Part 5

Mutta elämän liikevoimien ja niiden, joissa nuo liikevoimat ovat muuttuneet lihaksi ja vereksi, niiden laita on aivan toinen. Ihmiset, jotka vain haluavat itsensätoteuttamista, eivät koskaan tiedä minne mennä. He eivät voi sitä tietää. Sanan yhdessä merkityksessä on tietysti välttämätöntä, niinkuin kreikkalainen oraakkeli sanoi, tuntea itsensä: siinä on tiedon ensimäinen tehtävä. Mutta viisauden korkein päämäärä on siinä, että tajuaa, ettei ihmisen sielua voi oppia tuntemaan. Perimmäinen salaisuus on ihminen itse. Kun on punninnut aurinkoa vaa'alla ja mitannut kuun askeleita ja kartoittanut seitsemän taivaan tähti tähdeltä, niin jäljelle jää sittenkin oma itse. Kuka voi laskea oman sielunsa kiertorataa? Kun poika läksi etsimään isänsä aaseja, niin hän ei tiennyt, että Jumalan mies odotti häntä kruunausöljy kädessä ja että hänen sielunsa jo oli kuninkaan sielu.

Toivon saavani elää kylliksi kauan voidakseni luoda sellaisen teoksen, jotta elämäni ehtoona voisin sanoa: "Niin! juuri tähän taiteellinen elämä johtaa ihmisen!" Kaksi täydellisintä elämää, mitä minä omasta kokemuksesta olen nähnyt, ovat Verlainen ja ruhtinas Krapotkinin: kumpikin on viettänyt vuosikausia vankeudessa: edellinen on ainoa kristillinen runoilija, joka on elänyt Danten jälkeen; jälkimäisellä on tuon ihmeellisen Valkean Kristuksen sielu, joka näyttää tulevan Venäjältä. Ja näinä viimeisinä seitsemänä, kahdeksana kuukautena, huolimatta niistä melkein yhtämittaisista suruista, jotka ulkoa maailmasta ovat minua kohdanneet, olen tullut suoranaiseen yhteyteen uuden hengen kanssa, joka työskentelee tässä vankilassa ihmisten ja esineitten kautta ja joka on auttanut minua enemmän, kuin mitä sanoin voin selittää. Ensimäisenä vuonna vankilassa en voi muistaa tehneeni muuta kuin vääntäneeni käsiäni voimattomassa tuskassa ja sanoneeni: "Millainen loppu, millainen hirveä loppu!" Mutta nyt sen sijaan koetan sanoa itselleni, ja sanonkin joskus, kun en rääkkää itseäni, aivan vilpittömästi: "Millainen alku, millainen ihmeellinen alku!" Se voi todellakin olla sitä. Se voi siksi tulla. Jos se siksi tulee, niin olen suuressa kiitollisuudenvelassa tälle uudelle personallisuudelle, joka on muuttanut jokaisen ihmisen elämän tällä paikalla.

Sen voi helposti ymmärtää kun sanon, että jos olisin päässyt vapaaksi viime toukokuussa, niinkuin koetin pyrkiä, niin olisin lähtenyt täältä kiroten tätä vankilaa niin katkeralla vihalla, että se olisi myrkyttänyt minun elämäni. Olen saanut olla vuotta kauemmin vankilassa, mutta hyvyys on tunkeutunut tänne meidän kaikkien luokse, ja nyt kun lähden täältä, niin muistan aina sitä suurta ystävällisyyttä, jota melkein jokainen täällä on osoittanut minulle, ja vapautuspäivänäni minulla on tilaisuus lausua kiitokseni monelle ja pyytää heitä muistamaan minua.

Vankilajärjestelmä on kokonaan väärä. Tahtoisin antaa vaikka mitä, jos voisin muuttaa sitä päästyäni vapaaksi. Aion ainakin koettaa. Mutta ei mikään maailmassa ole niin väärää, ettei hyvyyden henki, joka on rakkauden henki, se Kristuksen henki, jota ei löydy kirkoissa, voisi muuttaa sitä, jollei oikeaksi, niin ainakin sellaiseksi, että sitä voi kestää ilman liian suurta sydämen katkeruutta.

