Part 2

Omaksi huvikseni minä heittäydyin tyhjäntoimittajaksi, keikariksi ja muotimieheksi. Minä keräsin ympärilleni pienempiä sieluja ja ahdasmielisiä olentoja. Minä tuhlasin tyhjiin oman nerollisuuteni ja minä nautin hävittäessäni ikuisen nuoruuden. Olin väsynyt kulkemaan korkeuksissa ja siksi minä vapaaehtoisesti laskeuduin syvyyksiin etsien uutta mielenkiihoitusta. Mitä paradoksi minulle oli ajatuksen piirissä, siksi tuli minulle luonnottomuus himon maailmassa. Nautinnonhalu oikeastaan oli sairautta tai hulluutta tai kumpaistakin. Muitten elämä ei merkinnyt minulle mitään. Minä tyydytin nautinnonhaluani missä ikänä mieleni teki ja kuljin eteenpäin. Minä en ajatellut, että jokainen pieni teko jokapäiväisessä elämässä joko kehittää tai turmelee luonnetta, ja sentähden se minkä on tehnyt salakammiossansa, se on kerran julkihuudettava huoneen katolta. En voinut enää hallita itseäni. En ollut enää sieluni herra, enkä tiennyt sitä. Minä antauduin nautinnon valtaan. Minun loppuni oli hirveä häpeä. Ei mitään muuta minulla ole enää jäljellä kuin täydellinen nöyryys.

Olen oleskellut vankilassa lähes kaksi vuotta. Minun sielustani on puhjennut esiin hurja epätoivo; antautuminen suruun, jota oli sääli nähdäkkin; kauhea ja tunnoton vimma; katkeruus ja uhka; ääneensä itkevä tuska; mykkä kärsimys; sanaton suru. Olen kokenut kärsimyksen kaikki eri laadut. Paremmin kuin Wordsworth itse tiedän mitä hän tarkoitti sanoessansa --

"Suffering is permanent, obscure, and dark and has the nature of infinity."

[Kärsimys on kestävää, salaperäistä ja synkkää ja luonteeltaan loppumatonta.]

Mutta vaikka ajoittain iloitsin siitä, että minun kärsimyksilläni ei olisi loppua, niin en voinut sittenkään kestää sitä ajatusta, että ne olivat tarkoituksettomia. Nyt minä näen syvällä omassa olennossani jotakin, joka sanoo, ettei mikään koko maailmassa ole ilman tarkoitusta ja kärsimys vähimmin kaikesta. Ja se mikä on piiloitettu minun olentooni, aivankuin aarre maan sisään, on nöyryys.

Nöyryys on ainoa mitä minulla on jäljellä ja se oli parasta kaikesta: se on se lopullinen havainto, johon minä olen tullut, uuden kehityksen lähtöpiste. Se on tullut minulle suoraan minusta itsestäni, ja siksi minä tiedän että se on tullut oikeaan aikaan. Se ei olisi voinut tulla aikaisemmin eikä myöhemminkään. Jos joku olisi minulle siitä puhunut, niin olisin sen luotani torjunut. Jos joku olisi tuonut sen minulle, niin olisin kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. Mutta koska minä itse sen löysin, niin tahdon sen myös säilyttää. Minun täytyy se tehdä. Se on se ainoa, jossa on elämän alkuaineet, uuden elämän siemen, se mikä minulle on _Vita Nuova_. Kaikista olevista se on merkillisin. Ihminen ei voi sitä saavuttaa muulla tavalla kuin luopumalla kaikesta mitä hänellä on. Vasta sitten kun hän on kaikki kadottanut, voi hän tietää omistavansa sen.

Nyt kun olen selvillä siitä, että se on minussa, näen selvästi mitä minun tulee tehdä; totta tosiaan -- mitä minun täytyy tehdä. Ja kun minä käytän tämmöistä lausetta, niin minun ei tarvitse sanoa, etten sillä tarkoita mitään ulkonaista lakia tai käskyä. Minä en tunnusta niiden olemassaoloa. Olen paljoa enemmän individualisti nyt kuin ennen. Ei mikään ole minusta minkään arvoista paitsi se mikä puhkeaa meistä itsestämme esiin. Minun luontoni etsii uutta itsetoteuttamismuotoa. Se yksin kiinnittää minun mieltäni. Ja ensimäinen asia, jota minun tulee tehdä, on vapauttaa itseni siitä katkeruudesta, jota mahdollisesti vielä tunnen maailmaa kohtaan.

