Part 2

Kuun sirppi kumotti taivaalla. Arka puoliyön kuutamo läpinäkyvänä verhona laskeutui maahan. Metsä, niitty, taivas, laakso -- kaikki näytti nukkuvan avoimin silmin; ei tuulen henkäystäkään miltään puolen; viileässä yössä oli jotakin kostean lämpöistä; puitten ja pensaitten varjot pyrstötähtien tavoin laskeutuivat tasangolle: tällainen oli yö, kun filosofi Homa Brut laukkasi käsittämätön ratsastaja selässä. Hän tunsi jonkunlaisen uuvuttavan, vastenmielisen ja samalla suloisen tunteen valtaavan sydämensä. Hän painoi päänsä alas ja oli näkevinänsä, että ruoho, joka oli melkein hänen jalkainsa alla, kasvoi syvällä ja kaukana ja että sen yläpuolella oli läpikuultava vesi kuten vuorilähteessä ja ruohikko näytti valkoisen, läpikuultavan meren pohjalta; ainakin hän näki itsensä ja taakkansa heijastavan siihen. Hän huomasi siinä auringon paistavan kuun sijasta. Hän kuuli sinisten kellokukkien, päät alastaipuneina kahisevan, hän näki vedenneidon uivan ruohikosta näkyviin; sen loistava, värähtelevä ruumis pilkisti vedestä. Vedenneito kääntyi häntä kohden -- ja katso, sen kasvot kirkkaine, säteilevine, terävine silmineen tunkivat hänen sieluunsa; ne olivat jo aivan lähellä häntä, koskettamaisillaan hänen poskiansa, mutta sitte neito päästi heleän naurun ja loittoni; nyt se kääntyi selälleen -- ja sen pilvinen povi, himmeä kuin kiillottamaton porsliini, valaisi auringossa valkoista, joustavan hempeää ruumista. Pienet vesipisarat varisivat lasihelminä vedenneidon povelle. Neito värisi koko ruumiiltaan ja nauroi vedessä...

Näkikö hän tämän, vai eikö? Oliko hän valveilla, vai uneksiko hän? Entä tuolla? Tuuli vai soittoako? Se heläjää, kilisee ja ulvoo ja lähestyy, ja tunkee sieluun vastustamattomana...

"Mitä tämä on?" ajatteli Homa Brut katsellen alas ja kiitäen täyttä lentoa. Hiki valui virtanaan pitkin ruumista. Hänestä tuntui hyvin suloiselta, hän tunsi raukaisevaa, kauhean uuvuttavaa nautintoa. Hänestä tuntui usein kuin hänen sydämensä olisi lakannut tykkimästä ja kauhulla hän tapasi sitä kädellään. Perin väsyneenä ja hämmästyneenä alkoi hän muistella ennen oppimiansa rukouksia. Hän luki kaikki rukoukset henkiä vastaan, ja äkkiä tunsi virkistyvänsä; hän tunsi askeleensa käyvän hitaammiksi, laiskemmiksi; noita tuntui pitävän heikommin hänestä kiinni, sankka ruoho kosketti hänen jalkoihinsa eikä hän enää huomannut siinä mitään tavatonta. Kirkas kuun sirppi kumotti taivaalla.

"Hyvä!" ajatteli filosofi Homa Brut ja alkoi melkein ääneen lukea rukouksia henkiä vastaan. Vihdoin hän nuolen nopeudella ponnahti vanhuksen alta ja hyppäsi vuorostaan tämän selkään. Vanhus juoksi tihein askelin niin nopeasti, että ratsastajan oli vaikea hengittää. Maa vilahteli vain hänen allansa; oli kirkasta kuun valossa; laaksot olivat tasaisia, mutta nopean kulun vuoksi ei hän voinut tarkasti esineitä erottaa. Hän sieppasi tiellä olevan kepin ja alkoi sillä voimiensa takaa mätkiä vanhusta. Tämä parkui hirmuisesti, ensin vihaisesti, uhkaavasti, sitten heikommin, miellyttävämmin, puhtaammin ja vihdoin aivan hiljaan, tuskin kuuluvasti. Se tuntui vienolta hopeakellon kilinältä ja koski hänen sieluunsa; tahtomattaan leimahti hänessä ajatus: onko se todellakin vanhus? "Ah, minä en voi enää!" lausui ratsu voimattomana ja vaipui maahan.

