Part 4

Shakespearen soneteista he etsivät esille, ehkäpä omaksi vahingoksensa, hänen rakkautensa salaisuuden ja omistavat sen omakseen; he katselevat uusin silmin nykyaikuista elämää, siksi että he ovat kuunnelleet yhtä Chopinin nocturneista, tai pidelleet kädessään kreikkalaisia taide-esineitä, tai lukeneet kertomusta jonkun kuolleen miehen rakkaudesta kuolleesen naiseen, jonka hiukset olivat kuin hienointa kultaa ja jonka suu oli kuin granaattiomena. Mutta taiteilijatemperamentin täytyy välttämättä tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan, joka on saanut ilmaisumuodon. Joko sanoin tai värein, musiikin tai marmorin kautta, Aiskhylos-draaman maalattujen naamioiden takaa tai sisilialaisen paimenen onton ja yhteenliitetyn pillin välityksellä tulee miehen ja hänen sanomansa tulla ilmisaatetuksi.

Taiteilijalle on ilmaisu ainoa muoto, millä hän edes voi kuvitella elämää. Se mikä on mykkää, on hänelle kuollutta. Mutta niin ei ollut Kristuksen laita. Laajalla ja ihmeellisellä mielikuvituksella, joka herättää meissä kunnioitusta, hän omisti valtakunnakseen koko sanattoman maailman, äänettömän kärsimyksen maailman, ja rupesi itse sen ulkonaiseksi puhe-elimeksi. Ne, joista olen puhunut, jotka ovat mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden vain Jumala kuulee, hän valitsi veljiksensä. Hän koetti olla sokeitten silmänä, kuurojen korvana, ja huutona niiden huulilla, joiden kieli oli kahlehdittu. Hän tahtoi olla niille lukemattomille, jotka eivät voineet saada ääntänsä kuuluville, pasuunana, jonka kautta he saattoivat huutaa taivaasen. Ja taiteilijaluonteellaan, jolle kärsimys ja suru olivat ilmaisumuotoja, joiden kautta hän saattoi toteuttaa kauneudenkäsitteensä, hän tunsi, ettei aatteella ollut mitään arvoa ennenkuin se oli muuttunut lihaksi ja vereksi ja saanut näkyvän muodon, ja siksi hän otti päällensä surun hahmon, ja sellaisena hän on lumonnut ja hallinnut taidetta suuremmalla voimalla kuin mikään kreikkalainen jumala on kyennyt tekemään.

Sillä kreikkalaiset jumalat huolimatta joustavien jäsentensä valkeasta ja punaisesta väristä, eivät todellisuudessa olleet sitä, miltä he näyttivät. Apollon kaareva otsa oli kuin auringon pyörä aamun sarastaessa kukkulan takaa, ja hänen jalkansa olivat kuin aamun siivet, mutta hän itse oli kohdellut julmasti Marsyasta ja oli tehnyt Nioben lapsettomaksi. Athenen silmien teräskilvet eivät tunteneet sääliä Arakhnea kohtaan; Heran komeus ja riikinkukot olivat hänen ainoa todellinen hienoutensa; ja itse jumalien isä oli liiaksi rakastanut maan tyttäriä. Kaksi syvintä hahmoa kreikkalaisessa mytologiassa olivat uskonnon alalla Demeter, maan jumalatar, joka ei kuulunut Olympon asujamiin, ja taiteen alalla Dionysos, kuolevaisen vaimon poika, jonka syntymähetki oli äidille muuttunut kuolemaksi.

Mutta alhaisimmasta ja yksinkertaisimmasta piiristänsä loi elämä itse olennon, joka oli paljoa ihmeellisempi kuin Proserpinan äiti tai Semelen poika. Puusepän työpajasta Natsaretista läksi henkilö, joka oli paljoa suurempi kaikkia niitä, joita jumalaistarut ja legendat ovat luoneet, olento, joka, ihmeellistä kyllä, oli määrätty ilmaisemaan maailmalle viinin salaperäistä tarkoitusta ja kedon liljojen todellista kauneutta tavalla, jota ei kukaan muu ole tehnyt, yhtä vähän Kithaironilla kuin Ennassakaan.

