Part 3

Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi: hänen edessään lepäsi kaunotar, jollaista tuskin koskaan tapaa tässä matoisessa maailmassa. Näytti siltä kuin ei vielä koskaan ennen olisi kasvojen piirteet olleet niin selvät ja samalla niin sopusuhtaisen kauniit. Hän makasi aivan kuin elävä; ihana otsa, hempeä, kuten lumi, kuten hopea, näytti ajattelevan; ohuet, tasaiset kulmakarvat -- yö keskellä aurinkoista päivää -- kohosivat ylpeinä suljettujen silmien yllä, ja silmäripset, jotka jouhina valahtivat poskille, hehkuivat salaisten toiveitten lämmöstä; huulet olivat kuin rubinit, valmiina puhkeamaan autuaalliseen hymyyn, raikkaan iloiseen nauruun... Mutta samoissa piirteissä hän näki jotakin kaameanläpikuultavaa. Hän tunsi, että hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ikäänkuin keskellä korkeinta iloa joku olisi hautajaisvirttä alkanut laulaa. Äkkiä tuntui jotakin kauhean tuttavaa hänen kasvoissaan. "Noita!" kirkasi hän oudolla äänellä, loi silmänsä sivulle, muuttui kalpeaksi kasvoiltaan ja alkoi lukea rukouksiaan. Se oli sama noita, jonka hän oli surmannut.

Auringon laskiessa vietiin ruumis kirkkoon. Filosofi kannatti arkkua toisella olkapäällään ja tunsi siinä jotakin kylmää kuin jää. Sotnikka kulki edellä. Puinen, mustunut, kupolikattoinen kirkko seisoi alakuloisena aivan kylän laidassa. Huomasi selvästi, ettei siinä kaukaan aikaan oltu jumalanpalvelusta toimitettu. Kynttilöitä paloi melkein jokaisen pyhimyksen kuvan edessä.

Arkku asetettiin keskelle kirkkoa, vastapäätä alttaria. Vanha sotnikka suuteli vielä kerran ruumista, kumarsi maahan ja poistuessaan kantajain kanssa kirkosta, antoi määräyksen ravita filosofi kylläiseksi ja viedä hänet sitte kirkkoon. Kun ruumiin kantajat saapuivat keittiöön, asettivat he kätensä uunia vasten, mikä vähävenäläisillä on yleisenä tapana kun ovat nähneet kuolleen. Nälkä, jota filosofi alkoi tuntea, pakotti hänet hetkeksi unhoittamaan kuolleen. Palvelusväki alkoi vähitellen kokoontua keittiöön. Sotnikan talon keittiö muistutti klubia, jonne kaikki kokoontuivat, yksinpä koiratkin, jotka häntäänsä heiluttaen saapuivat sen ovelle ruokaa saamaan. Jos kuka lähetettiin jonnekin asialle, niin hän aina ensiksi saapui keittiöön levähtämään hetkeksi penkillä ja polttamaan piipullisen tupakkaa. Kaikki talossa asuvat poikamiehet, jotka koreilivat kasakanmekoissa, loikoilivat melkein koko päivän pitkällä penkillä, sen alla, uunilla ja yleensä kaikkialla, missä sopiva makuusija löytyi, minkä ohessa jokainen aina unhoitti sinne jotakin, hattunsa, ruoskansa, tahi jonkun muun esineen. Mutta kaikkein suurin kokous oli illallisen aikana, jolloin sinne saapui hevospaimen ja karjanpaimen, joista edellinen oli ehtinyt viedä hevoset aitaukseen ja jälkimäinen tuoda karjan lypsylle sekä yleensä kaikki, joita päivällä ei voinut tavata. Ja illallispöydässä sitä juteltiin, puhuttiin kaikista asioista: kuka kertoi teettäneensä uudet housut, kuka ilmoitti nähneensä suden, kuka taas jutteli siitä, mitä maan sisässä oli. Kertojia oli paljon, joista muuten vähävenäläisten keskuudessa ei olekaan puutetta.