Filosofi nousi ja katsoi häntä silmiin (alkoi sarastaa, Kijevin kirkkojen kultakupolit loistivat kaukaa): hänen edessään makasi kaunotar, upea hiuspalmikko hajallaan harteilla, silmäripset pitkät kuin jouhet. Tunnottomana hän levitti valkoiset, paljaat käsivartensa ja voihkien kohotti kyynelten täyttämät silmänsä.

Homa vapisi kuin haavan lehti tuulessa; sääli, omituinen levottomuus, arkuus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, valtasi hänet. Hän läksi juoksemaan pakoon täyttä karkua. Hänen sydämensä löi levottomasti eikä hän mitenkään voinut selittää itselleen sitä omituista uutta tunnetta, joka oli hänet vallannut. Hän ei enää tahtonut mennä taloon, vaan kiiruhti Kijeviin, ajatellen koko matkan käsittämätöntä seikkailuaan.

Seminaarilaisia oli vähän kaupungissa: kaikki olivat hajonneet koteihinsa, tahi menneet kotiopettajiksi tahi yksinkertaisesti lähteneet kiertelemään maaseudulle, sillä vähävenäläisissä maakylissä saa syödä kaikkinaisia herkkuja vatsansa täyteen tarvitsematta maksaa mitään. Seminaari oli aivan tyhjä, ja vaikka filosofi etsi joka nurkan, ei hän löytänyt palaakaan silavaa tahi muuta suuhun pantavaa.

Filosofi keksi kumminkin kohta keinon surunsa parantamiseksi: hän kulki pari kolme kertaa hiljaa vihellellen kauppatorin halki, vaihtoi silmäyksiä aivan torin päässä erään nuoren keltapäähineisen lesken kanssa, joka kaupitteli nauhoja, pyssyn haulia y.m. rihkamaa, ja sai jo samana päivänä vatsansa täyteen vehnäpiirakkoja, kananpaistia y.m. hyvää, niin että oli mahdotonta luetellakaan, mitä kaikkea oli hänen edessään pöydällä pienoisessa kirsikkapuutarhan ympäröimässä tupasessa. Samana iltana nähtiin filosofi kapakassa: hän lojui penkillä, polttaen piippuaan ja kaikkien nähden heitti kultarahan juutalaisen kapakoitsijan eteen. Hänen edessään oli tuoppi. Hän katseli kapakkavieraita välinpitämättömin, tyytyväisin silmin eikä enää lainkaan ajatellut omituista seikkailuaan.

Tällä välin kerrottiin kaikkialla, että erään rikkaan sotnikan tytär, jonka talo oli 50 virstan päässä Kijevistä, oli eräänä päivänä palannut kävelymatkalta kotiinsa perinpohjin piestynä, päästen vaivoin omin voimin isänsä majaan. Tyttö oli nyt kuolemassa ja ennen tästä maailmasta lähtöään oli viimeisenä toivomuksenaan esittänyt, että Homa Brut lukisi hänelle kuolinrukouksen sekä sen lisäksi vielä kolmena päivänä kuoleman jälkeen ruumiin ääressä muut asiaan kuuluvat rukoukset. Filosofi kuuli tämän rehtorilta itseltään, joka vartavasten kutsui hänet luokseen ja ilmoitti, että Homa ilman vastaväitteitä kiiruhtaisi matkalle, sillä arvokas sotnikka oli lähettänyt hevosen ja miehiä häntä noutamaan.