Jesaiaan sanat: "Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin, kipua ja sairautta täynnä. Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen päällensä", oli hänen mielestään ollut ennustus hänestä itsestänsä, ja hänessä ennustus täyttyikin. Meidän ei pidä pelästyä sellaista lausetapaa. Jokainen yksityinen taideteos on ennustuksen täyttämistä: sillä jokainen taideteos on mielikuva, joka saa hahmon. Jokaisen inhimillisen olennon tulisi olla ennustuksen toteutus: sillä jokaisen inhimillisen olennon pitäisi toteuttaa jokin ihanne, joko Jumalan tai ihmisen mielen mukaan. Kristus löysi tyypin ja kiinsi sen, ja se unelma, jonka eräs virgilialainen runoilija uneksi joko Jerusalemissa tai Babylonissa, muuttui vuosisatojen kuluttua lihaksi ja vereksi hänen kauttansa, jota maailma "odotti".

Enimmin valitettavaa koko historian kulussa minun mielestäni on se, että Kristuksen oma renessansi, joka synnytti Chartresin tuomiokirkon, Arthur-runoston, Franciskus Assisilaisen elämän, Giotton taiteen ja Danten _Divina Comedia_n, ei saanut kehittyä omia ratojaan myöten, vaan että sen keskeytti ja pilasi ikävystyttävä klassillinen renessansi, joka antoi meille Petrarcan, Raphaelin freskot, Palladion rakennustaiteen, jäykän ranskalaisen murhenäytelmän, St. Paulin tuomiokirkon ja Popen runouden -- ja kaiken sen, mikä tuli ulkoapäin, kuolleiden sääntöjen vaikutuksesta, eikä puhjennut esiin vaistomaisesti, taiteilijan sielusta. Mutta missä ikänä esiintyy romantinen suunta taiteessa, niin siellä tavataan aina jossakin muodossa Kristus tai Kristuksen henki. Hän esiintyy _Romeossa ja Juliassa, Talvisessa tarinassa_, provencelaisessa runoudessa, Coleridgen kertomuksessa _Ancient Mariner_, Keats'in runossa _La Belle Dame sans merci_ ja Chattertonin ballaadissa _Ballad of Charity_.

Me saamme kiittää häntä mitä erilaisimmista asioista ja henkilöistä. Hugon romaani _Les Miserables_, Baudelairen _Fleurs du Mal_, se säälin sävy, joka on läpikäypänä venäläisissä novelleissa, Verlaine ja Verlainen runoelmat, Burne-Jones'in ja Morris'in ikkunamaalaukset, seinäpaperit ja 1400-luvun teokset ovat hänen omiaan yhtä hyvin kuin Giotton kellotapuli, Lancelot ja Guinevere, Tannhäuser, Michelangelon kiihkeät, romantiset marmoriteokset, suippokaariarkkitehtuuri ja rakkaus lapsiin ja kukkasiin -- noilla molemmilla viimemainituilla ei ollut klassillisessa taiteessa paljon sijaa, tuskin sen vertaa, että olisivat voineet siinä kasvaa ja leikkiä; mutta kahdennestatoista vuosisadasta alkaen aina meidän päiviimme saakka ne ovat esiintyneet taiteessa eri muodoissa ja eri aikakausina, ilmaantuneet oikullisesti ja sattuman varassa niinkuin lapsilla ja kukkasilla on tapana tehdä. Sillä keväisin on minusta aina tuntunut ikäänkuin kukkaset olisivat olleet piilossa ja tulleet esiin auringon paisteesen vain siksi, että he pelkäsivät aikaihmisten väsyvän niiden hakemiseen ja jättävän sikseen niiden etsimisen; ja lapsen elämä vain huhtikuunpäivältä, jolloin narsissit saavat sekä sadetta että auringonpaistetta.