Minä tiedän myös, että tuolla ulkona on minulle varattu paljon ilonaihetta, alkaen niistä suloisista olennoista, joille Pyhä Franciskus Assisilainen on antanut nimeksi tuuli veljeni ja sade sisareni, aina suurten kaupunkien puodinikkunoihin ja auringonlaskuihin. Jos tekisin luettelon kaikesta siitä, mikä minulla on jäljellä, niin en tiedä missä lopettaisin: sillä, totta tosiaan, Jumala loi maailman minua varten yhtä paljon kuin ketään muutakaan varten. Ehkäpä vien vankilasta mukananikin jotakin, jota minulla ei ollut ennen. Minun ei tarvitse sanoa, että minulle parannukset moraalissa ovat yhtä tyhjänpäiväisiä ja mauttomia kuin parannukset jumaluusopissakin. Mutta vaikka ihminen osoittaa vain typerää teeskentelyä siinä, että luulottelee tulevansa paremmaksi ihmiseksi, niin on sen etuoikeus, joka on kärsinyt, tulla syvemmäksi ihmiseksi. Ja siksi minä luulen tulleeni.

Jos päästyäni vapaaksi joku ystäväni panisi toimeen juhlan, eikä kutsuisi minua siihen, niin en panisi sitä yhtään pahakseni. Voin olla täysin onnellinen itsekseni. Kukapa ei olisi täysin onnellinen, jolla on vapautta, kukkia, kirjoja ja kuutamoa? Sitäpaitsi juhlat eivät enää ole minua varten. Olen itse pannut toimeen liian monta, jotta niistä vielä välittäisin. Se puoli elämää on minulta lopussa, onneksi, uskallan sanoa. Mutta jos päästyäni vapaaksi suru kohtaisi jotakuta ystävääni, eikä hän sallisi minun ottaa siihen osaa, niin tuntisin katkeruutta. Jos hän sulkisi minulta surutalon ovet, niin palaisin takaisin yhä uudestaan ja pyytäisin päästä sisään, jotta voisin ottaa osaa siihen, mihin minulla on oikeutta. Jos hän arvelisi, etten ansaitsisi sitä, etten kelpaisi itkemään hänen kanssansa, niin olisi se minulle kaikkein raskain nöyryytys, kaikkein katkerin tapa, millä minua voitaisiin loukata. Mutta se ei voisi tapahtua. Minulla on oikeus ottaa osaa suruun, ja se, joka voi katsella maailman suloutta ja ottaa osaa sen suruun, ja ymmärtää osittain kumpaistakin mysteriota, on välittömässä yhteydessä sen kanssa, mikä on jumalallista, ja on tullut niin lähelle Jumalan salaisuutta, kuin ihminen voi tulla.

Ehkäpä minun taiteeseni, yhtä hyvin kuin elämäänikin, voi tulla vieläkin syvempi sävy, jonka tunne on kokonaisempi ja vaikutus välittömämpi. Ei laajuus ole nykyaikuisen taiteen todellinen määrä, vaan syvällisyys. Me emme enää taiteessa ole sidotut tyyppiin. Poikkeuksiin meidän tulee kiinnittää huomiomme. Minä en voi kuvata kärsimyksiäni siinä muodossa, kuin ne ilmenivät, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa. Taide alkaa siinä, missä jäljittely loppuu, mutta jotakin täytyy tulla minun työhöni, täysinäisemmät muistot, rikkaammat sävelet, ihmeellisemmät vaikutukset, yksinkertaisempi rakenne -- jotakin esteetistä arvoa ainakin.

Kun Marsyas "riistettiin jäsentensä tupesta" -- _della vagina delle membre sue_, käyttääkseni yhtä Danten kauheimmista Tacituksen omaisista lauseparsista -- niin hänen laulunsa oli vaiennut, sanoivat kreikkalaiset. Apollo oli voittanut. Lyyra oli voittanut huilun. Mutta ehkäpä kreikkalaiset erehtyivät. Minä kuulen usein Marsyaksen huudon nykyaikuisessa taiteessa. Baudelairella se on katkera, Lamartinella suloinen ja valittava, Verlainella salaperäinen. Se piilee Chopinin musiikin hillityissä sulatuksissa. Se esiintyy siinä tyytymättömässä ilmeessä, joka kummittelee Burne-Jonesin naiskasvoissa. Myöskin Matthew Arnoldilla, jonka laulu Callicleesta kertoo meille "suloisen, houkuttelevan lyyran triumfeista" ja "mainehikkaasta lopullisesta voitosta" niin lyyrillisestä kauneudesta loistavin sävelin, -- hänelläkin on sitä varsin paljon; epäilyksen ja rauhattomuuden kiihkeästä pohjasävelestä, joka asuu hänen sävelissään, ei Goethe eikä liioin Wordsworth voineet häntä vapauttaa, vaikka hän seurasi kumpaistakin vuorossansa, ja kun hän tahtoo surra _Thyrsis_tä, tai laulaa _Mustalais-ylioppilaasta_, niin hänen täytyy tarttua huiluun saadakseen ilmi sävelmänsä. Mutta vaikenipa frygiläinen fauni tai ei, minä en voi vaieta. Ilmaisu on minulle yhtä välttämätöntä kuin lehdet ja kukat noille mustille puunoksille, jotka näkyvät vankilan muurin yläpuolelta ja levottomasti liikkuvat tuulessa. Minun taiteeni ja maailman välillä on nyt leveä kuilu, mutta taiteen ja minun välilläni sitä ei ole. Ainakin minä toivon, ettei sitä ole olemassa.