Filosofi vavahti jonkun selittämättömän tunteen pakottamana. Hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei mikään hyvä ole häntä odottamassa. Hän ilmoitti rehtorille suoraan, ettei hän aio lähteä, osaamatta kumminkaan selittää syytä kieltoonsa.

"Kuuleppa, domine Homa!" sanoi rehtori (muutamissa tapauksissa hän puhutteli hyvin kohteliaasti alaisiaan): "sinulta ei edes kysytä, haluatko sinä lähteä, vai etkö. Minä sanon sinulle ainoastaan, että jos sinä tässä rupeat vastustelemaan, niin annan pehmittää selkäsi tuoreilla koivun oksilla niin perusteellisesti, ettet pitkään aikaan kaipaa saunaa."

Filosofi raapasi korvallistaan ja poistui rehtorin luota lausumatta hänelle sanaakaan, päättäen sopivassa tilaisuudessa turvautua jalkoihinsa. Ajatuksissaan hän laskeutui rappuja alas poppelipuita kasvavaan pihaan. Hän pysähtyi hetkeksi kuullessaan rehtorin jokseenkin kovalla äänellä antavan määräyksiä palvelijoille ja nähtävästi jollekin sotnikan läheteistä.

"Kiitä pania ryyneistä ja munista", sanoi rehtori: "ja ilmoita hänelle, että heti kun hänen mainitsemansa kirjat ilmestyvät, minä lähetän ne hänelle: minä annoin ne jo puhtaaksikirjoitettaviksi. Älä unhota, kyyhkyseni, lisätä panillesi, että siellä minun tietääkseni saadaan hyviä kaloja, varsinkin sampia: lähettäköön niitä sopivan tilaisuuden sattuessa, sillä torilla ovat kalat huonoja ja kalliita. Anna sinä, Jahtuh, miehille ryyppy paloviinaa; sitokaa samalla filosofi, hän voi muuten karata."

"Katso pirua!" ajatteli filosofi: "vainusipas, senkin pitkäkoipinen elukka."

Hän laskeutui alas ja huomasi pihassa kuomurattaat, joita hän ensin luuli pyörillä varustetuksi viljariiheksi. Kuomu oli todellakin syvä kuin tiilen polttouuni. Ne olivat tavalliset krakovilaiset vankkurit, joissa puolisataa juutalaista ajaa tavaroineen päivineen kaupungista toiseen markkinoille. Häntä odotti kuusi tervettä, vahvaa, keski-ikäistä kasakkaa. Hienosta verasta tehdyt mekot osoittivat, että miehet olivat rikkaan henkilön palveluksessa; arvet kasvoissa todistivat, että he kunnialla olivat ottaneet osaa taisteluihin.

"Minkä tälle mahtaa? Minkä kerran täytyy tapahtua, sitä ei voi välttää!" ajatteli filosofi ja kääntyen kasakkain puoleen lausui kovalla äänellä: "Päivää, toverit!"

"Ole tervehditty, pani filosofi!" vastasivat muutamat miehistä.

"Tuohonko minun on istuttava teidän kanssanne? Upeat rattaat!" lisäsi hän, nousten vankkureihin. "Täällä voisi vaikka tanssia, ollappa vain soittajia."

"Niin, tilavat vaunut!" sanoi eräs kasakoista nousten ajajan paikalle. Hän oli sitonut rievun päähänsä, sillä hattunsa hän oli jo ehtinyt unhoittaa kapakkaan. Toiset viisi kasakkaa kömpivät vaunun perälle filosofin viereen ja asettuivat kaupungista ostettujen tavarasäkkien väliin.

"Olisipa huvittavaa tietää", lausui filosofi: "montako hevosta tarvittaisiin vetämään näitä vankkureita, jos ne lastattaisiin esim. suolaa tahi rautakiskoja täyteen?"

"Niin", arveli hevosia ajava kasakka hetkisen mietittyään: "kyllä siinä pitäisi olla koko joukko hevosia."