Filosofi istuutui toisten joukkoon suureen piiriin pihalle keittiön rappujen eteen. Kohta ilmestyi joku ämmä punainen päähine päässä keittiön ovelle kantaen molemmissa käsissään kuumaa lihakokkarevatia ja asettaen sen sitte piirin keskelle. Kukin otti taskustansa oman puulusikkansa; toiset puutikun lusikan puutteessa. Heti kun suu alkoi liikkua vähän hitaammin ja pahin nälkä oli saatu tyydytetyksi, alkoivat useat illastajista puhella. Oli luonnollista, että keskustelu kääntyi kuolleeseen.

"Onko totta", lausui eräs nuori lammaspaimen, joka vyöhönsä oli ommellut niin paljon nappeja ja vaskilevyjä, että mies näytti oikealta sekatavarakaupalta: "onko totta, että neiti piti tuttavuutta pahojen henkien kanssa."

"Kuka? Neiti?" lausui Dorosh, jonka meidän filosofimme jo entuudestaan tunsi: "niin, hän oli oikea noita! Minä vannon, että hän oli noita!"

"Herkeä jo, Dorosh", sanoi toinen, joka matkalla halusi niin mielellään lausua lohdutuksen sanoja: "eihän se ole meidän asiamme; olkoon Jumala hänen kanssansa! Ei siitä ole mitään puhumista." -- Mutta Doroshin ei lainkaan haluttanut vaieta; hän oli juuri vähää ennen käynyt isännöitsijän kanssa kellarissa jollakin tärkeällä asialla ja kumarruttuaan pari kolme kertaa paria kolmea tynnöriä kohti, tuli vallan iloisena takaisin, puhua laverrellen taukoamatta.

"Mitä sinä tahdot? Ettäkö minä vaikenisin?" lausui hän: "ajoihan hän minulla itsellänikin! Totta jumaliste, ajoi kuin ajoi!"

"Mitä arvelet, setäseni?" kysyi nuori napikas lammaspaimen: "voipiko noitaa tuntea joistakin merkeistä?"

"Ei, sitä on aivan mahdotonta tuntea; vaikka koko psaltarin lukisit, niin sittenkään et tuntisi."

"Kyllä voipi, Dorosh, älä nyt joutavia puhu", lausui entinen lohduttaja: "eihän Jumala ole turhanpäiten antanut kullekin omaa merkkiänsä: tieteitä tutkineet ihmiset sanovat, että noidalla on pieni häntä."

"Jokainen vanha ämmä on noita", lausui harmaapäinen kasakka.

"No, kyllä tekin olette hyviä!", tarttui ruuantuoja muori puheeseen, täyttäen samalla tyhjentyneen maljakon: "lihavia metsäsikoja olette kaikki tyyni!"

Vanha kasakka, jonka oikea nimi oli Javtuh, mutta jota kutsuttiin Kovtun, hymähti tyytyväisyydestä huomatessaan, että hänen sanansa olivat sattuneet vanhaan vaimoon, mutta karjanpaimen päästi sellaisen naurun mölinän, että luuli aivan kuin kaksi härkää olisi yhtä-aikaa ruvennut mylvimään.

Alkanut keskustelu herätti filosofissa vastustamatonta halua ja uteliaisuutta kuulla jotakin kuolleesta sotnikan tyttärestä. Ja saadakseen keskustelun kääntymään entiselle alalle, kääntyi hän naapurinsa puoleen seuraavilla sanoilla: "Tahtoisin kysyä, miksi koko tämä arvoisa seura, joka tässä istuu illallista syömässä, pitää neitiä noitana? Tekikö hän jollekin pahaa, tahi veikö hän jonkun?"

"Kaikkea tapahtui", vastasi eräs joukosta.

"Kuka ei muistaisi Mikitaa, koirainhoitajaa, tahi..."

"Kuka hän oli?" kysyi filosofi

"Seis! minä kerron Mikitasta", lausui Dorosh.

"Minä kerron Mikitasta", vastasi hevospaimen: "sillä hän oli minun kummini."