Jokaiselle meistä on määrätty erilaiset kohtalot. Minun osakseni on tullut julkinen häväistys, pitkä vankeudenaika, kärsimystä, köyhyyttä ja häpeää, mutta minä en ole sen arvoinen -- en ainakaan vielä. Muistan, että minulla oli tapana sanoa, että luulin voivani kestää todellista murhenäytelmää, jos se tulisi minun luokseni purppuravaipassa ja jalon surun naamiossa, mutta että nykyajan pahin vika oli siinä, että se puki murhenäytelmän huvinäytelmän verhoon, jotta suuret tosiasiat muuttuivat jokapäiväisiksi tai tyylittömiksi. Tämä pitää täydellisesti paikkansa nykyaikaan nähden. Ja ehkäpä olevien olojen laita on ollutkin sellainen. On sanottu, että marttyyrius on aina katselijasta tuntunut kehnolta. Yhdeksästoista vuosisata ei ole mikään poikkeus säännöstä.

Kaikki minun murhenäytelmässäni on ollut inhottavaa, kehnoa, vastenmielistä, tyylitöntä; yksin meidän pukummekin tekee meidät luonnottomiksi. Me olemme surun klovneja, joiden sydän on murtunut. Meidän tulee herättää ihmisissä huumorin tunnetta. Marraskuun 13:na p. 1895 minut tuotiin tänne Lontoosta. Kello kahdesta puoli kolmeen sinä päivänä minun täytyi seisoa Clapham Junction aseman keskisillalla vangin puvussa ja käsiraudoissa kaikkien nähtävänä. Minut oli otettu pois sairashuoneosastolta ilmoittamatta minulle siitä edeltäpäin. Kaikista mahdollisista olennoista olin minä enimmin groteski. Kun ihmiset näkivät minut, niin he nauroivat. Jokainen juna, joka tuli asemalle, lisäsi katselijajoukkoa. Ei mikään voinut hillitä heidän iloansa. Se tapahtui tietysti ennenkuin he tiesivät kuka minä olin. Kun he saivat sen tietää, niin heidän naurunsa vain yltyi. Puolen tuntia minä seisoin siinä harmaassa marraskuun sateessa, pilkkaavan roskaväen keskellä.

Kokonaisen vuoden aikana tämän jälkeen minä itkin joka päivä samaan aikaan ja yhtä kauan. Se ei ole niin traagillista, kuin miltä se voi kuulua. Niille, jotka ovat vankeudessa, ovat kyyneleet jokapäiväisen kokemuksen osana. Päivä vankeudessa, jona ei itke, on päivä, jolloin sydän on kova, eikä päivä, jolloin sydän on onnellinen.

Mutta nyt minä todellakin rupean säälimään enemmän niitä, jotka nauroivat kuin itseäni. Tietysti en silloin, kun he näkivät minut, seisonut piedestalillani, vaan häpeäpaalussa. Mutta ainoastaan mielikuvitukseton luonne tuntee mielenkiintoa piedestalilla seisovaa ihmistä kohtaan. Piedestali voi olla hyvin epätodellinen kapine. Häpeäpaalu on hirveää todellisuutta. Heidän olisi myös pitänyt ymmärtää tulkita surua paremmin. Olen sanonut, että surun alla piilee aina surua. Olisi vieläkin viisaampaa sanoa, että surun alla aina piilee sielu. Ja pilkata sielua, joka kärsii, on julmaa. Elämän ihmeellisen yksinkertaisessa taloudessa ihmiset saavat vain takaisin sen, minkä he itse ovat antaneet, ja jollei ihmisellä ole kylliksi mielikuvitusta tunkeutuakseen ulkokuoren läpi ja tunteakseen sääliä, mitäpä muuta hänen osakseen voisi tulla kuin pilkan sääliä?