Tämän tyydyttävän vastauksen perästä, katsoi kasakka itsensä oikeutetuksi olemaan koko ajan ääneti.

Filosofin teki kovasti mieli saada lähempiä tietoja sotnikasta, mikä hän oli miehiään, kuulla hänen tyttärestään, joka niin omituisella tavalla oli tullut kotiinsa ja nyt makasi kuolemaisillaan ja jonka seikkailuun hänen oma seikkailunsa oli sidottu; hänen teki mieli kuulla, miten heidän kotonaan elettiin. Hän teki kysymyksiä kasakoille, mutta nämä näyttivät myöskin olevan filosofeja, sillä he olivat vaiti ja makasivat säkkien päällä piippujaan imeskellen.

Ainoastaan yksi kääntyi ajajan puoleen, antaen tälle lyhyen määräyksen: "Muista, Overko, sinä vanha nahjus, herättää meidät, kun tulemme Tshuhrailovin tiellä olevalle kapakalle. Herätä minut sekä toiset, jos satumme nukkumaan."

Tämän jälkeen hän vaipui sikeään uneen. Määräys oli muuten tarpeeton, sillä tuskin olivat rattaat ehtineet mainitun kapakan kohdalle, kun kaikki yhteen ääneen huudahtivat: "Seis"! Ovekon hevoset olivat sitä paitsi jo niin tottuneet, että ne itsestään pysähtyivät jokaisen kapakan eteen.

Kuumasta heinäkuun päivästä huolimatta, nousivat kaikki rattailta ja astuivat matalaan, likaiseen huoneeseen. Juutalainen kapakoitsija hyökkäsi iloisin kasvoin vanhoja tuttujaan tervehtimään. Juutalainen toi pöytään muutamia sianmakkaroita ja poistui heti tämän talmudissa kielletyn hedelmän luota. Kaikki istuivat pöytään; savituoppi oli kunkin vieraan edessä. Filosofi Homan piti ottaa osaa yhteiseen juominkiin. Ja kun vähävenäläisellä on tapana saatuaan vähän päähänsä välttämättömästi ruveta joko suutelemaan tahi itkemään, niin kohta kuului huoneesta aikamoinen suutelunläiske. "No, Spirid, annappa kun suutelemme! -- tuleppa tänne, Dorosh, minä syleilen sinua!"

Eräs kasakoista, vanhin ja harmaaviiksinen, alkoi käsi poskella haikeasti itkeä sitä, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän oli yksin maailmassa. Toinen oli suuri juttelija siveyskysymysten alalla. Hän lohdutti lakkaamatta itkevää toveriaan: "Älä itke; älä itke! mitä siinä on itkemistä?... Kyllä Jumala tekonsa tietää." Dorosh-niminen kasakka tuli hyvin uteliaaksi ja kääntyen filosofi Homaan lakkaamatta kyseli tältä: "Minä tahtoisin tietää, mitä teille seminaarissa opetetaan: sitäkö, mitä lukkari lukee kirkossa, vai jotakin muuta?"

"Älä kysele!" kielsi siveyssaarnaaja pitkäveteisesti: "opiskelkootpa vaikka mitä. Kyllä Jumala tietää, mikä on tarpeen. Hän tietää kaikki."

"Ei, kyllä minä tahdon kuulla", vastusti Dorosh: "mitä heidän kirjoihinsa on kirjoitettu; ehkä aivan toista kuin lukkarin kirjoissa:"

"Jumalani, Jumalani!" lausui kunnianarvoisa opettaja: "mitä varten se tuollaista puhuu? Se on Jumalan tahdosta niin asetettu. Ja minkä Jumala on antanut, sitä ei voida muuttaa."

"Minä tahdon tietää kaikki, mitä on kirjoitettu. Minä menen seminaariin, totta jumaliste, minä lähden. Mitä arvelet, enkö opi? -- Kaikki opin, kaikki!"

