Part 25

Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.

Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isä ja tytär

Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.

Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.

Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.

Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"

Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana, ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana, kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.

Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä. Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä, missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.

Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö, jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.

Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."

Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten: "Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."

"Se tehdään heti, arvoisa herra."

"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."

Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"

"Mitä sitten?"

"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä on erehdys."

"Missä?"

Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".

"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"

"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."

Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta, jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.

Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että "tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!" Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että sitä kyllä tarvitaan."

Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana Oxford-torin varrella.

Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset. Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa. Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.

Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"

"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"

"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.

"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".

"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.

"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni, niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"

"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet neiti Tox.

"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä —"

"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.

"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"

"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"

"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.

"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa! Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus! Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?' niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."

"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."

"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin", jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta, olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus, niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".

Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä nyyhkytystään ja jatkoi taas:

"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta, äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."

"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"

Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä. Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.

Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili, ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan, niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja sitten hän vastasi arvokkaasti:

"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella. Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".

Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina täsmällinen!"

"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni. Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"

Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.

"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua. Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."

Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.

"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"

"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.

"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."

"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi, voi veljeäni!"

Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut maahan kuin siipirikko lintu.

"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua siihen, se on varmaa."

Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.

"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick, "kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa. Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia, lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan", jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."

"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"

"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti, "mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."

"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".

Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään sen nojalla.

Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan, joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa? Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi apua!

Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton. Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.

Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen sydämessään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.

Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.

Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.