Minä puhun mielentilastani muuton aikana vain siksi, että käsitettäisiin, kuinka vaikea minun on ollut tuntea mitään muuta kuin katkeruutta ja epätoivoa rangaistukseni johdosta. Minun täytyy sittenkin koettaa, ja silloin-tällöin on minulla hetkiä, jolloin mieleni on alistuvainen ja nöyrä. Koko kevät voi olla kätkettynä pieneen silmukkaan, ja leivon alhaalla maaperässä oleva pesä voi sisältää riemun, joka on monien rusottavien aamunsarastusten airueena. Ja samalla tavalla ehkäpä se elämän kauneus, joka vielä on minulle varattuna, piilee jossakin alistumisen ja nöyryytyksen hetkessä. En voi muuta kuin jatkaa oman kehitykseni rataa sekä ottamalla vastaan kaiken mikä minua kohtaa, tehdä itseni sen arvoiseksi.

Ihmisillä oli tapana sanoa minusta, että olin liiaksi individualisti. Minun pitää tulla vieläkin enemmän individualistiksi, kuin mitä koskaan olen ollut. Minun täytyy saada vielä paljoa enemmän omasta itsestäni kuin ennen, ja vaatia vähemmän maailmalta kuin koskaan ennen. Tosiaankin, minun perikatoni ei johtunut liian suuresta elämän individualismista, vaan pikemmin liian pienestä. Ainoa häpeällinen, anteeksiantamaton ja kaikkina aikoina moitittava teko minun elämässäni oli se, että saatoin vedota yhteiskuntaan apua ja suojelusta anoen. Sellainen vetoaminen olisi individualistin kannalta katsoen ollut kylläkin paha, mutta millä tätä tekoa koskaan voidaan puolustella? Tietysti kun kerran olin saattanut liikkeelle yhteiskunnan voimat, niin yhteiskunta kääntyi minua vastaan ja sanoi: "Oletko koko elämäsi ajan vastustanut minun lakejani ja nytkö vetoat näihin samoihin lakeihin saadaksesi suojaa? Saat nähdä, miten nämät lait toimivat täydellä voimallaan. Saat alistua niiden alle, joihin olet vedonnut!" Tuloksena on se, että istun vankeudessa. Varmaankaan ei kukaan ole sortunut niin häpeällisesti, eikä niin häpeällisten välikappaleiden kautta kuin minä.

Poroporvarillinen aines elämässä ei ole taiteen ymmärtämisen puutetta. Viehättävät ihmiset, sellaiset kuin kalastajat, paimenet, kyntömiehet, talonpojat ja muut sen kaltaiset, eivät tiedä mitään taiteesta, ja he ovat sittenkin maan suola. Se on poroporvari, joka ylläpitää ja auttaa raskaita, taipumattomia, sokeita, koneellisia yhteiskunnan voimia, ja joka ei tunne liikevoimaa, kun hän kohtaa sen ihmisessä tai liikkeessä.

Ihmiset arvelivat minun tehneen pahoin, kun istuin pöytään elämän huonojen ainesten kanssa ja kun minulla oli huvia heidän seurastaan. Mutta siltä kannalta kuin minä elämän taiturina katselin niitä, olivat ne erinomaisen vaikuttavia ja kiihoittavia. Vaara oli jo puoleksi jännitystä... Minun paikkani taiteilijana oli Arielin rinnalla. Minä aloin painiskella Calibanin kanssa...

Eräs hyvä ystäväni -- kymmenvuotinen ystäväni -- kävi minua tervehtimässä joku aika sitten ja sanoi, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mistä minua syytettiin, ja hän tahtoi sanoa minulle, että hän uskoi minun olevan aivan viattoman ja vain pahanilkisen salaliiton uhrin. Minä purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi, ja vakuutin hänelle, että vaikka suoranaisissa syytöksissä olikin paljon väärää ja sellaista, jota pahansuovat ihmiset olivat hartioilleni kasanneet, niin oli minun elämäni ollut täynnä luonnottomia nautintoja, ja jollei hän tunnustanut tätä tosiasiaa eikä sitä täysin ymmärtänyt, niin emme enää voisi olla ystäviä, emmekä seurustella yhdessä. Se oli hirveä isku hänelle, mutta me olemme ystäviä, enkä ole voittanut hänen ystävyyttänsä valheellisilla keinoilla. Totuuden sanominen on tuskallista, mutta vieläkin pahempi on valhetella.