"Oi, Jumalani, Jumalani!..." lausui lohduttaja ja painoi päänsä pöytää vasten, sillä hän ei enää voinut pitää sitä pystyssä. Toiset kasakat juttelivat herroista ja siitä, miksi kuu paistaa taivaalla.

Kun filosofi Homa huomasi toveriensa tilan päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paeta. Hän alussa kääntyi harmaahiuksisen kasakan puoleen, joka murehti vanhempiaan: "Mitä sinä, setäseni, itket; minä itse olen orpo! Päästäkää minut vapaaksi! Mitä te minusta?"

"Laskekaamme hänet!" myöntyivät muutamat: "hänhän on orpo raukka; menköön minne haluaa."

"Oi Jumalani, Jumalani!" sanoi lohduttaja, kohottaen päätään: "laskekaa hänet, menköön kotiinsa!"

Kasakat jo tahtoivat itse viedä hänet ulos, kun tiedonhaluinen kasakka asettui vastaan: "Älkää koskeko häneen: minä tahdon puhella seminaarista hänen kanssansa; minä itse menen seminaariin..."

Paosta ei muutenkaan olisi taitanut tulla mitään, sillä kun filosofi yritti nousemaan pöydästä, niin tuntuivat hänen jalkansa aivan hervottomilta, oviakin näkyi ilmestyvän huoneeseen sellainen joukko, että tuskinpa hän olisi löytänyt oikeaa.

Vasta illan saavuttua muisti seurue, että oli lähdettävä matkaa jatkamaan. Noustuaan rattaille, ojentautuivat he pitkälleen ja kiiruhtaen hevosia pistivät lauluksi, jonka sanoja ja ajatusta tuskin kukaan voi ymmärtää. Ajaa kolisteltuaan suurimman osan yöstä, eksyen lakkaamatta vanhalta tutulta tieltä, laskeutuivat he vihdoin jyrkkää mäkeä laaksoon, jolloin filosofi huomasi sivulla säleaidan, matalia puita ja huoneiden kattoja niiden takana. Se oli sotnikan maatila. Oli jo kaukana puolesta yöstä, taivas oli pimeä, pikkutähtiä vilkkui siellä täällä taivaalla. Ei yhdestäkään huoneesta näkynyt tulta. He ajoivat pihaan koirain haukkuen seuratessa rattaita. Molemmin puolin pihaa näkyi olkikattoisia vajoja ja huoneita; eräs niistä vastapäätä porttia, oli toisia suurempi ja oli, kuten kävi selville, sotnikan asuinhuone. Rattaat pysähtyivät erään vajan eteen, ja matkalaiset läksivät maata. Filosofi halusi kumminkin ennen maata menoansa tarkastaa vähän ulkoapäin panin asuinrakennusta; mutta vaikka hän kuinka olisi siristänyt silmiänsä, ei hän nähnyt mitään selvästi: talo näytti hänestä karhulta; savupiipuista tuli rehtori. Filosofi viittasi kädellään ja läksi maata.