Olen kerrassaan varaton ja koditon. Mutta on niitä pahempiakin asioita maailmassa. Olen aivan tosissani, kun nyt sanon, että paljoa mielemmin kuin lähtisin tästä vankilasta katkera tunne sydämessäni maailmaa kohtaan, paljoa mielemmin kulkisin talosta taloon ja kerjäisin leipääni. Jollen saisi mitään rikkaan talosta, niin saisin ainakin köyhältä. Ne, joilla on paljon, ovat usein kitsaita; ne, joilla on vähän, ovat aina alttiit jakamaan. Minusta olisi yhdentekevää, vaikka kesällä saisinkin maata kylmässä heinikossa ja talvella etsiä suojaa heinäsuovasta tai ladosta, kun minulla sydämessä vain olisi rakkautta. Elämän ulkonaiset seikat eivät tunnu minusta nyt ensinkään tärkeiltä. Tästä voi nähdä, kuinka pitkälle individualismi minussa on kehittynyt -- tai pikemmin on kehittymässä, sillä matka on pitkä ja minun tieni on orjantappurainen.

Tietysti minä tiedän, ettei minun tehtäväni ole oleva kerjätä almuja maantien varrelta, ja jos milloin makaan kylmässä ruohikossa, niin teen sen kirjoittaakseni sonetteja kuulle. Kun pääsen vankilasta, niin Robbie odottaa minua suuren raudoitetun portin takana, eikä hän ole ainoastaan oman rakkautensa symboli, vaan monen muunkin. Luulen että minulla tulee olemaan riittävästi varoja ainakin puoleksitoista vuodeksi, ja jollen voikkaan itse kirjoittaa kauniita kirjoja, niin ainakin voin lukea kauniita kirjoja; ja mikä ilo voisi olla suurempi? Sen jälkeen toivon voivani elvyttää uudestaan oman luomisvoimani.

Mutta jos olot olisivat toisenlaisia: jollei minulla olisikaan ainoatakaan ystävää maailmassa; jollei ainoakaan talo olisi säälien minulle avoinna; jos minun täytyisi turvautua köyhyyden kerjuupussiin ja kuluneesen takkiin: niin kauan kuin minua ei vainota kostonhimolla, kovuudella ja halveksumisella, olisin valmis katsomaan elämää suoraan silmiin paljoa suuremmalla tyyneydellä ja luottamuksella, kuin jos ruumiini olisi purppuralla ja hienolla liinalla verhottu, mutta sieluni sairaana vihasta.

Ei minua mitkään vaikeudet kohtaa, siitä olen varma. Se, joka vilpittömästi hakee rakkautta, hän sen myös löytää.

Minun ei tarvitse sanoa, että tehtäväni siihen loppuisi. Sehän olisi suhteellisesti hyvin helppoa, jos niin olisi laita. Paljon enemmän vaikeuksia minulla on edessä. Paljon jyrkempiä vuoria minun täytyy kavuta, paljon pimeämpien laaksojen läpi samota. Ja kaikki täytyy tulla minusta itsestäni; siinä ei auta uskonto, eikä moraali, eikä järki.

Moraali ei auta minua. Olen synnynnäinen lainomaisuuden vastustaja. Minä olen yksi niitä, jotka ovat luodut poikkeuksia eikä sääntöjä varten. Minun käsitykseni on se, ettei väärä ole siinä mitä ihminen tekee, vaan ainoastaan siinä miksi hän tulee. Se oppi on ihmiselle hyödyksi.