Kun asiani viimeisen kerran oli oikeuden edessä esillä, niin minä istuin syytettyjen penkillä ja kuuntelin Lockwodin musertavaa syytöstä; se oli ikäänkuin palanen Tacitusta tai Dantea, aivankuin joku Savonarolan palopuheista Rooman paaveja vastaan. Minua inhotti se, mitä minun korvani kuuli. Silloin äkkiä välähti aivoissani: "Kuinka suurenmoista se olisi, jos itse sanoisit kaikkea tätä itsestäsi!" Samalla ajattelin: se mitä ihmisestä sanotaan, ei merkitse mitään, kaikki riippuu vain siitä, kuka sen sanoo. Ihmisen suurin hetki on se, jolloin hän polvistuu tomuun, lyö rintoihinsa ja tunnustaa kaikki elämänsä synnit...

Tunnevoimat ovat, niinkuin sanon jossakin kohtaa kirjassani _Intentions_ (Aikomuksia) yhtä rajoitettuja alaltaan ja kestävyydeltään, kuin tyypillisen energian voimat. Pikariin ei mahdu enempää kuin juuri se määrä, jota varten se on tehty vaikka kaikki Bourgognen purppuranpunaiset viiniastiat täytettäisiin aivan reunojansa myöten viinillä, ja viininkorjaajat seisoisivat polviaan myöten rypäleitten keskellä Espanjan viinimäissä. Ei mikään erehdys ole tavallisempi kuin se luulo, että muka ne, jotka ovat syypäät suuriin murhenäytelmiin, myös itse tuntisivat sellaisia tunteita, jotka seuraavat traagillisen tunnelman mukana: ei mikään erehdys ole vaarallisempi, kuin tuollainen oletus. Marttyyri tuliverhossansa voi nähdä Jumalan kasvot, mutta sille, joka kerää risukimput ja kohentaa kekäleitä, ei koko näytös merkitse sen enempää kuin härän teurastaminen teurastajalle, tai puun kaataminen hiilienpolttajalle metsässä, tai kukan taittuminen niittäjälle. Suuret intohimot ovat suuria sieluja varten, ja suuria tapauksia voivat vain ne nähdä, jotka ovat samalla tasolla kuin nekin.

* * * * *

Taiteen näkökannalta katsoen en tiedä mitään koko draamallisessa kirjallisuudessa, joka todistaisi herkempää huomiokykyä kuin Shakespearen kuvaamat Rosencrantz ja Guildenstern. Ne ovat Hamletin yliopistotovereita. Ne ovat olleet hänen ystäviänsä. Ne muistuttavat hänelle yhteisiä iloisia päiviä. Sinä hetkenä, jolloin he näytelmässä kohtaavat hänet, hän hoippuu taakan alla, joka hänen luonteiselleen miehelle on sietämätön. Kuolleet ovat aseissa nousseet haudastansa pakoittaakseen hänelle tehtävän, joka samalla on hänelle sekä liian suuri että liian halpa. Hän on uneksija, ja nyt häntä käsketään ryhtymään toimintaan. Hänellä on runoilijan luonne, ja hänen on pakko taistella tuota yleistä syyn ja seurauksen toisistaan riippuvaisuutta vastaan, jokapäiväisen elämän todellista hahmoa vastaan, josta hän ei tiedä mitään, eikä sen ihanteellista olemusta vastaan, josta hän tietää niin paljon. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen tulee tehdä, ja hänen hulluutensa on siinä, että hän tekeytyy hulluksi. Brutus käytti hulluutta viittanaan peittäen sillä aikeensa miekan, tahtonsa tikarin, mutta Hamletin hulluus on vain naamio, jonka tulee salata heikkoutta. Panemalla toimeen ilveilyjä ja sanomalla sukkeluuksia hän toivoo saavansa aikaan viivytystä. Hän leikittelee teon kanssa niinkuin taiteilija leikittelee teorialla. Hän tekee itsensä omien tekojensa vakoojaksi ja kuunnellessaan omia sanojaan hän tietää, että ne ovat vain sanoja, sanoja, sanoja. Sen sijaan, että hän koettaisi olla oman historiansa sankari, hän koettaa olla oman murhenäytelmänsä katselija. Hän epäilee kaikkea, myös itseänsä, eikä hänen epäilyksensä auta häntä sittenkään, sillä se ei johdu skeptisyydestä, vaan murtuneesta tahdosta.