Kun hän heräsi, oli koko talo liikkeellä: panin tytär oli kuollut yöllä. Palvelijat juoksentelivat edes ja takaisin; muutamat vanhukset itkivät; utelias väkijoukko katseli aidan takaa kartanon pihalle jotakin nähdäkseen. Joutessaan alkoi filosofi tarkastella niitä paikkoja, joista ei yöllä saanut selvää. Panin talo oli matala, pienehkö rakennus, kuten Vähä-Venäjällä ennen aikaan oli tavallista; katto oli olkinen; pieni terävä ylös kohotettua silmää muistuttavalla pienellä akkunalla varustettu korkea rakennuksen otsikko oli maalattu sinisen ja keltasen väriseksi, paikoin näkyi punaisia puolikuita; se oli tammipylväiden varassa, jotka olivat puoliväliin ympyriäiset, mutta alapäästä kuusisärmäiset, yläpäässä siroja leikkauksia. Pitkin rakennuksen sivuja oli katos samallaisten tammipylväitten varassa. Korkea, yläpäästä pyramiidin muotoinen päärynäpuu viheriöitsi kartanon edessä. Keskellä pihaa oli muutamia aittoja kahdessa rivissä muodostaen leveän kaduntapaisen tien kartanoon. Aittojen takana, aivan portin vieressä oli kaksi kolmionmuotoista olkikattoista kellaria. Kummassakin kellarissa oli matala puinen ovi, johon oli kirjailtu paljon kuvioita. Toiseen oveen oli piirretty tynnyrin päällä istuva kasakka, joka piti ojennetussa kädessään tuoppia, jossa oli kirjoitus: "Juon pohjaan." Toiseen oveen oli maalattu pullo, pikari sekä ikäänkuin kaunistukseksi etujaloillaan seisova hevonen, soittotorvi ja päällekirjoitus: "Viini on kasakan huvitus." Erään vajan vintin akkunan takaa näkyi rumpu ja vaskitorvi. Portin pielessä oli kaksi tykkiä. Kaikki osoitti, että talon isäntä oli tottunut iloiseen elämään; juomalauluja kaikui talossa useasti. Portin takana oli kaksi tuulimyllyä. Kartanon takana oli puisto, puitten latvojen välitse näkyi huoneitten savupiippuja. Kylä sijaitsi laajalla, tasaisella vuoren rinteellä. Pohjoispuolella oli jyrkkä vuori, joka kohosi aivan pihan vierestä. Alhaalta katsoen se näytti vielä jyrkemmältä, sen harjalla näkyi siellä täällä aroruohoja, joitten paksut rungot näyttivät mustalta valkoista taivasta vasten; vuoren paljas savinen pinta herätti alakuloisuutta; sade oli uurtanut sen rinteen täyteen vakoja ja kuoppia. Sen jyrkällä äyräällä näkyi pari mökkiä; toisen mökin yläpuolella levisi tuuhea omenapuu. Tuulen irrottamat omenat vierivät panin kartanon pihaan. Vuorelta kulki tie pihan sivuitse kylään. Kun filosofi mittasi silmillään sen kauheaa jyrkkyyttä, niin päätti hän mielessään muistaessaan eilisen matkan, että joko panilla oli liian viisaat hevoset, tahi sitte kasakoilla liian lujat päät, koska he juovuspäissäänkin pääsivät ehyin nahkoin sellaisten rattaitten ja kuorman kanssa laskeutumaan vuorelta. Filosofi seisoi pihan korkeimmassa kohdassa ja kun hän kääntyi vastakkaiselle taholle, avautui hänen silmiensä eteen aivan toisellainen näky. Vuoren rinteellä oleva kylä loiveni laaksoon; silmän kantamaton niitty oli hänen edessään; niityn viheriä seinä kävi kauempana tummemmaksi ja kokonaisia sinisiä kyliä näkyi kaukana, vaikka välimatka oli yli kaksikymmentä virstaa. Niittyjen oikealla puolella oli vuoria ja tuskin huomattavana viiruna siinsi Dnjepr kaukana.

"Ah, ihana paikka!" lausui filosofi: "täälläpä kelpaisi elää, kalastaa Dnjeprista ja järvistä, metsästää verkoilla, tahi ammuskella trappeja ja kaniineja. Näillä niityillä pitäisi muuten olla runsaasti lintuja. Hedelmiä voisi kuivata ja myydä kaupunkiin, tahi mikä olisi edullisempaa, keittää niistä viinaa, sillä hedelmistä keitetty paloviina vetää vertoja mille puhdistetulle viinalle tahansa. Niin, tätä kannattaa ajatella, kunhan vain pääsisi täältä pujahtamaan pois."

Hän pani merkille pienen tien säle-aidan takana; pitkä aroheinä peitti sen kokonaan; koneellisesti hän laski jalkansa tielle, ajatellen ensin kävellä hiljakseen, sitte pujahtaa salavihkaa mökkien välitse niitylle, kun hän äkkiä tunsi olallaan jokseenkin kovakouraisen käden.