Uskonto ei auta minua. Toiset uskovat johonkin näkymättömään, minä uskon siihen mihin voin käsin koskea ja jota voin silmin nähdä. Minun jumalani asuvat käsin tehdyissä temppeleissä; ja tosiasiain kokemuksen alalla minun uskontunnustukseni on tullut täydelliseksi ja eheäksi: ehkä liiankin täydelliseksi, sillä samoinkuin monet tai kaikki ne, jotka ovat pystyttäneet taivaansa tämän maan päälle, olen minä maailmassa löytänyt taivaallista kauneutta, mutta myös helvetin kauhua. Kun minä ajattelen uskontoa, niin tahtoisin perustaa veljeskunnan niitä varten, jotka eivät voi uskoa: epäilijöiden veljeskunnaksi sitä voisi nimittää, ja siellä, alttarin ääressä, jossa ei palaisi vahakynttilöitä, seisoisi pappi, jonka sydämessä ei rauhalla olisi asuinsijaa, toimittaen jumalanpalvelusta siunaamattomalla leivällä ja kalkilla, josta viini puuttuisi. Jotta jokin voisi olla totta, täytyy sen muuttua uskonnoksi. Ja agnostikkojen opilla pitäisi olla kirkonmenonsa yhtä hyvin kuin kirkon uskollakin. Se on kylvänyt marttyyrinsa, sen pitäisi niittää pyhimyksensä ja kiittää Jumalaa joka päivä siitä, että hän on salannut itsensä ihmisten katseilta. Mutta olipa uskoa tai agnostisismia, mitään ulkonaista se ei saa minulle olla. Sen vertauskuvien pitää olla minun omat luomani. Vain se on henkistä, mikä luopi oman muotonsa. Jollen voi löytää sen salaisuutta omasta sielustani, niin en löydä sitä koskaan: jollen omista sitä nyt jo, niin se ei koskaan tule omakseni.

Järki ei auta minua. Se sanoo minulle, että ne lait, joiden uhriksi minä olen joutunut, ovat vääriä ja kieroja lakeja ja että se järjestelmä, jonka alaisena olen saanut kärsiä, on väärä ja kiero järjestelmä. Mutta, miten tahansa, minun täytyy käsittää ne siten, että ne minulle muuttuvat tosiksi ja oikeiksi. Ja aivan samoin kuin taiteessakin määrätty asia vain määrätyllä hetkellä merkitsee jotakin ihmiselle, samoin on laita luonteenkin eetillisen kehityksen. Minun tehtäväni on etsiä esille kaikesta siitä, mikä minulle on tapahtunut, se mikä minulle on hyväksi. Lautavuode, kuvottava ruoka, karheat köydet, joista täytyy riipiä rivettä, kunnes sormenpäät ovat tunnottomat kivusta, rengintoimet, joilla joka päivä alkaa ja loppuu, tylyt käskyt, jotka tottumus on tehnyt välttämättömiksi, inhottava puku, joka tekee surun luonnottoman näköiseksi, hiljaisuus, yksinäisyys, häpeä -- kaiken tuon tulee kehittyä henkiseksi kokemukseksi. Ei ole olemassa minkäänlaista ruumiin alennusta, jota minun ei olisi koetettava tehdä hengen kohottamiseksi.

Minä tahtoisin päästä niin pitkälle, että voisin yksinkertaisesti ja teeskentelemättä sanoa, että minun elämässäni on ollut kaksi suurta käännekohtaa: toinen, kun isäni lähetti minut Oxfordiin, ja toinen, kun yhteiskunta lähetti minut vankilaan. En tahdo väittää, että vankeus olisi ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua; sillä tällä väitteellä olisi liiaksi katkeruuden sivumakua minua itseäni vastaan. Pikemmin sanoisin, tai haluaisin, että joku sanoisi minulle, että olin niin tyypillinen oman aikani lapsi, että minä luonnottomuudessani ja tämän luonnottomuuden vuoksi käänsin kaiken hyvän elämässäni pahaksi ja kaiken pahan hyväksi.

Mutta mitä minä itse tai toiset sanovat, se merkitsee niin sanomattoman vähän. Se tärkeä asia, se, mikä minulla on edessä, joka minun tulee tehdä, jollei se lyhyt aika, mikä minun elämästäni on vielä jäljellä, kokonaan turmellu ja mene hukkaan, on se, että sulatan itseeni kaiken sen, mikä minulle on tehty, teen sen osaksi omasta itsestäni, omistan sen valittamatta, pelotta ja vastustamatta. Suurin pahe on puolinaisuus. Kaikki mikä on toteutunut, on myös oikeaa.

