Part 9

"Minä näen, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "että nyt lähden koettamaan onneani vieraitten joukossa, ja näen myöskin, etteivät ne erinäiset heimoni jäsenet, joille Mr. Micawber on mitä gentlemanin-kaltaisimmilla lauseilla kirjoittanut ja ilmoittanut tämän, ole pitänyt vähintäkään väliä Mr. Micawber'in sanomalla. Minä ehkä olen taika-uskoinen", lausui Mrs. Micawber, "mutta minusta näyttää, kuin Mr. Micawber'in ei olisi suotu koskaan saada minkäänlaista vastausta useimpiin niihin kirjeisin, joita hän kirjoittaa. Heimoni vaiti-olosta saan ehkä ennustaa, että he moittivat sitä päätöstä, jonka olen tehnyt; mutta minä en sallisi, Mr. Copperfield, kenenkään, ei edes isäni ja äitini, jos he vielä eläisivät, työntää itseäni velvollisuuden tieltä".

Minä lausuin ajattelevani, että tämä kävi oikeaa suuntaa.

"Monesta edusta luopuu", sanoi Mrs. Micawber, "kun menee sulkeumaan vähäiseen tuomiokirkko-kaupunkiin; mutta totta puhuen, Mr. Copperfield, jos minä eduista luovun, luopuu Mr. Micawber'in lahjainen mies paljon suuremmista".

"Vai niin! Te lähdette siis johonkin tuomiokirkkokaupunkiin?" arvelin minä.

Mr. Micawber, joka oli jaellut meille kaikille pesu-kannusta, vastasi;

"Canterbury'yn. Minä olen todella, rakas Copperfieldini, suostunut semmoiseen sopimukseen, jonka johdosta olen velvoitettu ja kontrahdilla sidottu auttamaan ja palvelemaan ystäväämme Heep'iä hänen uskottuna konttoristinaan".

Minä tuijotin Mr. Micawber'iin, jota hämmästykseni suuresti miellytti.

"Minun tulee kertoa teille", sanoi Mr. Micawber varsinaisella virkamiehen katsannolla, "että Mrs. Micawber'in asioitsian kokemus ja viisaat tuumat suureksi osaksi ovat aikaan saaneet tämän seikan. Sen haastokintaan, johon Mrs. Micawber eräässä edellisessä tilaisuudessa viittasi ja joka heitettiin ulos sanomalehti-ilmoituksen muodossa, otti ystävämme Heep ylös, ja me tunsimme toisemme jälleen. Ystävästäni Heep'istä", lausui Mr. Micawber, "joka on erinomaisen terävä mies, tahdon puhua kaikenlaisella kunnioituksella. Ystäväni Heep ei ole määrännyt oikeata palkkaani erittäin korkean laskun mukaan, mutta hän on pääasiallisesti luvannut auttaa minua rahallisten vastusteni kuormasta sitä myöden kuin palveluksellani on arvoa; ja juuri tämän palveluksen arvoon perustan minä toivoni! Mitä sukevuutta ja tietoa minulla sattuu olemaan", sanoi Mr. Micawber vanhalla gentilillä katsannollansa kehuvaisesti alentaen itseänsä, "pannaan ystävälleni Heep'ille alttiiksi. Minä tunnen jo vähän lakia -- vastaajana sivili-asioissa -- ja minä aion heti ryhtyä yhden mitä etevimmän ja mainioimman englantilaisen lakimiehemme kommentareihin. Minä katson tarpeettomaksi lisätä, että tarkoitan tuomaria Mr. Blackstonea".

Näitä selityksiä niinkuin useimpia niistä selityksistä, joita tuotiin esiin tänä iltana, keskeytti Mrs. Micawber, kun hän huomasi, että Master Micawber milloin istui saappaillansa, milloin tuki päätänsä molemmilla käsivarsillansa, niinkuin hän olisi pelännyt, että se oli irti, milloin vahingossa potkaisi Traddles'ia pöydän alla, milloin viskeli jalkojansa toinen toisensa päälle, milloin siirsi niitä luonnottoman kauas luotansa, milloin kallisteli itseänsä, että hiukset menivät viini-laseihin, milloin osoitti jäsentensä levottomuutta jollakin muulla lailla, joka ei soveltunut yhteen seuran yleisen edun kanssa; samoin ikään Master Micawber, joka suuttumuksella vastaan-otti nämät muistutukset. Minä istuin koko ajan kummastellen Mr. Micawber'in ilmoitusta ja ihmetellen, mitä se tiesi; siksi kuin Mrs. Micawber taas jatkoi keskustelua ja kiinnitti huomiotani.

