Part 23

"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"

"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.

"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."

"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.

"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.

"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"

"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"

"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"

Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä Staggsin puutarhoihin.

Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä. Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita, jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.

Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja, ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja, rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt. Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".

Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta. Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.

Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!

Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"

"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.

Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.

"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.

"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"

"Blimberejä?" toisti Walter.

"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan, "jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".

Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli täynnä lapsia.

"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen. "Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä ihminen!"

"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.

"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin, etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva Richards, hän kuolee pian!"

Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa, jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt matkalle!"

Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä. Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti alakuloisena ja levottomana.

Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä murheellisia aavistuksia.

KUUDESTOISTA LUKU

Mitä aallot lakkaamatta toistivat

Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.

Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis. Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli, kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka vakavana se virtasi merta kohti.

Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas, nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen nähneensä unta.

Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos! Sanokaa isälle niin!"

Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai valvoessaan.

"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se varmaankin vie minut pois."

Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.

"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.

Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi kultainen vesi väreillä seinillä.

Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista. Hän ei pelännyt.

Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui yölläkin hänen vieressään.

"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"

"Missä, kultaseni?"

"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."

"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"

Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"

Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.

Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.

"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin onnellinen!"

Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.

Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai ainoastaan muutamia.

Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.

"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"

"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"

"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"

Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista väikkynyt hänen mielessään.

"Kyllä, rakkaani."

"Kenen sitten, Floy?"

"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."

"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"

Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.

"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"

"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."

"Kiitos, Floy!"

Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"

Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa — ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti, nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään. Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.

"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.

Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen, omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja ollut niin hellä ja säälivä.

"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."

Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.

"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi 'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille: "Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi hyvin."

"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen. "Ei suinkaan hyvästi?"

Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti, "hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne, missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"

Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.

"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan minun viereeni ja anna minun katsella sinua".

Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.

"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"

Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi siellä!

Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan. Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.

"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"

* * * * *

Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!

Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä valtamerelle.

* * * * *

"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla Tytär!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen

Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin. Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.

Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko, joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin, samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.