Mielikuvituksellisuuden rikkaus Kristuksen omassa luonteessa tekee hänet juuri romantiikan tykkiväksi keskustaksi. Runollisen draaman ja balladin ihmeelliset hahmot ovat toisten mielikuvituksen luomia, mutta Jeesus Natsaretilainen loi itsensä omasta mielikuvituksestaan. Jesaiaan huuto ei todellakaan vaikuttanut sen enempää hänen tuloonsa kuin satakielen laulu kuun nousuun -- ei sen enempää, vaikkei ehkä vähempääkään. Yhtä paljon hän teki tyhjäksi ennustuksen kuin vahvisti sitä. Sillä joka kerta, kun jokin odotus täyttyi, oli toinen, joka pettyi. "Kaikessa kauneudessa", sanoo Bacon, "on aina tuntemattomia suhteita", ja niistä, jotka ovat hengestä syntyneet -- se on, niistä, jotka samoinkuin hänkin ovat liikevoimia -- sanoo Kristus, että he ovat kuin tuuli, joka "puhaltaa kussa hän tahtoo, etkä tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee." Senvuoksi hän taiteilijana on niin mieltäkiehtova. Hänellä on kaikki ne alkuaineet, jotka antavat väriä elämälle: salaperäisyyttä, uutuutta, paatosta, innostusta, hurmausta, rakkautta. Hän vetoo ihmisen tunteesen ja herättää sen tunnelman, jonka kautta yksin häntä voi ymmärtää.

Ja minua ilahuttaa ajatella, että jos hän on "kaikkeakäsittävä mielikuvitus", niin silloin maailmakin on luotu samasta aineesta. Minä sanoin _Dorian Gray_ssä, että maailman suuret synnit tapahtuvat aivoissa: mutta kaikki tapahtuukin aivoissa. Me tiedämme nyt, ettemme näe silmillä emmekä kuule korvilla. Ne ovat vain johtokanavia, jotka täysin tai puutteellisesti välittävät aistimuksia. Aivoissahan unikko punertaa, omena tuoksuu ja leivo laulaa.

Viime aikoina olen innokkaasti tutkinut neljää suorasanaista runoelmaa Kristuksesta. Jouluna minun onnistui saada käsiini kreikkalainen testamentti, ja joka aamu puhdistettuani koppini ja kiillotettuani tina-astiani, minä luen hiukan evankeliumeista, noin tusinan värssyjä sieltä-täältä. Siten on suloista aloittaa päivänsä. Jokaisen ihmisen, niidenkin, jotka viettävät vaihtelevaa ja levotonta elämää, tulisi tehdä samoin. Loppumattomat kertaamiset sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa ovat riistäneet evankeliumeilta niiden tuoreuden, alkuperäisyyden ja yksinkertaisen romantisen viehätyksen. Me kuulemme niitä luettavan aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja kaikki kertaaminen kuolettaa hengen. Kun lukee kreikkalaista tekstiä, niin tuntuu siltä kuin ahtaasta ja pimeästä talosta astuisi puutarhaan liljojen keskelle.

Lukiessani nautintoni tuli kahdenkertaiseksi, kun ajattelin, että meillä siinä luultavasti on edessämme se puhetapa, jota Kristus todellisuudessa käytti, hänen omat sanansa, _ipsissima verba_. Ennen aina luultiin, että Kristus puhui aramean kieltä. Sitä Renankin oletti. Mutta nyt me tiedämme, että galilealaiset talonpojat, samoinkuin irlantilainen kansa meidän päivinämme, olivat kaksikielisiä ja että kreikka oli tavallinen keskustelukieli Palestiinassa, niinkuin kaikkialla idässä. Minä en voinut koskaan sulattaa sitä ajatusta, että me tunsimme Kristuksen sanat vain käännöksen käännöksestä. Minua ilahduttaa se ajatus, että Charmides olisi ainakin kielen puolesta voinut kuunnella hänen puhettansa, ja Sokrates väitellä hänen kanssansa, ja Plato ymmärtää häntä; että hän todellakin sanoi: εγω ειμι ὁ ποιμην ὁ καλος -- minä olen hyvä paimen; että kun hän ajatteli kukkasia kedolla ja sanoi, etteivät ne työtä tee eikä kehrää, hänen sanansa kuuluivat: καταμαθετε τα κρινα του αγρου πως αυξανει ου κοπια ουδε νηθει], ja että hänen viimeinen sanansa, kun hän lausui: "se on täytetty" kuului juuri niin kuin Pyhä Johannes sen meille kertoo: τετελεσται eikä sen enempää.

