsenne naurettavaksi", jatkoi majuri pyöritellen päätään mitään aavistamattomalle neiti Toxille, samalla kun hänen ulkonevat silmänsä näyttivät aikovan syöksyä kadun toiselle puolelle, "niin saisitte tehdä sitä kylliksenne, hyvä neiti, ilman pienintäkään vastaväitettä Bagstockin taholta, sen vakuutan teille". Majuri nauroi niin, että hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi korvalehtiä myöten ja suonet hänen otsallaan pullistuivat. "Mutta kun te, hyvä neiti, panette välikäteen toisia ihmisiä, vieläpä jaloja, mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä, korvaukseksi heidän alentuvaisuudestaan, niin saatte vanhan Joen veren kuohumaan."

"Majuri", virkkoi Dombey punastuen, "toivoakseni ette vihjaile mihinkään niin mielettömään suunnitelmaan neiti Toxin taholta kuin —"

"Dombey", vastasi majuri, "minä en vihjaile mihinkään. Mutta Joey B. on elänyt maailmassa, arvoisa herra, elänyt maailmassa avoimin silmin ja korvin, ja Joey sanoo teille, Dombey, että tuolla kadun toisella puolella on hiton kavala ja kunnianhimoinen nainen."

Vaistomaisesti Dombey katsahti kadun toiselle puolelle, vieläpä hyvin vihaisesti.

"Sen enempää ei Joseph Bagstock päästä siitä asiasta huuliensa yli", sanoi majuri päättävästi. "Joe ei ole juttujen levittäjä, mutta on hetkiä, jolloin hänen täytyy puhua, jolloin hän _tahtoo_ puhua! Hitto vieköön teidän juonenne, hyvä neiti", tiuskaisi majuri taas vihoissaan naapurittareensa päin, "mutta kiusaus on liian voimakas, jotta voisi pysyä vaiti".

Majurin mielenliikutus kehittyi nyt käheäksi yskänpuuskaksi, joka piti häntä vallassaan pitkän aikaa. Toivuttuaan siitä hän lisäsi:

"Ja nyt, Dombey, kun olette kutsunut Joen — vanhan Joen, jolla ei ole mitään muuta ansiota kuin että hän on sitkeä ja vilpitön — vieraaksenne ja oppaaksenne Leamingtoniin, saatte käskeä häntä kuinka vain mielitte, ja hän on kokonaan palveluksessanne. En tiedä, arvoisa herra", lisäsi majuri heiluttaen kaksoisleukaansa hilpeän näköisenä, "mitä ihmiset näkevät Joessa, kun ne kaikki pitävät häntä niin tavoiteltavana, mutta sen minä tiedän, että jollei hän olisi oikein sitkeä ja itsepäinen kieltäytymisessään, tappaisivat he hänet kutsuillaan ja muilla kohteliaisuuksillaan."

Dombey ilmaisi muutamin sanoin kiitollisuutensa siitä etusijasta, joka hänelle muiden yhteiskunnan huomattavien jäsenien rinnalla suotiin pyrkimyksessä ottaa majuri haltuunsa. Mutta majuri keskeytti hänet pian antamalla hänen ymmärtää, että hän noudatti omia taipumuksiaan ja ne olivat yksimielisesti vakuuttaneet hänelle: "J.B., Dombey on oikea mies, joka sinun on valittava ystäväksesi."

Kun majuri oli nyt ravittu ja maukkaan piirakan mehu uhkui hänen silmännurkistaan ja halstaroitu kala ja munuaispaistos panivat hänen kaulaliinansa kiristymään ja sitäpaitsi lähestyi aika, jolloin heidän oli lähdettävä Birminghamin junalle, jättääkseen taakseen Lontoon, veti alkuasukas työläästi päällystakin hänen ylleen ja napitti sen niin tiukasti, että majurin kasvot pullottivat sen yläpuolella, tuijottavina ja huohottavina ikäänkuin hän seisoisi tynnyrissä. Sitten palvelija ojensi hänelle yksitellen ja sopivin väliajoin hänen säämiskänahkaiset hansikkaansa, paksun keppinsä ja hattunsa. Viimeksimainitun majuri painoi kujeilevan näköisenä kallelleen päähänsä kuin tasoittaakseen omituisten kasvojensa vaikutusta. Alkuasukas oli etukäteen kerännyt ovella odottavien Dombeyn vaunujen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin soppiin tavattoman määrän matkalaukkuja ja pikku reppuja, jotka eivät näyttäneet vähemmän taipuvilta halvaukseen kuin majuri itse. Täytettyään omat taskunsa seltterivedellä, Itä-Intian sherryllä, voileivillä, huiveilla, kaukoputkilla, kartoilla ja sanomalehdillä, joita kaikkia pikku esineitä majuri saattoi tarvita millä hetkellä tahansa matkallaan, hän ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Jotta onnettomalle alkuasukkaalle (jota yleensä luultiin oman maansa prinssiksi) tulisi täydellinen ulkoasu, kun hän istuutui Towlinsonin viereen takaistuimelle, heitti hänen isäntänsä hänen hartioilleen kokonaisen pinon viittoja ja päällystakkeja. Majuri tähtäsi häneen nämä heittoaseet katukäytävällä titaanin tavoin ja peitti hänet niillä niin kokonaan, että hän lähti rautatieasemalle kuin elävältä haudattuna.

Mutta ennen vaunujen lähtöä liikkeelle ja alkusukkaan juuri saadessa hautakumpua selkäänsä ilmestyi neiti Tox akkunaan, heiluttaen liljanvalkeaa nenäliinaansa. Dombey vastasi hänen hyvästijättöönsä perin kylmästi, kunnioitti häntä mahdollisimman pienellä nyökkäyksellä ja nojautui taaksepäin ajoneuvoissa erittäin tyytymättömän näköisenä. Hänen tahallinen jäykkyytensä tuntui ilahduttavan majuria (joka itse oli hyvin kohtelias huomatessaan neiti Toxin), ja hän istui pitkän aikaa senjälkeen myhähdellen ja puhisten kuin ylensyönyt Mefistofeles.