"Minä kerron Mikitasta", lausui Spirid.

"Antaa Spiridin kertoa!" huusi seura.

Spirid alkoi: "Sinä, pani filosofi Homa, et tuntenut Mikitaa. Ah, mikä harvinainen mies! Jokaisen koiran tunsi yhtä hyvästi kuin oman isänsä. Nykyinen koirainhoitaja Mikola, joka istuu tässä kolmantena minusta lukien, ei kelpaa hänen kengänpohjikseenkaan. Vaikka kyllä hänkin tuntee työnsä, mutta Mikitaan verrattuna on hän kumminkin joutava riepu..."

"Hyvästi kerrot, oivallisesti!" lausui Dorosh, hyväksyen nyökäyttäen päätään.

Spirid jatkoi: "huomasi jäniksen nopeammin kuin puhdistat nenäsi tupakasta. Kiljaisi koirille: 'hei, Urho, hei Nopsa!' ja samassa itse hevosen selässä täyttä kyytiä, vaikea sanoa, kuka nopeammin, hänkö, vai koirat. Puhdistamatonta viinaakin joi korttelin yhdellä henkäyksellä, eikä ollut millänsäkään. Oivallinen koirainhoitaja! Vasta äskettäin alkoi lakkaamatta katsella neitiä. Pikiintyikö hän todellakin neitiin, vai noituiko tämä hänet, en tiedä. Varmaa kumminkin on, että mies joutui turmioon, ämmäytyi kokonaan, hitto ties, mikä häneen lie mennyt, pfyi! sopimatonta sanoa."

"Hyvin kerrottu!" pisti Dorosh väliin. "Kun neiti vain sattuu katsomaan häneen, niin ohjakset putoavat käsistä; Urhoa sanoo Nopsaksi, hairahtuu eikä tiedä mitä tekee. Kerran saapui neiti talliin, jossa Mikita harjasi hevosia. -- 'Anna, Mikita', sanoi, 'asetan jalkani päällesi.' Ja hän hölmö, oli ilosta haljeta: 'ei ainoastaan jalkaasi, vaan istu itse selkääni.' Neiti kohotti jalkansa; ja kun hän huomasi tuon täyteläisen, valkoisen jalan, niin hän heti huumautui. Hän koukisti selkänsä ja tartuttuaan molemmin käsin neidin paljaisiin jalkoihin alkoi laukata kuin hevonen pitkin ketoja. Missä he kävivät, sitä hän ei voinut sanoa. Hän palasi puolikuolleena takaisin ja siitä lähtien alkoi kuihtua. Kun sitte eräänä aamuna mentiin talliin, tavattiin siellä ainoastaan tuhkaläjä ja tyhjä ämpäri: mies oli palanut niin tyystin, ettei luitakaan jäänyt jäljelle, palanut yksinään. Ja siihen meni mies, jonka veroista ei ole toista tässä maailmassa."

Kun Spirid oli lopettanut kertomuksensa, alkoivat kaikki yhteen ääneen ylistää koirainhoitajaa, luetella hänen ansioitansa.

"Oletkos kuullut Sheptshihasta?" kysyi Dorosh, kääntyen Homaan päin.

"En."

"Ohhoh! No, eipä teille näytä siellä seminaarissa liikoja viisauksia opetettavan. No, kuule, niin minä kerron. Meillä on kylässä Sheptun niminen kasakka, kelpo mies! Hänen tapanansa on joskus varastella ja valhetella ilman mitään syytä, mutta... kelpo kasakka silti. Hänen mökkinsä ei ole kaukana täältä. Juuri tähän aikaan kuin me nyt syömme illallista, meni Sheptun illallisen jälkeen maata vaimonsa kanssa. Kun oli kaunis ilma, asettui Sheptshiha ulos ja Sheptun tupaan penkille; tahi ei: vaimo tupaan penkille ja mies pihalle..."

"Ei penkille, vaan lattialle", keskeytti rapulla seisova muori.