Lukiessani evankeliumeja -- varsinkin Pyhän Johanneksen, tai sen gnostikon, joka otti hänen nimensä ja viittansa -- ja tullessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on kaiken henkisen ja ruumiillisen elämän pohja, niin huomaan myöskin, että Kristukselle mielikuvitus oli vain yksi rakkauden muoto, ja että rakkaus oli hänelle kaikkivaltias sanan täydellisimmässä merkityksessä. Noin kuusi viikkoa sitten sain lääkäriltä luvan syödä vehnäleipää karkean, mustan leivän asemesta, joka on tavallisena vankilaravintona. Se on suuri herkku minulle. Voi tuntua kummalta, että kuiva leipä voisi kellekään olla herkkua. Minulle se on niin suuri herkku, että joka aterian jälkeen syön tarkasti jokaisen murunkin tinalautaseltani tai karhealta käsiliinalta, jota käytetään pöytäliinana, jotta pöytä ei tahraantuisi; en tee sitä siksi, että minun olisi nälkä -- saan nykyään aivan riittävästi ruokaa -- vaan ainoastaan sen vuoksi, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä minulle on annettu. Samalla tavalla pitäisi myös ottaa vaarin rakkaudesta.

Kristuksella, samoinkuin kaikilla viehättävillä henkilöillä, oli kyky puhua kauniisti, sekä myös saada muut ihmiset puhumaan hänelle kauniisti; ja minä olen suuresti ihastunut siihen kertomukseen, jonka Pyhä Markus kertoo meille kreikkalaisesta vaimosta, jonka uskoa Kristus koetteli sanomalla hänelle, ettei hän voinut antaa hänelle Israelin lasten leipää, ja johon tämä vastasi: "syövät penikatkin -- kumaria -- pöydän alla lasten muruista". Useimmat ihmiset elävät saadakseen rakkautta ja ihailua osaksensa. Mutta meidän tulisi elää rakastaaksemme ja ihaillaksemme. Jos meille annetaan rakkautta, niin meidän tulisi tunnustaa, ettemme sitä ansaitse. Ei kukaan ansaitse rakkautta. Se tosiasia, että Jumala rakastaa ihmistä, osoittaa meille, että ihanteellisten asioiden jumalallisessa säädännössä on kirjoitettu, että iankaikkista rakkautta on annettava iankaikkisesti kelvottomalle. Tai jos tätä lausetta tuntuu katkeralta kantaa, niin sanokaamme, että jokainen ansaitsee rakkautta paitsi se, joka luulee sitä ansaitsevansa. Rakkaus on sakramentti, jota olisi polvilla vastaanotettava, ja niiden huulilla ja sydämessä, jotka ottavat sen vastaan, pitäisi olla sanat: _Domine, non sum dignus_ -- Herra, en ole minä mahdollinen.

Jos koskaan enää kirjoitan, nimittäin teen taiteellista työtä, niin on varsinkin kaksi aihetta, joista ja joiden kautta minä tahdon puhua: toinen on "Kristus romantisen liikkeen edeltäjänä elämässä", toinen "Taide-elämä katsottuna ulkonaisen elämän yhteydessä." Edellinen aihe on tietysti hyvin mieltäkiehtova, sillä minä en näe Kristuksessa ainoastaan korkeimman romantisen tyypin tunnusmerkkejä, vaan myöskin kaiken sen, mikä on satunnaista ja arvaamatonta romantisessa temperamentissa. Hän kaikkein ensimäisenä sanoi ihmisille, että heidän tuli elää kuin kukkaset. Hän kiinsi tämän lauseen. Hän valitsi lapset tyypeiksi, jommoisiksi ihmisten tuli pyrkiä. Hän näytti niitä esimerkkinä vanhemmille, ja tämä on aina minun omasta mielestänikin ollut pää-etu lapsista, jos siitä, mikä on täydellistä, on oleva etua. Dante kuvaa ihmissielua, kun se nousee Jumalan kädestä, "itkevänä ja nauravana kuin pieni lapsi", ja Kristus näki myöskin, että jokaisen sielun tuli olla _a guisa di fanciulla che piangendo e ridendo pargoleggia_. [Lapsen tapainen, joka itkien ja nauraen lepertelee.] Hän tunsi, että elämä oli vaihteleva, lyhytaikainen, liikkuva, ja jos sallisi sen jähmettyä johonkin muotoon, niin se merkitsisi samaa kuin kuolema. Hän ymmärsi, ettei ihmisten pitänyt liian vakavasti kiintyä ajallisiin, jokapäiväisiin asioihin: että epäkäytännöllisyys oli jotakin suurta: ettei ihmisen tullut liiaksi huolehtia ulkonaisista asioista. Linnut eivät sitä tehneet, miksikä siis ihminen? Hän on ihastuttava sanoessaan: "Älkäät surko huomisesta päivästä; eikö henki enämpi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate?" Kreikkalainen olisi voinut käyttää tätä viimeistä lausetta. Se on täynnä kreikkalaista henkeä. Mutta Kristus yksin saattoi sanoa molemmat ja siten antaa meidän elämällemme täydellisen ojennusnuoran.

