Part 1

DE PROFUNDIS

Kirj.

Oscar Wilde

Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä

Otava, Helsinki, 1907.

ALKULAUSE.

_De profundis clamavi ad te, Domine_ -- syvyydestä minä huudan sinua, Herra!

Kun Oscar Wilde ahtaassa vankilakopissansa kirjoitti sen teoksen, joka nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, tuli hänelle Davidin kiihkeä tuskanhuuto mieleen.

Wilde seisoi uransa korkokohdalla, miehuusaikansa voimassa, ihailijoittensa keskellä, häntä ihailtiin ja kadehdittiin kuin harvoja, hän oli kuuluisa kirjailija ja ajattelija, kun hän valoisasta ja pilvettömästä onnenolemuksestaan astui tuomiosaliin syyttääkseen niitä, jotka olivat häväisseet hänen nimeänsä. Hän oli kokonaisen sukupolven symboli Europassa, hänen draamansa oli otettu vastaan ihastuksella, hänen esteetiset teoriiansa olivat muuttuneet evankeliumiksi kauneutta palveleville sieluille, hän itse säkenöivällä henkevyydellään, hurmaavilla paradokseillaan oli yksi Lontoon seuraelämän enimmin hemmoiteltuja dandytyypejä. Parissa tunnissa tapahtui muutos, satuprinssi kadotti kuningasvaippansa, syyttäjä muuttui syytetyksi, huvinäytelmä vaihtui surunäytelmäksi, ja se yhteiskunta, joka vastikään oli kantanut häntä käsillään, heitti hänen ylitsensä vihan ja halveksumisen mustinta lokaa. Toukokuussa 1895 hän tuomittiin kahden vuoden kuritushuoneesen, sen vuoksi että -- niinkuin hän itse sanoo -- hänen elämänsä oli ollut täynnä luonnottomia nautintoja ja ihmeellisiä himoja. Kevään keskeltä, missä kukat parhaillaan puhkesivat ja linnut kisailivat, hän vietiin kuritushuoneen pimeyteen, missä hän sai kokea kaikkea sitä keskiaikuista raakuutta, joka vallitsee vielä Englannin vankilalaitoksessa.

Huuto keskeltä näitä kärsimyksiä on _De Profundis_. Tai pikemmin tunnustus.

Hän näkee elämänsä sellaisena kuin se oli ollut ja sellaisena miksi sen tulee muodostua -- sellaisena miksi hän tahtoisi sen muodostuvan -- niinkuin joskus ihminen voi nähdä sen yksinäisinä, hiljaisina hetkinä: ikäänkuin jonakin, joka on ulkopuolella häntä itseään, kuin satua, jonka on lukenut niin kauan aikaa sitten, että vain rajaviivat ovat jääneet mieleen. Ensimäinen vuosi vankeudessa on häneltä kulunut loppuun ja hänen murtumuksensa aika on ohitse, hänen itsesäilyttämisvaistonsa on herännyt. Ja se pakoittaa häntä -- niinkuin se pakoittaa jokaista -- ajatuksissaan muodostamaan elämänsä kokonaisuudeksi, niin paloitellulta, niin hajanaiselta, niin oikulliselta kuin se tuntuukin. Hän tuntee, että hänen täytyy saada siihen jotakin tarkoitusta; ei kukaan liene vielä kyennyt katsomaan elämän täydellistä tarkoituksettomuutta suoraan silmiin, sen hirvittävän naamion edessä kaikki taivuttavat polvensa ja peittävät silmänsä. Hän yrittää muodostaa sen runoelmaksi, joka nyt vasta saavuttaa täydellisen sopusointunsa. Siitä oli puuttunut kärsimystä, nyt vankila on avannut hänen silmänsä näkemään sitä. Ja hän uneksii, että se elämä, joka alkaa silloin, kuin vankilan portti taas sulkeutuu hänen jälkeensä, on oleva rikkaampi kuin se, josta hän luopui astuessaan vankilaan. Sillä nyt siihen sisältyi myös surua.