Dorosh katsahti häneen, sitte loi silmänsä maahan, sitte uudelleen häneen, oli hetken ääneti ja lausui: "Kun riisun alusvaatteet päältäsi tässä kaikkien nähden, niin miltähän näytät."

Tämä varoitus vaikutti. Muori vaikeni eikä enää kertaakaan keskeyttänyt puhetta.

Dorosh jatkoi: "ja tuvan keskellä, orressa riippuvassa kätkyessä lepäsi vuoden vanha lapsi, poikako, vai tyttö, en muista. Siinä penkillä nukkuessaan kuuli vaimo äkkiä koiran raappivan oven takana ja ulvovan, niin että oikein korvia särki. Vaimo säikähti, sillä vaimoväkihän on niin typerää väkeä, että tarvitsee vain illansuussa pistää nenänsä ovenraosta sisään, niin silloin jo niillä sydän halkeaa peljästyksestä. Kumminkin hän ajatteli: 'Annappa isken kuonoon tuota kirottua koiraa, kyllä lakkaa ulvomasta', -- ja siepattuaan hiilihangon käteensä, läksi ovelle. Ei ehtinyt muija-paha kuin hiukan raottaa ovea, kun koira loikkasi hänen jalkojensa välitse suoraan kehdolle. Skeptshiha näkee, ettei se enää olekaan koira, vaan talon neiti; niin ja jos se olisi ollut talon neiti sellaisena kuin hän hänet tunsi, niin ei se olisi ollut mitään; mutta katso: se oli kokonaan sininen ja silmät hehkuivat kuin hiili. Hän sieppasi lapsen, purasi sen kaulan ja alkoi imeä verta. Sheptshiha vain kiljasi: 'Oi, lapseni!' ja suinpäin ulos tuvasta: Näki eteisen oven suljetuksi, siis suoraapäätä vintille; siellä istui väristen typerä akka, kunnes huomasi neidin nousevan vintille, hyökkäävän hänen kimppuunsa ja alkavan purra hänen ruumistaan. Vasta aamulla veti mies vaimonsa vintiltä kokonaan pureskeltuna ja sinertävänä; ja seuraavana päivänä heitti muijapaha henkensä. Niin, sellaista sitä tapahtuu! Vaikka kuuluikin herrassukuun, niin noita oli, todellinen velho."

Tämän kertomuksen jälkeen katsahti Dorosh itsetyytyväisenä ympärilleen, painoi peukalonsa piipun pesään valmistaakseen tupakalle sijaa. Noitajuttuja riitti loppumattomiin. Jokainen kiiruhti vuorostaan jotakin kertomaan. Toisia se oli lähestynyt heinärukona aivan mökin oven eteen; toisilta varastanut lakin tai piipun; monelta kylän tytöltä leikannut palmikon; toisilta taas imenyt muutamia tuoppeja verta.

Vihdoin huomattiin, että oli juteltu liika kauan, sillä ulkona oli jo synkkä yö. Kaikki alkoivat hajaantua makuulle, mikä keittiöön, mikä vajoihin, mikä minnekin.

"No, pani Homa; jo on meidänkin aika lähteä vainajan luo", lausui vanha kasakka kääntyen filosofiin, ja kaikki neljä, Spirid ja Dorosh mukana, läksivät kirkkoon, sivaltaen ruoskilla koiria, jotka suurissa joukoissa haukkuivat heitä.

Vaikka filosofi oli ehtinyt vahvistaa itseänsä aimo tuopillisella paloviinaa, tunsi hän kumminkin arkuutta heidän lähestyessään kirkkoa. Hänen kuulemansa kertomukset ja omituiset jutut vaikuttivat vielä enemmän hänen mielikuvitukseensa. Säleaidan ja puitten takana oli valoisampaa, seutu tuli alastomammaksi. Vihdoin saavuttiin pieneen kirkkopihaan, jonka takana ei näkynyt ainoatakaan puuta, vaan ainoastaan tyhjä pelto ja kauempana yön pimeyden peittämä niitty. Kolme kasakkaa ja Homa nousivat jyrkkiä rappuja kirkkoon. Kasakat jättivät filosofin sinne, ja, toivotettuaan hänelle onnea velvollisuutensa suorittamisessa, sulkivat oven, kuten sotnikka oli käskenyt.