Hänen siveysoppinsa on kauttaaltaan myötätuntoisuutta, juuri sitä, mitä siveysopin pitäisi olla. Vaikkei hän koskaan olisi sanonut muuta kuin: "Sentähden hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, että hän paljon rakasti", niin hänen olisi kannattanut kuolla saadakseen sanoa sen. Hänen oikeutensa on kauttaaltaan runollista oikeutta, juuri mitä oikeuden tulee olla. Kerjäläinen tulee taivaasen siksi, että hän on ollut onneton. En voi löytää parempaa syytä, miksi hänet sinne lähetetään. Ne, jotka työskentelevät viinitarhassa tunnin aikaa iltaviileydessä, saavat yhtä suuren palkan kuin ne, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen. Miksikä he eivät saisikin? Luultavasti ei kukaan ollut ansainnut mitään. Tai ehkä he olivat toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei voinut sietää hengettömiä, koneellisia järjestelmiä, jotka kohtelevat ihmisiä kuin elottomia olentoja ja kaikkia aivan samalla tavalla: hän ei tuntenut lakeja: vain poikkeuksia oli olemassa, ikäänkuin kukaan, tai mikään, olisi toisensa kaltainen maailmassa!

Se, mikä on perussäveleenä romantisessa taiteessa, oli hänelle luonnollisen elämän oikeana pohjana. Hän ei tuntenut muuta pohjaa. Ja kun he toivat hänen eteensä ihmisen, joka oli tavattu synninteossa, ja osoittivat hänelle hänen tuomionsa lakiin kirjoitettuna, ja kysyivät mitä oli tehtävä, niin hän kirjoitti sormellansa maahan ikäänkuin hän ei olisi kuullut heitä, ja lopulta, kun he ahdistivat häntä, hän ojensi itsensä ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä." Kannatti elää saadakseen sanoa tämän.

Samoinkuin kaikki runolliset luonteet hän rakasti oppimattomia. Hän tiesi, että oppimattoman sielussa on aina tilaa suurelle aatteelle. Mutta hän ei voinut sietää typeriä, varsinkin niitä, joita sivistys on typeröittänyt: ihmisiä, jotka ovat täynnä mielipiteitä ymmärtämättä niistä ainoatakaan, tuo erityinen nykyaikuinen tyyppi, jonka Kristus muutamin sanoin esittää kuvatessaan niitä, joilla on opin avain, mutta eivät voi sitä itse käyttää, eivätkä salli toistenkaan, vaikka sillä voisi avata oven Jumalan valtakuntaan. Hän oli aina sodassa poroporvarillisuutta vastaan. Ja sitä sotaa täytyy jokaisen valon lapsen käydä. Poroporvarillisuus oli vallitsevana sävynä siinä ajassa ja yhteiskunnassa, jossa hän eli. Aatteiden hitaassa vastaanottavaisuudessaan, ikävässä arvokkaisuudessaan, jyrkässä oikeauskoisuudessaan, ulkonaisen menestyksen halussa, täydellisessä antautumisessaan elämän aineelliseen puoleen ja naurettavassa oman itsensä arvossapitämisessään Jerusalemin juutalaiset olivat Kristuksen aikana täydellisiä esikuvia meidän päiviemme englantilaisille poroporvareille. Kristus pilkkasi ulkokultaisuuden "valkeaksi sivuttuja hautoja" ja kiinsi tämän lauseen ikuisiksi ajoiksi. Hän puhui maallisesta menestyksestä kuin jostakin halveksittavasta. Hän ei nähnyt siinä yhtään mitään. Hän näki rikkaudessa vain esteen ihmiselle. Hän ei tahtonut, että elämä olisi uhrattava jollekin ajatusten tai siveyden järjestelmälle. Hän huomautti, että muodot ja seremoniat olivat säädetyt ihmistä varten, eikä ihminen muotoja ja seremonioja varten. Hän piti sabbatti-intoilijoiden oppia arvottomien muotojen tyyppinä. Viileän ihmisystävyyden, kerskailevan, julkisen hyväntekeväisyyden, ikävän muodollisuuden, joka hivelee keskiluokan sydämiä, hän paljasti syvällä halveksumisella. Se mitä nykyään sanotaan oikeauskoisuudeksi, on meille vain mukava ja ajattelematon alistuminen; mutta heille ja heidän käsissänsä se oli hirveä ja lamauttava hirmuvalta. Kristus sen poisti. Hän näytti, että hengellä yksin on arvoa. Hänestä oli hauska osoittaa heille, että vaikka he aina lukivat lakia ja profeettoja, niin heillä ei sittenkään ollut vähintäkään aavistusta kummankaan tarkoituksesta. Sen sijaan, että he jaoittivat jokaisen eri päivän kymmeneen osaan määrättyjen velvollisuuksien tottumuksen-omaiseen kaavaan, samoin kuin he kymmeneen osaan jakoivat rahansa ja mittansakin, sen sijaan hän saarnasi miten tärkeätä oli elää täydesti joka ainoana hetkenä.