Kun minä ensin jouduin vankilaan, niin jotkut henkilöt antoivat minulle sen neuvon, että koettaisin unohtaa, kuka oikeastaan olin. Se oli turmeleva neuvo. Vain tajuamalla, kuka minä olen, olen jossakin määrin saanut lohtua. Nyt muut ovat neuvoneet minulle, että päästyäni vapaaksi koettaisin unohtaa koskaan vankilassa olleenikaan. Tiedän että se olisi yhtä turmiollista. Sillä sehän olisi samaa, kuin jos minua alituisesti seuraisi sietämätön häpeän tunne, ja että kaikki se, mikä merkitsee minulle yhtä paljon kuin kelle muulle ihmiselle hyvänsä -- auringon ja kuun kauneus, eri vuodenaikojen viehkeys, sulosävel aamun sarastaessa ja valtavien öitten hiljaisuus, sade, joka hiljaa tihkuu lehtien lomitse tai kaste, joka hopeoittaa ruohokentän hiipiessään sen ylitse -- että tuo kaikki on tahraista minulle ja vailla sitä voimaa, joka haavat parantaa ja riemua synnyttää. Se joka suree omia kokemuksiansa, hän estää omaa kehitystänsä. Se joka kieltää kokemuksensa, hän pakoittaa oman elämänsä huulet valheesen. Tämä ei ole vähempää, kuin oman sielunsa kieltämistä.

Sillä samalla tavalla kuin ruumis ottaa vastaan kaikenlaisia aineita, alhaisia ja epäpuhtaita yhtä hyvin kuin papin tai ilmestyksen pyhittämiä, ja muuntaa ne joustavuudeksi tai voimaksi, kauniiksi lihasliikkeiksi ja ruumiin sulavuudeksi, hiusten, huulien ja silmien kaarrokseksi ja väriksi, samoin sielullakin on ravintotoimintansa, ja se voi muuttaa jaloiksi taipumuksiksi ja syviksi tunteiksi sen, mikä itsessään on alhaista, tuskallista ja alentavaa -- niin vielä enemmänkin, juuri se, millä alkuaan oli häpeällinen ja hävittävä tarkoitus, voi sielulle tarjota korkeimman kehitysmahdollisuuden ja täydellisimmän ilmaisumuodon.

Minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että olen ollut tavallinen vanki tavallisessa vankilassa, ja niin kummalta kuin se kuuluukin, niin yksi niistä asioista, joihin minun täytyy pakoittaa itseäni, on se, etten häpeäisi sitä. Minun täytyy käsittää se rangaistukseksi, ja jos ihminen häpeää rangaistustansa, niin on aivan samaa, kuin hän ei olisi kärsinytkään rangaistusta. Tietysti oli monta asiaa, joista minua rangaistiin, vaikka en ollut niitä tehnyt, mutta minua rangaistiin myös monesta sellaisesta asiasta, joita olin tehnyt, ja on vielä paljoa suurempi joukko asioita minun elämässäni, joista minua ei koskaan ole vaadittu edesvastuusen. Ja koska jumalien tiet ovat ihmeelliset ja he rankaisevat meitä yhtä paljon siitä, mikä meissä on hyvää ja inhimillistä kuin siitä, mikä on pahaa ja luonnonvastaista, niin minun täytyy tyytyä siihen, että saa kärsiä rangaistusta sekä hyvistä että huonoista teoistansa. Enkä minä epäile, ettei se ole oikeudenmukaista. Se auttaa meitä, tai sen pitäisi auttaa meitä, selvittämään itsellemme kumpiakin, sekä estää meitä muodostamasta niistä liioiteltuja käsityksiä. Ja jollen minä siis häpeä rangaistustani -- ja minä toivoisin, etten sitä tee niin voin vapaasti ajatella ja liikkua ja elää.