Filosofi jäi yksin. Hän haukotteli ensin, sitte venytteli, sylkäsi molempiin käsiinsä ja katsahti vihdoin ympärilleen. Musta arkku oli keskellä kirkkoa; vahakynttilät tuikkivat tummien pyhimysten kuvien edessä: niiden valo valaisi ainoastaan ikonostaasin [kuva-aitaus, joka erottaa alttarin muusta kirkosta] ja hämärästi kirkon keskustaa; synkkä pimeys peitti kaukaiset nurkat. Korkea vanhanaikuinen ikonostaasi näytti hyvin vanhalta; sen kultaleikkaukset kiilsivät vain paikottain, kultaus oli paikoin hävinnyt, paikoin tummennut; tummat pyhimysten kasvot silmäilivät synkkinä. Filosofi katseli vielä kerran ympärilleen. "No?" sanoi hän: "mitäpä tässä pelkäämistä? Ihmisiä tänne ei tule, ja kuolleita sekä toisen maailman tulokkaita vastaan on minulla sellaisia rukouksia, että jos minä vain ne luen, niin eivät ne sormellaankaan uskalla minua koskea. Ei hätää!" toisti hän heilauttaen kättään: "ryhtykäämme lukemaan", lähestyessään kliirosia [lukkarin ja laulajain paikka kirkossa] hän huomasi muutamia kynttelikääröjä. "Hyvä", ajatteli filosofi: "täytyy valaista koko kirkko, että tulee yhtä valoisa kuin päivällä. Ikävä vain, ettei herran huoneessa voi vetäistä piipullista sauhuja!" Ja hän alkoi asettaa vahakynttilöitä kaikkiin korniseihin, pulpetteihin ja pyhimysten kuvien eteen, vähääkään säälimättä. Kirkko oli kohta valoisa. Ylhäällä vain näytti pimeys tulevan synkemmäksi ja synkät pyhimysten kuvat katselivat juroina vanhoista veistokehyksistä, joissa kultaus vain paikoin välkkyi. Hän meni arkun luo, arasti katsahti kuolleen kasvoihin -- eikä voinut olla räpäyttämättä silmiänsä: ne olivat pelottavat, mutta samalla säteilevän kauniit!

Hän kääntyi, tahtoen poistua; mutta omituinen uteliaisuus, omituinen vastustamaton tunne, joka ei jätä ihmistä varsinkaan kauhun aikana, pakotti hänet uudelleen katsahtamaan ruumiiseen ja tunnettuaan itsessään samallaisen puistatuksen kuin ensimäisellä kerralla, katsahti siihen vieläkin kerran. Todellakin tuntui kuolleen terävä kauneus kaamealta. Ehkäpä kuollut ei olisi iskenyt häneen sellaista pelottavaa kauhua, jos se olisi ollut rumempi. Mutta sen kasvojen piirteissä ei ollut mitään raukeaa, sameaa, kuollutta; ne olivat elävät, ja filosofista tuntui, että kuollut katseli häntä suljetuin silmin. Hänestä myöskin tuntui ikäänkuin kuolleen oikean silmäripsen alta olisi kyynel valahtanut, ja kun se pysähtyi poskelle, hän huomasi selvästi, että se olikin veripisara.