Sitten hän johtuu häneen, joka on tullut kärsimyksen ja surun symboliksi -- Kristukseen. Myös Wilde kääntyy. Mutta omalla tavallaan. Hänen Kristuksensa ei ole kirkon, ei edes kristinuskon Kristus. Vaan aivan toinen, taiteilijoiden Kristus ja niiden, jotka rakastavat kauneutta ylitse kaikkea maallista, niiden Kristus, jotka uskovat mielikuvituksen ikuiseen voimaan. "Le doux et galant conteur des paraboles" -- lempeä ja henkevä satujenkertoja -- sanoi Wilden mestari ja hengenheimolainen Theofile Gautier jossakin Kristuksesta, ja sitä samaa Kristusta on Wildekin oppinut rakastamaan.

Onko hän se oikea?

Niin monen vuosisadan ilma on meidän ja historiallisen Kristuksen välillä, että meidän on vaikea eroittaa kangastusta todellisuudesta. Jokainen historiallinen henkilö on jälkimaailman luoma runoelma, joka aina aika-ajoittain sepitetään uudestaan. Mikä lopulta on totuudenmukaisin -- sitä ei kukaan voi ratkaista. Kukin sukupolvi, kukin yksilö luopi oman kuvansa mukaan. Ja Wilden Kristustyyppi on joka tapauksessa meidän sydäntämme lähempänä kuin ne hahmot, joissa menneiden vuosisatojen ihmiset ovat nähneet hänet.

* * * * *

Mutta voimaa toteuttaa unelmaansa elämässä ei Wildellä ollut enää, kun hän pääsi vapaaksi. Ne harvat vuodet, jotka hänellä oli vielä jäljellä elettävänään, olivat täynnä hätää ja ehkäpä kurjuuttakin. Ja ne teokset, joita hän oli suunnitellut vankilan raskaassa hiljaisuudessa, eivät koskaan toteutuneet vapaassa ilmassa. _De Profundis_ tuli hänen elämänsä suureksi tunnustukseksi, jossa hän oli paljastanut sielunsa niin täydellisesti kuin hän saattoi. Se on teos, jonka tuskat ja kyyneleet ja epätoivo ja toivo on synnyttänyt.

Tosin täydellistä suoruutta hänellä ei kai sittenkään ollut. Se on lahja, jota jumalat harvoin meidän päivinämme lahjoittavat. Näyttelijänaamiosta, joka peittää meidän sisimpämme, ei kukaan voi vapautua. Minun mielestäni sen tuntee paikkapaikoin tässä kirjassa. Mutta se oli varmaan myös läheisemmin liittynyt Wilden sieluun kuin useimpien muitten, se oli tullut osaksi siitä.

_Gunnar Castrén_.

ESIPUHE.

Kauan aikaa odotettiin uteliaisuudella _De Profundis_ kirjan käsikirjoitusta, jonka tiedettiin olevan minun hallussani, sillä tekijä oli usealle ystävälleen maininnut sen olemassa-oloa. Kirja ei kaipaa pitkää esipuhetta eikä juuri minkäänlaista selitystäkään. Minä tahtoisin vain sanoa, että ystäväni kirjoitti sen vankeutensa viime kuukausina, että tämä on ainoa teos minkä hän vankeudessa kirjoitti ja viimeinen suorasanainen tuote, joka hänen kynästään on lähtenyt. ("Ballad of Reading Gaol" Readingin vankilan ballaadi -- ei ollut sepitetty, ei edes suunniteltu ennenkuin hän pääsi vapauteen).

Antaessaan minulle määräyksensä _De Profundis_ kirjan julkaisemisesta kirjoitti Oscar Wilde:

"_Minä en puolusta menettelyäni. Minä selitän sitä. Minun kirjeessäni on muutamia kohtia, jotka koskevat henkistä kehitystäni vankilassa ja sitä välttämätöntä muutosta, joka minun luonteessani on tapahtunut ja henkisessä suhteessani elämään; ja minä tahtoisin, että sinä ja te muut, jotka vielä seisotte minun puolellani ja olette kiintyneet minuun, tietäisitte tarkalleen, millä mielellä ja millä tavalla minä toivon voivani katsoa elämätä suoraan silmiin. Tietysti, punniten asiata yhdeltä puolelta, minä tiedän, että sinä päivänä, jolloin pääsen vapaaksi, astun vain toisesta vankeudesta toiseen, ja tulee olemaan aikoja, jolloin koko maailma ei ole tuntuva minusta laajemmalta kuin vankilakoppini ja on herättävä minussa yhtä paljon kauhua kuin sekin. Mutta minä uskon sittenkin, että alussa Jumala loi maailman kullekin ihmiselle eriksensä, ja siinä maailmassa, joka on meidän sisässämme, pitäisi jokaisen koettaa elää. Joka tapauksessa luet näitä paikkoja kirjeessäni vähemmällä tuskalla kuin muita. Tietysti minun ei tarvitse huomauttaa sinulle kuinka haihtuvia minun ajatukseni ovat -- meidän kaikkien -- ja kuinka epämääräisestä aineesta meidän tunneliikkeemme ovat kokoonpannut. Kuitenkin minä näen jonkunlaisen päämäärän, jota ehkä voin taiteen kautta lähennellä_.