Hänen takanansa seisoi samainen vanha kasakka, joka eilen niin haikeasti suri isänsä ja äitinsä kuolemaa ja omaa yksinäisyyttänsä.

"Turhaan sinä, pani filosofi, pakoa mietit!" hän lausui: "ei tämä ole sellainen laitos, josta voisi paeta; niin, ja tietkin ovat huonot jalankulkijalle; lähde mieluummin panin luoksi; hän odottaa sinua huoneessaan."

"Lähtekäämme! Kernaasti minun puolestani", lausui filosofi ja läksi kävelemään kasakan perässä. Sotnikka, vanha, harmaaviiksinen mies, synkän murheen piirre kasvoilla istui huoneessaan pöydän ääressä pää käsien varassa. Hän oli viidenkymmenen korvilla, mutta alakuloiset, kuihtuneet kasvot osoittivat, että hänen sielunsa oli murtunut ja että entinen iloisuus ja pauhaava elämä olivat ainaiseksi kadonneet. Kun Homa vanhan kasakan seurassa astui sisään, otti hän toisen kätensä poskeltaan, ja tuskin huomattavasti nyökäytti päätään vastaukseksi heidän syvään kumarrukseensa.

Homa ja kasakka pysähtyivät kunnioittavasti ovelle.

"Kuka olet ja mistä, mikä arvosi, hyvä ihminen?" lausui sotnikka ei juuri ystävällisesti, mutta ei myöskään tylysti.

"Olen seminaarilainen, filosofi Homa Brut..."

"Kuka oli isäsi?"

"En tiedä, mahtava pani."

"Entä äitisi?"

"En tiedä äitiänikään. Tervejärkisesti ajatellen on äidin tietenkin pitänyt olla olemassa, mutta kuka hän oli ja mistä, milloin eli -- sitä en minä totta totisesti, teidän korkeasyntyisyytenne, voi sanoa."

Vanhus vaikeni ja näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin.

"Kuinka sinä tutustuit tyttäreeni?"

"En tuntenut häntä, mahtava pani, en totisesti tuntenut! En vielä elämässäni ole ollut missään tekemisissä aatelisneitien kanssa."

"Miksi hän juuri sinut, eikä ketään muuta, määräsi rukouksia kuolemansa jälkeen lukemaan?"

Filosofi kohautti olkapäitään: "Jumala ties, miten sen voi selittää. Onhan tunnettua, että panien päähän pistää joskus sellaista, mistä ei lukeneinkaan ihminen saa selvää."

"Puhutko totta, pani filosofi?"

"Iskeköön salama minut aivan tällä paikalla kuoliaaksi, jos valehtelen."

"Jos hän olisi elänyt minuutinkaan kauemmin, niin varmasti olisin saanut tietää kaikki", lausui sotnikka murheellisesti. "Älä anna kenenkään lukea rukouksia, vaan lähetä heti, isä-kulta, noutamaan seminaarilainen Homa Brut Kijevin seminaarista; rukoilkoon hän kolme yötä minun syntisen sieluni puolesta. Hän tietää!... Mitä hän tietää, sitä en saanut kuulla: hän, armas kyyhkyseni, kykeni lausumaan vain nämä sanat, ja kuoli. Sinut, hyvä ihminen, tunnetaan varmaankin pyhästä elämästäsi ja hyvistä teoistasi, ja ehkäpä hän oli kuullut maineestasi."

"Kuka? Minä?" lausui seminaarilainen, perääntyen hämmästyksestä.

"Minäkö vietän pyhää elämää?" hän jatkoi katsoen sotnikkaa suoraan silmiin. "Jumala kanssanne, pani! Mitä te puhutte! Minähän olen käynyt vehnäsenkauppiattaren luona itse kiirastorstaita vasten, vaikka sopimatontahan siitä on puhua."