Hän kiiruhti kliirosille, avasi kirjan ja alkoi lukea siitä kovalla äänellä saadakseen rohkeutensa takaisin. Hänen äänensä näytti hämmästyttävän kirkon puuseiniä, jotka pitkään aikaan eivät olleet mitään ääntä kuulleet; hän luki kolealla bassoäänellä kuoleman hiljaisuudessa, ääni tuntui jonkunverran raa'alta lukijasta itsestäänkin. "Mitä tässä tarvitsee peljätä?" ajatteli hän sillä välin itsekseen: "arkustaan hän ei nouse, sillä pelkäähän hän Jumalan sanaa. Maatkoon! Ja mikä kasakka minä olisin, jos pelkäisin? Join vähän liiaksi -- siitä pelko. Nuuskaanpa tupakkaa. Ah, kuinka hyvää, oivallista, makeaa tupakkaa!" Mutta päästyään rukouksen loppuun, loi hän kumminkin syrjäsilmäyksen arkkuun, sillä vastustamaton tunne tuntui hänelle kuiskaavan: "Nyt, nyt se nousee! Kohoaa ja katselee arkusta!"

Mutta kuoleman hiljaisuus oli edelleen kirkossa; arkku ei liikkunut, vahakynttilöistä tulvi runsaasti valoa. Kaamea on valaistu kirkko yöllä, kun ruumis on kirkossa eikä ainoatakaan elävää ihmistä!

Korottaen ääntään hän alkoi laulaa muistamiansa lauluja, tahtoen lopunkin pelon karkoittaa itsestään, mutta joka hetki kääntyi hänen silmänsä arkkuun ikäänkuin kysyen: "entä, jos nousee?"

Mutta arkku ei liikahtanut. Kuuluisi edes joku ääni, olisi edes joku elävä olento, vaikka sirkka jossakin raossa. Kuului vain heikon heikko palavan kynttilän rätinä tahi ohut ääni lattialle putoavasta vahatipasta.

"Entä, jos nousee?..."

Ruumis kohotti päätään...

Hän katsahti villisti ja hieroi silmiään. Mutta ruumis ei maannut, vaan istui arkussaan. Hän käänsi silmänsä pois arkusta, mutta samassa hän ne kauhulla jälleen suuntasi samaan paikkaan. Ruumis oli noussut seisomaan... Käveli suljetuin silmin pitkin kirkkoa lakkaamatta haparoiden käsillään ikäänkuin etsien jotakin.

Se tuli suoraan kohti häntä. Kauhuissaan piirsi hän ympyrän ympärilleen; alkoi sitte ponnistaen lukea rukouksia ja henkien manauksia, joita hän oli oppinut eräältä munkilta, joka koko elämänsä ajan oli nähnyt noitia ja pahoja henkiä.

Ruumis pysähtyi melkein hänen tekemänsä ympyrän rajalle, mutta näkyi, ettei sillä ollut voimia astua sen yli; se sinertyi kuin ihminen, joka jo muutamia päiviä on ollut ruumiina. Homalla ei ollut rohkeutta katsoa ruumiiseen: se oli kaamea; se kalisteli ja puri hampaitaan, avasi kuolleet silmänsä; mutta mitään näkemättä raivoissaan kääntyi toiselle suunnalle ja ojennetuin käsin tarttui jokaiseen pylvääseen ja esineeseen, tahtoen saada Homan kiinni. Se pysähtyi vihdoin, heristi sormellaan ja laskeutui arkkuunsa.

Filosofi ei kaukaan aikaan voinut päästä tuntoihinsa ja kauhulla katseli vaan noidan ahdasta asuntoa. Vihdoin arkku irtosi paikaltaan ja alkoi kiitää ympäri kirkkoa tehden joka suuntaan ilmassa ristinmerkkejä. Filosofi näki sen melkein päänsä päällä, mutta samalla, hän huomasi, ettei se voinut tulla hänen piirtämänsä ympyrän sisäpuolelle ja että se kuuli hänen manauksensa. Arkku syöksyi takaisin keskelle kirkkoa ja asettui entiselle paikalleen. Ruumis kohosi siitä uudelleen sinisenä, vihertyneempänä. Mutta samassa kuului kaukainen kukon laulu; ruumis laskeutui arkkuun ja arkun kansi paiskahti kiinni.

Filosofin sydän tykki ankarasti, hiki valui virtana pitkin ruumista; mutta kukon laulusta virkistyneenä, hän alkoi lukea nopeasti niitä sivuja, jotka hänen aikaisemmin olisi pitänyt lukea. Aamun koitteessa tulivat kirkon palvelija ja vanha Javtuh hänen sijalleen. Javtuh toimi tällä kertaa suntiona.

