Part 16

"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.

"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva, joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä, silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia, herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö pikku ystäväämme?"

Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.

"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."

"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.

Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.

"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.

"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.

"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".

Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.

Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.

"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."

Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti kuuluvasti.

"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn poika".

Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin, virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua yllättävämmältä.

"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."

"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber, "niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan valtakunnan".

Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.

Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta. Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa. Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.

Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots äkkiä eikä enää tullut näkyviin.

Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.

"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi tohtori pannen kirjansa pois.

"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.

"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.

"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".

"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.

"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.

"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"

"Hyvästi, isä."

Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.

Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.

Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.

"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet vapaa."

"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja sunnuntaisin."

"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö niin?" sanoi Dombey.

"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.

"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.

"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.

Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä, kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.

Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.

Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan. Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja koskaan tulisi.

KAHDESTOISTA LUKU

Paulin kasvatus

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita. Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian, josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."

Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.

"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi. Pane hänen kasvatuksensa alulle."

Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.

"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.

"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.

"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.

"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä, ja lisäsi:

"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa. Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."

"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber. "Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"

"Mikä hirviö?" kysyi Paul.

"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä tuota nimeä kohtaan.

"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.

"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä tämä on?"

Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.

"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen, pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä, etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua. Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".

"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta, mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".

Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.

"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."

Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.

Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.

Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.

Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.

Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.

Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle. Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle, hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot. Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet — Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.

Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.

Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta. Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.

"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"

Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan. Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet paljoakaan huvia.

Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön hyvänahkaisesti:

"Istu, Dombey."

"Kiitos", vastasi Paul.

Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden keksinnön tekemiseen.

"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.

"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."

Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.

"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista hetkisen.

"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on sisareni ompelija."

"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta hyvin kallis."

Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.

"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.

"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."

"Ja mikä?" kysyi Toots.

"Ja Poika", vastasi Paul.

Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja Pojalta.

Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta) kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita, puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut puolestaan kärsiä loukkauksia.

"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat pystyyn.

"Herra Briggs?" kysyi Paul.

"Tozer", vastasi toinen.

Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi, että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.

"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.

Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko, sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi, voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).

Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna. Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.

Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni norsu.

Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia, piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija, joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä laseihin niin ylväästi.

Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan. Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin, rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.

Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:

"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"

Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen, mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten pilasi tohtorin koko esityksen.