Ne, jotka hän pelasti synnistä, pelastuivat aivan yksinkertaisesti vain heidän elämänsä kauniiden hetkien vuoksi. Kun Maria Magdaleena näkee Kristuksen, niin hän särkee kallisarvoisen alabasterimaljakon, jonka yksi hänen seitsemästä rakastajastaan on antanut hänelle, ja kaataa hyvänhajuiset yrtit Kristuksen väsyneille ja tomuisille jaloille, ja tuon yhden hetken vuoksi saa hän iankaikkisesti istua Ruutin ja Beatricen kanssa paradiisin lumivalkoisten ruusupensaitten varjossa. Kaikki mitä Kristus sanoo meille hellänä varoituksena on se, että joka hetken tulisi olla täynnä kauneutta, että sielun alati pitäisi olla valmiina vastaanottamaan ylkää, aina kuunnella rakastetun ääntä, sillä poroporvarillisuus on vain se puoli ihmisen luontoa, jota mielikuvitus ei kirkasta. Hän näkee kaikki elämän suloiset vaikutteet ikäänkuin valonsäteinä: mielikuvitus itse on valon maailma. Se on luonut maailman, eikä maailma sittenkään kykene sitä käsittämään; sillä mielikuvitus on vain rakkauden ilmaisumuoto, ja vain rakkaus ja rakastamiskyky eroittaa toisen inhimillisen ihmisen toisesta.

Mutta silloin kun Kristus joutuu tekemiseen syntisen kanssa, hän on kaikista romantisin, sen todellisimmassa merkityksessä. Maailma oli aina rakastanut pyhimystä siksi, että tämä oli lähin askel Jumalan täydellisyyteen. Kristus jumalallisella vaistollaan näytti aina rakastaneen syntistä siksi, että hän oli lähin askel ihmisen täydellisyyteen. Hänen korkein toiveensa ei ollut parantaa ihmisiä, yhtä vähän kuin hänen korkein toiveensa oli lievittää tuskaa. Hänen päämääränsä ei ollut käännyttää mielenkiintoista varasta ikäväksi, rehelliseksi ihmiseksi. Hän ei olisi pannut suurta arvoa vapautettujen vankien avustamisyhdistykseen eikä muihin senkaltaisiin uudenaikuisiin yrityksiin. Publikaanin käännyttäminen fariseukseksi ei olisi hänen mielestään ollut mikään ansiokas teko. Mutta tavalla, jota maailma ei vielä ole ymmärtänyt, hän katsoi, että synti ja suru itsessään olivat jotakin pyhää ja kaunista ja tavallaan täydellisyyden muotoja.

Tuo ajatus tuntuu varsin vaaralliselta. Niin se onkin -- kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Että se oli Kristuksen ajatus, siitä ei ole epäilyä. Että se on oikea ajatus, sitä en minä itse epäile.