Päästyään yösijalleen ei filosofi pitkään aikaan voinut nukkua; mutta väsymys voitti lopulta, ja hän nukkui päivälliseen saakka. Kun hän heräsi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt unissa kaikki viime yön tapahtumat. Hänelle annettiin neljännes paloviinaa vahvistukseksi. Päivällisillä hän tuli heti ennalleen, ja söi kookkaan porsaan melkein yksinään. Mutta jonkun hänelle itselleenkin käsittämättömän tunteen vaikutuksesta ei hänellä ollut rohkeutta puhua kenellekään yöllisistä tapahtumista kirkossa. Uteliaitten kysymyksiin hän vastasi vain lyhyesti: "Niin, sattuihan siellä kaikellaisia ihmeitä." Filosofi oli niitä ihmisiä, joissa herää tavaton ihmisrakkaus, kun heitä hyvästi ruokitaan. Hän lepäsi pitkällään piippu hampaissa, katseli kaikkia herttaisin silmin ja lakkaamatta syljeskeli sivulleen.

Päivällisen jälkeen filosofi oli erinomaisella tuulella. Hän ehti kävellä koko kylän ja tutustui melkein kaikkien kanssa; kahdesta mökistä hänet ajettiin uloskin; eräs sievä nuorikko läimähytti häntä aika tavalla kepillä, kun hänelle juolahti mieleen koetella, mistä aineesta tällä oli paita päällään. Mutta mitä enemmän ilta lähestyi; sitä miettivämmäksi tuli filosofi. Tuntia ennen illallista kokoontui melkein koko palvelusväki pelaamaan kraglia [keilin tapainen peli, jossa pallojen sijasta käytetään keppejä], jossa voittajalla on oikeus ratsastaa voitetun seljässä. Peli tuli katsojille hyvin mielenkiintoiseksi: usein kiipesi leveäharteinen hevospaimen hinterän ja hoikkasäärisen sianpaimenen selkään. Joskus taas sai hevospaimen tarjota oman selkänsä, jolloin Dorosh kiivetessään siihen aina lausui: "Ah, mikä härkä!" Vanhemmat istuivat keittiön rapuilla. He katselivat peliä erittäin vakavina, piiput hampaissa, silloinkin kun nuoriso puhkesi raikkaaseen nauruun hevospaimenen tahi Spiridin lausuessa jonkun sukkeluuden. Turhaan koetti Homa yhtyä peliin: joku hämärä ajatus vaivasi häntä. Ja vaikka hän illallisella kuinka koetti saada itsensä iloiseksi, kauhu kumminkin sai hänessä sijaa sitä mukaa kuin taivas pimeni.

"Jo on aika, pani seminaarilainen!" lausui tuttava harmaapäinen kasakka nousten ylös Doroshin kanssa: "lähtekäämme toimeen."

Homa saatettiin kirkkoon samalla tavalla kuin edellisenäkin iltana; taaskin hänet jätettiin yksin lukitun oven taakse. Yksin jäätyänsä alkoi arkuus vallata hänet jälleen. Nytkin hän näki tummat pyhimysten kuvat, kiiltävät kehykset ja tutun mustan arkun pelottavassa hiljaisuudessa.

"No!" sanoi hän: "nythän minun ei tarvitse sitä hämmästyä. Ensi kerralla tuntui kaamealta. Niin, ainoastaan ensi kerralla oli vähän hirvittävää, mutta ei enää; ei tunnu yhtään kaamealta."