Monet ihmiset, kun he pääsevät vankeudesta vapaaksi, kuljettavat vankilan mukanansa ja piiloittavat sen kuin salaisen häpeän sydämeensä, ja vihdoin he hiipivät kuin myrkytetyt olennot johonkin koloon kuolemaan. Miten inhottavaa, että heidän on pakko niin tehdä, ja yhteiskunta tekee väärin, kauhistuttavan väärin, pakoittaessaan heitä sellaiseen. Yhteiskunta anastaa itselleen oikeuden määrätä yksilölle hirveän rangaistuksen, mutta se tekee itsensä syypääksi myös puolinaisuuden törkeimpään paheesen, sillä se ei kykene saattamaan perille sitä, mitä se on alulle pannut. Kun ihminen on kärsinyt rangaistuksensa, niin yhteiskunta jättää hänet oman onnensa nojaan; se on: se hylkää hänet juuri sinä hetkenä, jolloin sen suurin velvollisuus häntä kohtaan alkaa. Se häpeää ilmeisesti omia tekojansa ja karttaa niitä, joita se on rangaissut, samoinkuin ihmiset karttavat saamamiestä, jolle he eivät voi maksaa velkaa, tai sitä, jolle he ovat tuottaneet jonkun korvaamattoman vahingon. Minä puolestani vaadin, että jos minä kerran olen selvillä siitä, minkä vuoksi minä olen kärsinyt, niin yhteiskunnankin pitää olla selvillä siitä, mitä se minulle on tehnyt; ja että katkeruus ja viha on katoava kummaltakin puolelta.

Tietysti minä tiedän, että yhdessä suhteessa minulla tulee olemaan suurempia vaikeuksia kuin muilla; ja täytyykin olla aivan luonnollisista syistä. Varas ja kulkuri raukat, jotka minun kanssani ovat täällä vankilassa, ovat monessa suhteessa paljoa onnellisemmat kuin minä. Se synkän kaupungin sola tai vihreä kenttä, joka näki heidän syntinsä, on pieni; löytääkseen ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään heidän teoistansa, heidän ei tarvitse kulkea pitempää matkaa, kuin minkä lintu jaksaa lentää hämärän ja aamusarastuksen välillä; mutta minulle maailma on puristunut kokoon kämmenen levyiseksi, ja minne ikänä minä käännyn, siellä minun nimeni on kaiverrettu kallioihin. Sillä minä en ole astunut esiin pimeydestä ja saavuttanut tilapäisen rikoksentekijän kuuluisuutta, vaan olen jonkinlaisesta kuolemattomasta kunniasta vajonnut jonkinmoiseen ikuiseen häpeään, ja joskus minusta tuntuu, kuin olisin todistanut, jos todistus todellakin oli tarpeen, että kunniasta häpeään ei ole muuta kuin yksi ainoa askel, jos edes senkään vertaa.

Sittenkin, juuri siitä seikasta, että ihmiset tuntisivat minut minne ikänä minä menen, ja tietäisivät minun koko elämäni, kaikki sen hulluudetkin, voin löytää jotakin hyvää. Se pakoittaisi minua esiintymään taas taiteilijana, ja niin pian kuin vain voisin. Jos voisin luoda yhdenkin etevän taideteoksen, niin samalla olisin riistänyt myrkyn panettelulta ja pistopuheet pelkuriudelta ja juurineen temmannut irti häpäisijän kielen.

Ja jos elämä onkin, niinkuin todellakin on, minulle probleemi, niin en minäkään ole sen vähempi probleemi elämälle. Ihmisten täytyy asettua jollekin kannalle minun suhteeni ja ilmaista mielipiteensä sekä heistä itsestään että minusta. Minun ei tarvitse vakuuttaa, etten puhu kenestäkään erityisestä henkilöstä. Ainoat ihmiset, joiden kanssa mielelläni nyt seurustelisin, ovat taiteilijat ja ihmiset, jotka ovat kärsineet: ne, jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne, jotka tietävät mitä suru on: ei kukaan muu herätä minun mielenkiintoani. En minä vaadi myöskään mitään elämältä. Kaikki mitä tässä olen lausunut julki, tarkoittaa aivan yksinkertaisesti vain minun omaa henkistä asemaani elämän suhteen kokonaisuudessaan; ja minä tunnen, että se seikka, etten häpeä rangaistustani, on ensimäisiä asioita, johon minun täytyy päästä oman kehitykseni ja epätäydellisyyteni vuoksi.