Tietysti syntisen täytyy katua. Mutta minkä vuoksi? Yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei hän muulla tavalla voisi selvittää itselleen mitä hän on tehnyt. Katumuksen hetki on alku johonkin uuteen. Ja vieläkin enemmän: se on se keino, jonka avulla ihminen muuttaa entisyytensä. Kreikkalaiset luulivat sitä mahdottomuudeksi. He sanovat usein aforismeissansa: "Eivät edes Jumalat voi entisyyttä muuttaa." Kristus osoitti, että halvinkin syntinen saattoi sitä tehdä, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Jos Kristukselta olisi kysytty, niin hän olisi sanonut -- minä olen aivan varma siitä -- että sinä hetkenä, jolloin tuhlaajapoika lankesi polvilleen ja itki, hän muutti koko entisen elämänsä, tuon elämän, jolloin hän irstaisuudessa oli hukannut varansa, sikoja kainnut ja himoinnut rapaa, jota siat söivät, kauniiksi ja pyhiksi hetkiksi. Useimpien ihmisten on vaikea käsittää tätä ajatusta. Tahtoisin väittää, että ihmisen täytyy joutua vankilaan ymmärtääkseen sitä. Jos todellakin niin on, niin maksaa vaivaa istua vankilassa.

Kristuksen olemuksessa on jotakin aivan erikoista. Samoinkuin sarastus käy ennen aamun valkenemista, ja talvipäivät voivat olla niin aurinkoisia, että ne viettelevät kevätkukan tuhlaamaan kultaansa ennen aikojaan, ja mielettömän linnun rakentamaan pesänsä paljaille oksille, samoin on tietysti ollut kristityitä ennen Kristusta. Siitä meidän pitäisi olla kiitollisia. Onnettomuus on vain siinä, ettei niitä ole ollut hänen jälkeensä. Yksi poikkeus on kuitenkin ollut, Pyhä Franciskus Assisilainen. Mutta Jumala olikin antanut hänelle syntyessään runoilijan sielun, ja itse hän aivan nuorena oli ottanut köyhyyden morsiamekseen salaperäiseen avioliittoon: ja runoilijan sielulla ja kerjäläisen ruumiilla hän huomasi tien täydellisyyteen helpoksi. Hän ymmärsi Kristusta ja tuli hänen kaltaiseksensa. Meidän ei tarvitse lukea kirjaa Liber Conformitatum saadaksemme tietää, että Pyhän Franciskuksen elämä oli todellinen _Imitatio Christi_, Kristuksen seuraaminen, runoelma, johon verrattuna tämän niminen kirja ei ole muuta kuin proosaa.

Kun kaikki on sanottu Kristuksesta, niin huomaamme hänessä suurimmaksi viehätykseksi sen, että hän on aivan kuin taideteos. Hän ei oikeastaan opeta meille mitään, mutta hänen läheisyydessään ihminen tulee joksikin. Ja jokaisella on etuoikeus päästä hänen läheisyyteensä. Kerran ainakin elämässään jokainen astuu Kristuksen kanssa Emaukseen.

Mitä minun toiseen aiheeseni tulee, taiteellisen elämän suhteesta ulkonaiseen elämään, niin tuntunee varmaan oudolta, että minä olen valinnut juuri sen aineen. Ihmiset viittaavat Reading Gaoliin ja sanovat: "Sinne taiteellinen elämä johtaa ihmisen". No, voisihan se johtaa pahempaankin paikkaan. Koneellisemmat ihmiset, joille elämä on ovelaa keinottelua, joka riippuu tarkoista keinojen ja tointen punnitsemisesta, tietävät aina mihin heidän tulee mennä, ja menevätkin sinne. He aloittivat sillä ihanteellisella toiveella, että he pääsisivät seurakunnan kirkonvartioiksi, ja olkoot he missä asemassa hyvänsä, niin seurakunnan kirkonvartijoiksi he pääsevät, mutta ei myöskään muuksi. Ihminen, joka haluaa tulla joksikin ulkopuolella omaa itseänsä, joko parlamentin jäseneksi tai kelvolliseksi maustekauppiaaksi tai suosituksi asianajajaksi tai tuomariksi tai joksikin muuksi yhtä ikäväksi, pääsee aina siksi, miksi hän on halunnut. Se on hänen rangaistuksensa. Ne, jotka haluavat naamiota, saavat sitä kantaa.