"No, olkoon... hänellä on tietenkin ollut syynsä, kun valitsi sinut. Sinun on tänä päivänä alettava toimesi."

"Minä sanoisin tähän, teidän armonne... tietystihän joka ihminen, joka taitaa pyhää raamattua, voi suhteellisesti... mutta kyllä olisi säädyllisempää kutsua diakoni, tahi ainakin kirkonpalvelija. Nehän ovat ymmärtävää väkeä, ja tietävät, miten kaikki on tehtävä; minä sitä vastoin... Eihän minulla ole ääntäkään, ja itse sitte, piru ties, mikä lienenkään. Enhän ole edes minkään näköinen."

"Kuinka vaan tahdot; minä puolestani täytän tarkasti sen, minkä tyttäreni on määrännyt, vähääkään säälimättä. Ja kun sinä tästä päivästä alkaen olet kolme yötä lukenut tyttärelleni rukouksia, niin sitte palkitsen sinut; jollet tottele, niin... en piruakaan kehoita suututtamaan minua."

Sotnikka lausui viimeiset sanat niin varmasti, että filosofi täydellisesti käsitti niiden merkityksen.

"Tule kanssani", lausui sotnikka.

He menivät eteiseen. Sotnikka avasi oven toiseen huoneeseen, joka oli vastapäätä ensimäistä. Filosofi pysähtyi hetkeksi eteiseen niistääkseen nenänsä ja kauhun tuntein astui sitte kynnyksen yli.

Lattia oli peitetty punaisella nankinikankaalla ylt'yleensä. Nurkassa pyhimysten kuvien alla lepäsi ruumis korkealla pöydällä. Sitä peitti sininen samettipeite, joka oli kultahetuloilla ja töyhtöillä koristettu. Pitkät, heisipuun lehdillä verhotut vahakynttilät paloivat ruumiin jalka- ja pääpuolessa, levittäen himmeää päivän paisteeseen häviävää valoa. Lohduttamaton isä peitti filosofilta kuolleen kasvot istuessaan ruumiin edessä selkä oveen päin. Filosofia hämmästytti sanat, jotka hän kuuli isän lausuvan:

"Minä en sure sitä, armahin tyttäreni, että sinä nuoruuden parhaassa iässä suruksi ja murheeksi minulle jätit maan; minä suren sitä, kyyhkyseni, että minä en tiedä sitä julmaa vihollistani, joka sinulle surman tuotti. Jos minä tuntisin henkilön, joka saattoi edes ajatella loukata sinua, tahi joka olisi sanonut jotakin pahaa sinusta, niin hän, kautta Jumalan, ei näkisi enää lapsiansa, jos hän olisi yhtä vanha kuin minä, ei isäänsä eikä äitiänsä, jos hän olisi vielä nuorukainen, ja hänen ruumiinsa heitettäisiin lintujen ja aron petojen raadeltavaksi. Mutta voi minua, joka saan loppu-ikäni elää ilman lohdutusta, kuivaten vanhoista silmistäni vuotavat kyyneleet, silloin kun minun vihamieheni riemuitsee ja sydämessään nauraa raihnaiselle vanhukselle."

Hän pysähtyi, sillä hänen haikea surunsa pulpahti esiin virtavana kyyneltulvana.

Filosofia liikutti vanhuksen vilpitön, lohduttamaton murhe; hän yskäsi ääntänsä selvittääkseen.

Sotnikka kääntyi ja osoitti hänelle paikan ruumiin pääpuolessa.

"Kolme yötä tulen jotenkin toimeen", ajatteli filosofi: "ja sotnikka täyttää sitte molemmat taskuni dukaateilla."

Hän lähestyi, ja rykäistyään vielä kerran alkoi lukea kääntämättä huomiotaan sivulle ja uskaltamatta katsoa kuolleen kasvoihin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän huomasi sotnikan poistuneen. Hitaasti käänsi hän päätään katsahtaakseen kuolleeseen, ja...