Kaikesta tästä ei Guildenstern eikä Rosencrantz ymmärrä mitään. He kumartavat ja imartelevat ja hymyilevät, ja mitä toinen sanoo, sen toinen kaikuna toistaa heikolla äänellä. Kun Hamlet vihdoin on näytelmässä esiintyvän näytelmän ja hyppivien nukkien kautta "kuninkaan omantunnon ansaan vienyt" ja karkoittanut onnettoman miehen kauhun vallassa valtaistuimeltaan, niin Guildenstern ja Rosencrantz eivät näe hänen käytöksessään muuta kuin kiusallista hovietiketin rikkomista. Niin syvällisesti he kykenevät "tarkastamaan elämän näytelmää oikeilla tunteilla". He ovat aivan lähellä hänen salaisuuttansa, eivätkä tiedä siitä mitään. Eikä siitä mitään hyötyä olisi vaikka sen heille sanoisikin. He ovat niitä pieniä pikareita, joihin mahtuu vain määrätty mittansa, eikä sen enempää. Lopussa viitataan siihen, että he joutuvat kiinni toiselle viritettyyn, sukkelaan ansaan, että heitä on kohdannut tai voi kohdata väkivaltainen ja äkillinen kuolema. Mutta sellainen traagillinen loppu, vaikkapa siihen Hamletin huumorin kautta on tullutkin hiukan komedian yllätystä ja oikeuden jakoa, ei ole tosiaankaan heidän kaltaisiaan varten. He eivät koskaan kuole. Horatio, jonka määränä on "kertoa maailmalle Hamletin teot oikein", hän, joka

"-- heittää hetkeks taivaan autuudet, jää tähän kolkkoon, kurjaan mailmahan",

hän kuolee, mutta Guildenstern ja Rosencrantz ovat yhtä kuolemattomia kuin Angelo ja Tartuffe, ja ne olisivat asetettavat heidän rinnalleen. He edustavat sitä, mikä nykyajan elämässä vastaa antiikin ystävyydenihannetta. Sen, joka kirjoittaa uuden _De Amicitia_ (Ystävyydestä) teoksen, tulee keksiä heille oma lukunsa ja ylistää heitä tusculumilaisella proosalla. He ovat tyyppejä, jotka ikuisesti pitävät paikkansa. Jos heitä moittii, niin osoittaa se ymmärtämisen puutetta. He ovat vain ulkopuolella omaa ilmapiiriänsä: ei muuta. Sielun ylevyys ei ole tarttuvaa. Jalot ajatukset ja tunteet ovat eristetyt pelkän olemassaolonsa kautta.

Minä pääsen vapaaksi, jos kaikki käy hyvin, toukokuun lopussa, ja toivon heti voivani lähteä johonkin pieneen ulkomaalaiseen rannikkokylään Robbien ja More Adeyn kanssa.

Meri, niinkuin Euripides sanoo yhdessä Iphigenia näytelmistään, huuhtoo maailman tahrat ja haavat.

Toivon saavani olla ystävieni kanssa ainakin kuukauden päivät, jotta pääsisin taas rauhaan ja tasapainoon, ja jotta sydämeni levottomuus vähenisi ja mielentilani tyyntyisi. Minä kaipaan kiihkeästi kaikkea sitä, mikä on suurta, yksinkertaista ja alkuperäistä, niinkuin merta, joka minulle on yhtä paljon äiti kuin maakin. Minusta tuntuu, että me kaikki katselemme liiaksi luontoa, emmekä elä kyllin sen yhteydessä. Minun mielestäni kreikkalainen käsitys oli paljoa terveempi. He eivät koskaan puhuneet auringonlaskusta, eivätkä väitelleet siitä, olivatko varjot ruohistossa todellakin malvanvärisiä vai ei. Mutta he näkivät, että meri oli uimaria varten ja hiekka juoksijan jalkoja varten. He rakastivat puita sen siimeksen vuoksi, jonka ne loivat, ja metsää hiljaisuuden vuoksi sydänpäivällä. Viinitarhan työmies pani päähänsä murattiseppeleen varjoksi auringonsäteiltä, kun hän kumartui nuorten taimien yli, ja taiteilijalle ja atleetille, noille molemmille tyypeille, jotka Kreikka meille on antanut, sidottiin seppeleitä karvaan laakerin lehdistä ja villistä persiljasta, joista muuten ei ihmisellä olisi ollut mitään hyötyä.