"_Vankilaelämä opettaa näkemään ihmisiä ja asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Sen vuoksi ihminen kivettyy siellä. Ulkopuolella olevat ihmiset, ne ne pettyvät harhakuvissaan alituisessa liikkeessä olevasta elämästä. He seuraavat elämän kiertokulun mukana ja edistävät sen epätodellisuutta. Me, jotka emme liiku mukana, me sekä näemme että tiedämme_.

"_Tuottipa kirjeeni jotakin hyvää ahdasmielisille luonteille ja kiihtyneille aivoille tai ei, minulle se on tehnyt hyvää. Olen 'puhdistanut sydämeni vaarallisista aineksista.' Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, että taiteilijalle ilmaisumuoto on korkein ja ainoa elämän muoto. Ilmaisun kautta me elämme. Niistä monen monista asioista, joista olen kiitollisuuden velassa vankilan johtajalle, olen kaikkein enimmin kiitollinen siitä, että hän on sallinut minun esteettömästi kirjoittaa sinulle ja niin pitkältä kuin olen halunnut. Lähes kaksi vuotta olen sydämessäni hautonut yhä kasvavaa katkeruuden taakkaa, ja nyt olen vapautunut siitä suureksi osaksi. Vankilamuurin toisella puolella on muutamia mustia, nokisia puu raukkoja, joista parhaallaan puhkeaa esiin melkein räikeän viheriäisiä silmukoita. Minä tiedän hyvin, mikä niissä tapahtuu. Ne etsivät ilmaisumuotoa itsellensä_."

Minä luulen voivani toivoa, että _De Profundis_, joka kuvaa niin elävästi ja tuskaisesti yhteiskunnallisen turmion ja vankilarangaistuksen vaikutusta henkisesti korkeaan ja hienostuneesen luonteesen, on antava monelle lukijalle aivan toisen käsityksen sen henkevästä ja tenhoavasta kirjoittajasta.

_Robert Ross_.

DE PROFUNDIS.

... Oli määrä teljetä minut Gilles de Retzin ja markisi de Saden väliin. Olkoonpa menneeksi! Minä en huoli valittaa. Yksi niistä monista opeista, joista vankilaa saa kiittää, on tämä: että asiat ovat sellaisia, jommoisiksi ne kerran ovat tulleet, ja sellaisina ne aina pysyvätkin. En epäilekkään yhtään, että keskiaikainen elostelija ja "Justinen" tekijä on mieluisampi seuratoveri kuin Sandford ja Merton, lastenkirjojemme hyveen esikuvat...

Marraskuun alkupuoliskolla kaksi vuotta sitten kaikki tapahtui. Elämän leveä virta eroittaa meidät nyt tästä ajanjaksosta, joka on jo niin kaukana poissa. Se, joka kulkee vapaana, voi tuskin käsittää, että minusta tuntuu, ikäänkuin se ei olisi tapahtunut eilen, vaan vasta tänään. Kärsimys on yksi ainoa silmänräpäys. Me emme voi paloitella sitä eri jaksoihin. Me voimme vain määrätä sen eri vivahtelut ja pitää muistissa, milloin ne palaavat jälleen. Aika ei meissä kulje eteenpäin. Se käy kiertokulkua. Se ikäänkuin kiertää yhden ainoan keskipisteen ympärillä, joka on tuskaa. Tämän elämän herpaiseva liikkumattomuus, elämän, jonka joka ainoa yksityiskohta on järjestetty muuttumattoman mallin mukaan, niin että me syömme ja juomme ja nukumme ja rukoilemme, tai ainakin polvistumme rukoukseen, seuraten rautaisen kaavan taipumattomia lakeja: tämä liikkumattomuus, joka tekee jokaisen uuden kauhuisan päivän vähimpiä yksityiskohtiaan myöten veljensä kaltaiseksi, se näyttää siirtyvän niihin ulkonaisiinkin voimiin, joiden olemassaolon todellinen olemus on alituista muutosta. Kylvö- ja korjuuajasta, niittomiehistä, jotka kumartuvat viljan yli, tai viininkorjaajista, jotka astuvat viiniköynnösten keskellä, ruohosta puutarhassa, johon valkoiset omenakukat karisevat tai hedelmät putoavat puusta -- kaikesta tästä me emme tiedä mitään, emme voi mitään tietää.