Sitten minun pitää oppia miten tulla onnelliseksi. Kerran minä osasin olla tai luulin osaavani olla onnellinen, vaistomaisesti. Ennen oli aina kevät minun sydämessäni. Minun temperamenttini oli sukua elämänilon kanssa. Minä täytin elämäni reunojaan myöten nautinnolla, samoin kuin pikarin voi täyttää reunojaan myöten viinillä. Nyt minä lähestyn elämää aivan uudelta kannalta, ja usein minun on kovin vaikea kuvaillakkaan onnea mielessäni. Muistan miten ensi lukukautena Oxfordissa luin Paterin teosta _Renaissance_ -- tuota kirjaa, joka niin omituisesti on vaikuttanut minun elämääni -- ja jossa kerrotaan miten Dante asettaa syvälle Infernoon ne, jotka ehdoin-tahdoin elävät murheessa; ja minä menin yliopiston kirjastoon ja etsin esille sen paikan _Divina Comedia_sta, jossa sanotaan, että ne, jotka ovat suloisen ilman raskauttamia, ikuisesti huokaavat --

"Tristi fummo Neli aer dolce che dal sol s'allegra:"

[Surulliset olimme ihanasta ilmasta, joka auringosta keventyy.]

Minä tiesin, että kirkko tuomitsi _accidia_n, elämäänkyllästymisen, mutta koko tuo ajatus tuntui minusta kovin haaveelliselta, se oli juuri sellainen synti minun mielestäni, jonka elämääkokematon pappi keksisi. En voinut myöskään ymmärtää miten Dante, joka sanoo että "suru yhdistää meidät jälleen Jumalaan", saattoi olla niin armoton niille, jotka olivat taipuvaiset alakuloisuuteen, jos sellaisia ihmisiä todellakin on olemassa. Minä en aavistanut, että se kerran tulisi suurimmaksi kiusaukseksi minun elämässäni.

Niin kauan kuin olin Wandsworthin vankilassa minä toivoin kuolemaa. Se oli minun ainoa toivoni. Kaksi kuukautta oltuani sairasosastolla minut muutettiin tänne, ja kun huomasin terveyteni vähitellen parantuvan, niin jouduin vihan vimmaan. Minä päätin tehdä itsemurhan vielä samana päivänä, jona pääsisin täältä vapaaksi. Jonkun ajan kuluttua tuo synkkä mielentila haihtui, ja minä päätin elää ja verhota itseni suruun niinkuin kuningas purppuraan: en hymyilisi enää koskaan; jokaisen talon, jonka kynnyksen yli astuisin, muuttaisin murheen majaksi: ystäväni pakoittaisin astumaan hitain askelin ja murheen murtamina rinnallani: opettaisin heille, että alakuloisuus on elämän syvin salaisuus: myrkyttäisin heidät toisen surulla: kiusaisin heitä omalla tuskallani. Nyt minä tunnen aivan toisin. Olisin kiittämätön ja epäystävällinen, jos venyttäisin kasvoni niin pitkiksi, että ystäväni olisivat pakoitetut minun luonani venyttämään kasvonsa vieläkin pitemmiksi voidakseen osoittaa minulle myötätuntoisuutta, tai jos kutsuessani heidät luokseni, pyytäisin heitä ääneti istumaan pöytään ja nauttimaan katkeria yrttejä ja hautajaisruokia. Minun täytyy oppia olemaan iloinen ja onnellinen.