Me kutsumme aikaamme käytännöllisen hyödyn aikakaudeksi, emmekä osaa sittenkään mitään käyttää. Me olemme unohtaneet, että vesi voi pestä puhtaaksi ja tuli puhdistaa, ja että maa on meidän kaikkien äiti. Seurauksena siitä on se, että meidän taiteemme on kuusta kotoisin ja että se leikkii varjoilla, jota vastoin kreikkalaisten taide on auringosta ja käsittelee välittömästi kaikkea. Minä olen varma siitä, että alkuvoimissa on puhdistava kyky, ja minä tahtoisin palata niihin ja elää niiden läheisyydessä.

Tietysti minulle, joka olen niin kokonaan nykyajan ihminen, "enfant de mon siècle", tulee aina olemaan suuri nautinto vain katsellakin maailmaa. Minä vapisen ilosta ajatellessani, että jo samana päivänä, jolloin pääsen pois vankilasta, sekä kultavihma että sireeni kukkivat puutarhoissa, ja että saan nähdä tuulen keinuttelevan edestakaisin noita kultaisia terttuja ja koskettelevan sireenin sulkain vaaleaa purppuraa, niin että ilma on tuleva minulle kuin Arabiaksi. Linné polvistui maahan ja itki ilosta, kun hän ensi kerran näki jossain Englannin ylängöillä laajan nummen, joka kimalteli keltaisena tavallisen piikkiherneen tuoksuvista kukista; ja minä tiedän, että minua, joka rakastan melkein intohimoisesti kukkia, odottavat kyyneleet jonkun ruusun terälehdissä. Minun laitani on ollut sellainen aina lapsuudesta saakka. Ei ole ainoatakaan väriä kätkettynä kukan kupuun eikä simpukan kierteisiin, jolla ei olisi vastinetta minun luonteessani -- sen vaikuttaa hieno sympatia esineiden sielun kanssa. Samoinkuin Gautier olen minäkin ollut yksi niistä, "pour qui le monde visible existe". [Joille näkyvä maailma on olemassa.]

Kuitenkin minä olen tietoinen nyt siitä, että kaikessa tässä kauneudessa, olipa se kuinka tyydyttävää hyvänsä, piilee sielu, jonka ilmaisumuotoja vain ovat maalatut hahmot ja muodot, ja tämän sielun kanssa minä tahdon olla sopusoinnussa. Olen väsynyt ihmisten ja esineitten havaittaviin ilmaisuihin. Salaperäisyyttä taiteessa, salaperäisyyttä elämässä, salaperäisyyttä luonnossa -- kas siinä se, mitä minä etsin. On aivan välttämätöntä, että minä löydän sen jossain.

Kaikki oikeudelliset tutkinnot ovat tutkintoja ihmisen elämästä, samoinkuin kaikki tuomiot ovat kuolemantuomioita; ja kolme kertaa minua on kuulusteltu. Ensi kerran minä läksin salista, jotta minut vangittaisiin, toisella kertaa minut saatettiin takaisin tutkintovankilaan, kolmannella kerralla minut vietiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Yhteiskunnalla, sellaiseksi kuin me sen olemme rakentaneet, ei ole mitään paikkaa minulle tarjottavana; mutta luonto, jonka virkistävät sateet käyvät tasan sekä väärille että vanhurskaille, tarjoaa minulle kallioittensa koloja piilopaikoiksi ja yksinäisiä laaksoja, joiden hiljaisuudessa voin häiritsemättä itkeä. Hän valaisee yön tähdillä, jotta voin vaeltaa ulkona pimeässä kompastumatta ja antaa tuulen tasoittaa minun askelteni jäljen, jotta ei kukaan voi minua ajaa takaa ja vahingoittaa: hän puhdistaa minut syvissä vesissä ja parantaa minut katkerilla yrteillä.