Meillä on vain yksi vuodenaika, surun aika. Itse aurinko ja kuu näyttävät olevan meiltä riistetyt. Ulkona päivä voi loistaa sinisenä ja kultaisena, mutta se valo, joka pujahtaa sisään likaisista rautaristikkoikkunoista, joiden takana me istumme, on harmaata ja niukkaa. Vankikopissa vallitsee alituinen sama hämärä kuin omassa sydämessäkin. Eikä ajatusten maailmassa, yhtä vähän kuin ajankaan, ole vähintäkään liikettä enää. Se mitä sinä puolestasi aikoja sitten olet unohtanut tai helposti voit unohtaa, se minun mielessäni nyt liikkuu ja liikkuu vielä huomennakin. Pidä se mielessäsi, niin voit hiukan paremmin ymmärtää miksi minä kirjoitan ja miksi kirjoitan juuri tällä tavalla...

Viikkoa myöhemmin minut muutettiin tänne. Vieläkin kolme kuukautta kuluu, niin minun äitini kuolee. Ei kukaan voi tietää, kuinka syvästi minä häntä rakastin ja kunnioitin. Hänen kuolemansa oli minulle hirveä; mutta minä, joka ennen kokonaan hallitsin kieltä, en löydä sanoja, millä tulkita tuskaani ja häpeääni; en koskaan edes silloin kuin seisoin taiteilijavoimani korkeimmalla kukkulalla, olisi voinut kylliksi arvokkaihin sanoihin pukea niin pyhää tuskaa, en loihtia esille sulosointua, joka olisi ollut kyllin ylevä tulkitsemaan suruni traagillisuutta. Äitini ja isäni olivat antaneet minulle perinnöksi nimen, jonka he olivat kohottaneet arvoon ja kunniaan, ei yksin kirjallisuuden, taiteen, muinaistieteen ja luonnontieteen alalla, vaan oman maani historiassakin, sen kansallisessa kehityksessä. Minä olin ikiajoiksi häväissyt tämän nimen. Minä olin saattanut sen herjaussanaksi huonojen ihmisten suuhun. Minä olin laahannut sen lokaan. Minä olin antanut sen raakuudelle alttiiksi ja heittänyt sen hulluille, jotka leimasivat sen hulluudeksi. Mitä minä silloin kärsin ja yhä vieläkin kärsin, sitä kynä ei voi kirjoittaa eikä sitä voi paperille painaa. Minun vaimoni, joka aina oli ystävällinen ja hyvä minulle, matkusti, niin sairas kuin hän olikin, tuon pitkän matkan Genovasta Englantiin, jotta hän itse, eivätkä mitkään välinpitämättömät huulet, saattaisi minulle sanaa tästä korvaamattomasta, äärettömästä tappiosta. Minä sain vastaanottaa myötätuntoisuuden osoituksia kaikilta, jotka tunsivat vielä ystävyyttä minua kohtaan. Vieläpä henkilöt, jotka eivät olleet tunteneet minua personallisesti, kirjoittivat ja pyysivät, kuullessaan siitä uudesta surusta, joka oli minua kohdannut, että heidän osanottonsa tulisi minulle jollakin tavalla ilmituoduksi...

Kolme kuukautta kuluu taaskin. Kertomus minun jokapäiväisestä käytöksestäni ja työstäni, joka riippuu koppini oven ulkopuolella ja johon minun nimeni ja tuomioni on kirjoitettu, sanoo minulle että on toukokuu...