Hän meni nopeasti kliirosille, piirsi ympyrän ympärilleen, lausui muutamia manauksia ja alkoi lukea kovalla äänellä, päättäen olla kohottamatta silmiään kirjasta ja kääntämättä mihinkään huomiotansa. Hän sai jo tunnin verran lukeneeksi, kun häntä alkoi väsyttää ja yskittää; hän otti nuuskaa taskustaan ja, ennenkuin pisti sitä nenäänsä, käänsi arasti silmänsä arkkua kohti. Hänen sydämensä kylmeni: ruumis seisoi aivan ympyrän laidassa ja kiinnitti häneen kuolleet vihertyneet silmänsä. Seminaarilainen vavahti ja kylmän väreitä tuntui hänen ruumiissaan. Hän kiinnitti silmänsä kirjaan ja alkoi lukea kovemmalla äänellä rukouksiansa ja manauksiansa samalla kuullen, kuinka ruumis kalisteli hampaitansa ja heilutteli käsiänsä, tahtoen tarttua häneen. Mutta luotuaan syrjäsilmäyksen toisella silmällään, huomasi hän, ettei se tapaillut häntä sieltä, missä hän oli; se ei näkynyt huomaavan häntä. Se alkoi kumeasti mumista ja kuolleilla huulillaan puhella kaameita sanoja: ne muistuttivat kiehuvan tervan porinaa. Hän ei voinut sanoa, mitä ne merkitsivät, mutta jotakin kaameaa ne sisälsivät. Kauhukseen käsitti filosofi, että ruumis manasi.

Sanat synnyttivät tuulenpuuskan kirkossa, kuului viuhkinaa kuin tuhansia lintuja olisi lennellyt kirkossa. Hän kuuli, kuinka siivet löivät kirkon akkunalaseja ja rautakehyksiä vasten, kuinka kynnet raappivat rautaa ja kuinka määrätön voima jyskytti kirkon ovea, tahtoen murtaa sen. Hänen sydämensä sykki ankarasti koko ajan; hän ummisti silmänsä ja luki yhä rukouksia ja manauksia. Äkkiä kuului kaukaa vihellystä: se oli kukon laulu. Perin väsynyt filosofi pysähtyi ja päästi helpotuksen huokauksen.

Kirkkoon tulijat tapasivat hänet aivan nääntyneenä; hän nojasi selkänsä seinää vasten ja silmät muljollaan katsoi lakkaamatta sisään tulevia kasakkoja. Hänet täytyi kuljettaa pois. Kun saavuttiin kartanoon, hän ravisti itseänsä ja käski antaa tuopin paloviinaa. Hän joi sen, siveli päätään ja lausui: "Maailmassa on paljon joutavaa, mutta kauhu... älä anna sen valloittaa itseäsi, silloin...", filosofi heilautti kättään ja vaikeni.

Hänen ympärillään olijat pudistivat päätään nämä sanat kuullessaan. Myöskin pikku poika, jonka koko palvelusväki katsoi voivansa lähettää edestänsä askareita toimittamaan, myöskin tämä poikaraukka seisoi suu auki ihmetellen.

Samaan aikaan kulki ohitse keski-ikäinen vaimo, pyöreä, vahva-vartaloinen, vanhemman keittäjättären apulainen, suuri kiemailija, jolla oli tapana laittaa räikeitä koristuksia pukuunsa.

"Päivää, Homa!" lausui hän, huomattuaan filosofin. "Ai, ai, ai, mikä sinun on?" kiljasi hän sitten, lyöden kätensä yhteen.

"Mitä nyt, typerä akka?"

"Oi, Jumalani! sinähän olet aivan harmaa!"

"Niin, muija puhuu totta!" virkkoi Spirid, katsellen häntä tarkasti. "Sinä olet aivan yhtä harmaa kuin vanha Javtuh!"

Filosofi syöksyi päätäpahkaa keittiöön, jossa hän huomasi seinällä kärpästen tahraaman peilinpahasen. Kauhukseen hän huomasi niiden totta puhuneen: puolet hiuksista olivat valkeat.

Homa Brut painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiin. "Lähden panin luo", sanoi hän viimein: "kerron hänelle kaikki ja selitän, etten enää halua mennä kirkkoon lukemaan. Lähettäköön minut heti Kijeviin."

Näissä ajatuksissa hän suuntasi askeleensa panin asunnolle.