Kummallakin viime kerralla, jolloin ystäväni saivat tulla tänne, minä koetin olla niin iloinen kuin suinkin ja näyttää heille hyvää tuultani hyvittääkseni hiukan heidän vaivaansa, kun he olivat tulleet tuon pitkän matkan aina Lontoosta tänne saakka. Se on vain pieni hyvitys, sen tiedän, mutta ei mikään, siitä olen varma, olisi heille rakkaampaa. Minä näin Robbien tunnin aikaa lauantaista viikko sitten, ja minä koetin niin selvästi kuin suinkin osoittaa hänelle iloani, jota todellakin tunsin tavatessamme toisemme. Ja että ne mielipiteet ja käsityskannat, jotka täällä hiljaisuudessa ovat minulle selvinneet, johtavat minua oikealle tolalle, sen todistaa minulle se tosiasia, että nyt ensi kertaa vankeuteen jouduttuani todellakin ikävöin elämää.

Minulla on edessäni niin paljon tehtävää, että minusta tuntuisi hirveältä murhenäytelmältä, jos minun pitäisi kuolla ennenkuin olisin ehtinyt suorittaa edes osan siitä. Minä näen uusia kehitysmahdollisuuksia taiteessa ja elämässä, ja kukin niistä muodostaa tien täydellisyyttä kohti. Minä haluan elää, jotta voisin tutkia sitä, mikä vielä on melkein uusi maailma minulle. Tahdotko tietää, mikä tuo uusi maailma on? Sitä ei liene vaikea arvata. Se on se maailma, jossa olen nyt kaksi vuotta elänyt. Suru ja kaikki se, mitä se ihmiselle opettaa, on minun uusi maailmani.

Ennen minä elin vain nautintoa varten. Minä kartoin kärsimystä ja kaikkea surua. Minä vihasin kumpaakin. Minä päätin ottaa niitä huomioon niin vähän kuin suinkin, se on, kohdella niitä epätäydellisyyden muotoina. Ne eivät sisältyneet minun elämänsuunnitelmaani. Ne eivät soveltuneet minun filosofiaani. Äitini, joka tunsi elämän perinpohjin, lausui minulle usein erään Goethen säkeen -- Carlyle oli kirjoittanut sen erääsen kirjaan, jonka hän oli antanut äidilleni useita vuosia sitten: --

"Wer nie sein Brot mit Thränen ass, wer nie die kummervollen Nächte auf seinem Bette weinend sass, er kennt euch nicht, ihr himmlischen Mächte!"

[Ken ei kyynelin ole leipäänsä syönyt, ken ei ole tuskallisia öitä itkien vuoteellaan viettänyt, hän teitä ei tunne, te jumalalliset voimat.]

Tätä samaa säettä jalo Preussin kuningatar, jota Napoleon kohteli niin törkeästi, lausui usein nöyryytyksensä ja maanpakolaisuutensa aikana; tämä sama säe oli usein minun äitini huulilla hänen viimeisinä, surunpainostamina vuosinaan. Minä en tahtonut tunnustaa enkä myöntää oikeaksi sitä hirvittävää totuutta, joka siinä piili. Minä en voinut sitä ymmärtää. Muistan varsin selvästi, miten minulla oli tapana sanoa äidilleni, etten halunnut kyynelin leipääni syödä enkä viettää yötäni itkien ja odottaa vielä katkerampaa aamua.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se juuri oli yksi niistä erikoisista kokemuksista, joita kohtalo oli minulle varannut: etten kokonaiseen vuoteen saisi muuta tehdäkkään. Niin runsaasti minulle sitä on mitattu; ja näinä viime kuukausina olen suurien ponnistusten ja taistelujen kautta voinut ymmärtää muutamia opetuksia, jotka ovat kätketyt kärsimyksen sydämeen. Papit ja muut ihmiset, jotka käyttävät tyhjiä lauseparsia, puhuvat usein kärsimyksestä ikäänkuin jostakin mysteriosta. Todellisuudessa se on ilmestys. Ihminen ymmärtää asioita, joita hän ei koskaan ennen ole voinut käsittää. Koko historiakin näyttäytyy aivan uudelta näkökannalta. Mitä hämärästi ja vaistomaisesti on taiteesta tuntenut, se toteutuu ajatuksen ja tunteen puolesta saaden havainnon kirkkauden ja tajunnan ehdottaman voimakkuuden.

Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä: toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien sointuisuus -- että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen, mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.