Rikkaus, nautinto ja menestys voivat olla rosopintaisia ja karheasyisiä, mutta suru on herkin kaikesta mikä on luotu. Ei ole mitään koko ajatuksen maailmassa, jolle suru ei värähtelisi tuskaisin, kiihkein sykähdyksin. Hienoksi taottu kultalehti, joka osoittaa sellaisten voimien suuntaa, joita ei voi silmin nähdä, on siihen verrattuna karkea. Se on haava, joka vuotaa verta joka kerta kun joku muu kuin rakastava käsi sitä koskettelee, ja silloinkin se vuotaa verta, vaikkei tuskasta.

Missä suru on, siellä on pyhä paikka. Kerran vielä ihmiset ymmärtävät mitä se merkitsee. He eivät tiedä mitään elämästä, kunnes he sen tekevät. Robbie ja hänen kaltaisensa luonteet voivat sen käsittää. Kun minua kuljetettiin vankilastani konkurssioikeuden eteen kahden poliisin välissä, niin Robbie odotti pitkässä käytävässä, jotta hän tuon suuren joukon edessä, joka vaikeni nähdessään niin liikuttavan ja yksinkertaisen teon, saattaisi nostaa minulle hattuansa, kun minä käsiraudoissa ja kumarassa kuljin hänen ohitsensa. Pienemmistäkin teoista ihmiset ovat päässeet taivaasen. Sellaisessa mielentilassa ja sellainen rakkaus sydämessään pyhimykset polvistuivat pestäkseen köyhien jalkoja tai pysähtyivät suudellakseen spitalitautista poskelle. En ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan sen johdosta. En tiedä vielä nytkään, tokko hän tiesi minun edes huomanneen hänen tekoansa. Sellaisesta teosta ei voi muodollisesti kiittää, muodollisilla sanoilla. Minä säilytän sitä sydämeni aarreaitassa. Minä talletan sitä siellä kuin salaista velkaa, ja iloitsen ajatellessani, etten koskaan voi sitä maksaa takaisin. Se on balsamoitu monien kyynelten myrrhamilla ja narduksella. Silloin kuin viisaus ei ole voinut antaa minulle mitään, kun filosofia on ollut hedelmätöntä ja kaikkien niiden aforismit ja lauseparret, jotka ovat koettaneet lohduttaa minua, ovat vain muuttuneet tomuksi ja tuhaksi minun suussani, niin tämän pienen suloisen, äänettömän rakkaudenteon muisto on avannut minulle kaikki armeliaisuuden lähteet: saattanut erämaan puhkeamaan kukkaan kuin ruusun, vapauttanut minut kolkon maanpakolaisen katkeruudesta ja saattanut minut sopusointuun maailman haavoittuneen, murtuneen ja suuren sydämen kanssa. Kun ihmiset kykenevät ymmärtämään ei yksin sitä, kuinka kaunis tuo Robbien teko oli, vaan myöskin miksikä se merkitsi ja aina tulee merkitsemään minulle niin paljon, silloin ehkä he käsittävät myöskin, millä tavalla ja millä mielellä heidän pitäisi lähestyä minua.

Esikoisteoksen, jonka nuori mies elämän keväänä lähettää maailmaan, tulee olla kuin keväinen kukka, kuin orapihlaja Oxfordin niityllä tai kuin kevätesikko Cumnerin kentillä. Sitä teosta ei saa raskauttaa kauhea, tärisyttävä murhenäytelmä, eikä kauhistuttavat, tärisyttävät herjaukset. Jos olisin antanut nimeni toimia jonkun kirjan airueena, niin olisi se ollut suuri taiteellinen erehdys. Se olisi asettanut koko teoksen väärään ympäristöön, ja ympäristö painaa paljon nykyaikuisen taiteen vaa'assa. Nykyaikuinen elämä on kokoonpantu yhtymyksestä ja suhteellisuudesta; nämät ovat sen määräävät tuntomerkit. Voidaksemme esittää edellisiä tarvitsemme ympäristön ja sen hienot vivahdukset, viittaukset, sen ihmeelliset perspektiivit; jälkimäinen vaatii taustaa. Sen vuoksi plastiikka ei ole enää kuvaamataidetta, mutta sitä on musiikki, ja kirjallisuus on, on ollut ja tulee olemaan kuvaamataidetta par exellence.

Joka neljännesvuosi Robbie lähettää minulle yleiskatsauksen kirjallisiin uutuuksiin. Ei mikään voi olla mieltäkiehtovampaa kuin hänen kirjeensä, niin henkevästi ja taitavasti ne ovat sommiteltuja ja sulavasti ja luontevasti kirjoitettuja. Ne ovat todellisia kirjeitä: tuttavallisia keskusteluja kahdenkesken; niillä on kaikki ranskalaisen koserian edut; osoittaakseen ihailuaan minulle hienotunteisella tavalla hän vetoaa milloin terävänäköisyyteeni, milloin perinnäisen kauneuden- ja kultuurinharrastukseeni, ja hän muistuttaa minun mieleeni lukemattomin eri tavoin, että minä kerran muitten mielestä olin arbiter elegantiaram, auktoriteetti taiteellisissa tyylikysymyksissä, niin, vieläpä muutamille korkeinkin auktoriteetti. Sillä tavalla hän osoittaa, että hänellä on ei ainoastaan sydämen hienotunteisuutta, vaan myöskin kirjallista hienotunteisuutta. Hänen kirjeensä ovat olleet minulle yhdyssiteenä ihanaan, epätodelliseen taidemaailmaan, jossa minä kerran olin kuningas ja olisin sinä pysynytkin, jollen olisi antanut viekoitella itseäni intohimojen törkeään, epätäydelliseen maailmaan, jossa aisti ei ole valikoiva eikä nautinnonhimolla ole rajoituksia...

Muut surkuteltavat olennot, jotka ovat heitetyt vankeuteen ja joilta on riistetty tämän maailman kauneus, saattavat, ainakin jossakin määrin, olla enää pelkäämättä maailman pahimpia ansoja, sen katkerimpia nuolia. He voivat piiloutua kammionsa pimeyteen ja luoda häpeästänsä jonkinmoisen loukkaamattoman pyhyyden. Maailma on saanut tyydytyksensä, maailma jatkaa kulkuaan; he saavat rauhassa kärsiä. Niin ei ole minun laitani. Toinen nöyryytys toisensa jälkeen on minua väijyen kolkuttanut vankilan ovelle. Ovet ovat avatut selkoselälleen nöyryytykselle ja annettu sen astua sisään. Minun ystäväni ovat tuskin tai eivät ollenkaan saaneet lupaa käydä minun luonani. Mutta minun vihollisillani on aina ja esteettömästi ollut vapaa pääsö. Molemmilla kerroilla, jolloin minun oli pakko astua konkurssioikeuden eteen ja sitäpaitsi kahdesti muulloin, jolloin minua julkisesti kuljetettiin toisesta vankilasta toiseen, annettiin minut sanomattoman halventavissa oloissa alttiiksi ihmisjoukon katseille ja pilkalle. Kuolemanlähetti on tuonut minulle sanomansa ja taas lähtenyt luotani; aivan yksinäni, erillään kaikesta siitä, joka olisi voinut lohtua tuoda tai lieventää suruani, on minun täytynyt kantaa sitä kurjuuden ja omantunnonvaivojen sietämätöntä tuskaa, jonka äitini muisto herätti henkiin. Tuskin aika oli lieventänyt tämän haavan kiihkeimmän poltteen (täysin umpeen se ei koskaan voinut mennä) -- niin kirjoitutti vaimoni minulle asianajajallaan katkeria, epäystävällisiä, luotansakarkoittavia kirjeitä. Köyhyys uhkaa minua, ja samalla se käännetään syytökseksi minua itseäni vastaan. Sitä olisin kuitenkin voinut kantaa. Voin tottua sellaiseen, mikä on vielä pahempaa. Mutta molemmat lapseni ovat riistetyt minulta laillista tietä. Se on tuottanut minulle ääretöntä tuskaa, sanomatonta katkeruutta, rajatonta surua, josta en koskaan voi päästä eroon. Että laki voi määrätä jotakin sellaista ja ottaa vastatakseen sellaisesta teosta, että se voi eroittaa minut omista lapsistani: se ajatus herättää minussa kauhua. Sen rinnalla vangin häpeä on vähäinen. Kuinka minä kadehdin noita toisia miehiä, jotka minun kanssani kulkevat edes-takaisin vankilapihalla! Heidän lapsensa -- siitä olen varma -- odottavat heitä, odottavat heidän kotiintuloansa, ja tuhlaamalla tuhlaavat heille hellyyttä.

Köyhät ovat viisaita, he ovat armeliaampia, ystävällisempiä, tunteellisempia kuin me. Heidän mielestään vankila on murhenäytelmä miehen elämässä, onnettomuus, kohtalo, joka vaatii toisten myötätuntoisuutta. Vanki on heidän kielellään yksinkertaisesti vain ihminen, joka on "joutunut onnettomuuteen". Sitä lausepartta he aina käyttävät, ja tuossa lauseparressa on rakkauden täysi totuus. Ihmisten laita meidän asemassamme on toinen. Minulla ja minun kaltaisillani on tuskin oikeutta ilmaan ja aurinkoon. Meidän läsnäolomme pilaa toisten ilon. Me olemme vastenmielisiä vieraita mihin ikänä me menemme. Me emme saa palata takaisin maailmaan varjojen valtakunnasta. Meidän omat lapsemme riistetään meiltä. Nämät suloiset yhdyssiteet meidän ja ihmiskunnan välillä ovat katkaistut. Me olemme tuomitut yksinäisyyteen, sillä aikaa kuin meidän poikamme vielä elävät. Meiltä kielletään se ainoa mikä voisi parantaa ja kohottaa meitä, se mikä voisi parantaa haavoittuneen sydämen ja tuoda rauhaa tuskaakärsivälle sielulle...

Minun täytyy sanoa itselleni, että itse syöksen itseni turmioon ja ettei ketään, ei suurta eikä pientä, voi syöstä turmioon muuta kuin hänen oman kätensä kautta. Olen aivan valmis sitä tunnustamaan. Minä koetan tunnustaa sitä, vaikka sitä ei uskottaisikaan tällä hetkellä. Tämän säälimättömän syytöksen minä heitän säälittä itseäni vastaan. Vaikka maailma on minua julmasti kohdellut, niin vieläkin julmemmin minä olen kohdellut itseäni.

Minä olin mies, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikani taiteesen ja kultuuriin. Olin sen itse oivaltanut miehuuteni aamukoitteessa ja myöhemmin olin pakoittanut omaa aikaani ymmärtämään sitä. Harvalla miehellä on ollut sellainen asema eläessänsä ja harva on nähnyt sitä sillä tavalla tunnustettavan. Historioitsija tai kritikoitsija sen vasta tavallisesti keksii, jos se laisinkaan tulee keksityksi, mutta vasta kauan sen jälkeen kuin mies ja hänen aikansa on mennyt. Minun laitani on toinen. Minä tunsin sen itse ja pakoitin muutkin sitä tuntemaan. Byron oli symbolinen hahmo, mutta hän kohdistui aikansa intohimoon ja sen intohimoväsymykseen. Minä liityin johonkin jalompaan, kestävämpään, olennaisempaan, laajaperäisempään.

Jumalat olivat antaneet minulle melkein kaikkea. Olin saanut neroa, kunniassa pidetyn nimen, hyvän yhteiskunnallisen aseman, kiitosta, loistoa ja älyllistä uskaliaisuutta; olen tehnyt taiteen filosofiaksi, filosofian taiteeksi; olen opettanut ihmisiä toisin ajattelemaan ja antamaan esineille toiset värit; kaikki, mitä minä sanoin ja tein, hämmästytti maailmaa. Minä valitsin draaman -- objektiivisimman muodon mitä taide tuntee -- ja muutin sen personalliseksi luomaksi, sellaiseksi kuin lyriikka ja sonetti on; samalla laajensin sen piirin ja tein sen luonteenkuvauksen rikkaammaksi; draaman, romaanin, runomuotoisen tai suorasanaisen runon, dialogin, hiotun, aktuaalisen tai haaveilevan -- kaiken, mihin minä koskin, sen minä kaunistin, verhosin uuteen kauneuden pukuun; itse totuudellekin annoin sekä totuuden että valheen oikeutetuksi valtakunnaksi ja osoitin että valhe ja totuus ovat vain älyllisiä olomuotoja. Taidetta minä käsittelin korkeimpana todellisuutena; elämää yhtenä runouden haarana. Minä herätin oman vuosisatani mielikuvituksen, jotta se minun ympärilleni punoi taruja ja legendoja. Kaikki filosofiset järjestelmät minä yhdistin yhteen lauseesen, koko olemassaolon yhteen epigrammiin. Ja sen ohella minulla oli paljon muuta. Mutta minä annoin viekoitella itseni pitkäksi aikaa järjettömään ja aistilliseen työttömyyteeni.