"Mitä minä erittäin käsken Mr. Micawber'in varoa, on se", lausui Mrs. Micawber, "ettei hän, rakas Mr. Copperfieldini, tähän alhaiseen lain-opin haaraan ruvetessaan saata itseänsä kykenemättömäksi lopullisesti nousemaan puun latvaan. Minä olen vakuutettu, että, jos Mr. Micawber kääntyy tämmöiseen ammattiin, joka niin soveltuu hänen uhkeihin taidonlahjoihinsa ja sujuvaan kieleensä, hän _varmaan_ tulee eteväksi. Pannaan nyt, Mr. Traddles", sanoi Mrs. Micawber, syvämietteiseltä näyttäen, "esimerkiksi tuomari taikka vaikka kanslerikin. Asettuuko joku ulkopuolelle näitä ylhäisiä paikkoja, jos rupeaa semmoiseen virkaan, johon Mr. Micawber on suostunut?"

"Rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber -- mutta samalla myöskin kysyväisesti katsellen Traddles'ia; "meillä on kylläksi aikaa vast'edes ajatella näitä kysymyksiä".

"Ei, Micawber!" vastasi hän. "Sinun erehdyksesi elämässä on se, ettet katso kyllin kauas eteenpäin. Sinä olet velvollinen perheesi tähden, jollet itsesi tähden, luomaan silmäsi kaukaisimpaan kohtaan ilman-rannalla, johon luonnonlahjasi ehkä johdattavat sinua".

Mr. Micawber yski ja joi punssiansa erinomaisen tyytyväisellä muodolla -- yhä katsellen Traddles'ia, niinkuin hän tahtoisi kuulla hänen ajatustansa.

"No, asian laita, Mrs. Micawber", sanoi Traddles, lempeästi ilmoittaen totuutta hänelle, "minä tarkoitan oikeata, prosallista tosi-asiaa, tiedättekö --".

"Juuri niin", lausui Mrs. Micawber, "rakas Mr. Traddles'ini, minä tahdon olla niin prosallinen ja kirjaimenmukainen, kuin mahdollista näin tärkeässä seikassa".

"-- on yksinkertaisesti se", sanoi Traddles, "että tällä lain-opin haaralla, vaikkapa Mr. Micawber olisi oikea asianajaja", --

"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber ("Wilkins, sinä karsastelet etkä saa silmiäsi kohdalleen jälleen".)

"-- ei ole mitään", jatkoi Traddles, "tekemistä tämän kanssa. Ainoastaan advokati kelpaa valittavaksi semmoisiin virkoihin; eikä Mr. Micawber'ista voi tulla advokatia, jollei hän ole viisi vuotta ollut oppilaana jossakin lakitieteellisessä kollegiumissa".

"Ymmärränkö teitä?" kysyi Mrs. Micawber ystävällisimmällä asiamiehen katsannollansa. "Saanko päättää, rakas Mr. Traddles'ini, että Mr. Micawber tämän ajan kuluttua kelpaisi tuomarin tai kanslerin virkaan valittavaksi?"

"Hän _kelpaisi valittavaksi_", vastasi Traddles, pannen suurta painoa näihin sanoihin.

"Kiitoksia", lausui Mrs. Micawber. "Tässä on aivan kylläksi. Jos asia on semmoinen eikä Mr. Micawber kadota mitään etu-oikeuksia, vaikka hän rupeaa tähän ammattiin, ovat huoleni menneet. Minä puhun", sanoi Mrs. Micawber, "tietysti niinkuin nainen; mutta minulla on aina ollut se ajatus, että Mr. Micawber'illa on, miksi kuulin isäni sitä sanovan, kun asuin kotona, lakimiehen äly; ja minä toivon, että Mr. Micawber nyt astuu semmoiselle kentälle, jossa tämä äly saa kehittyä ja pääsee valtavaan asemaan".

Minä olen ihan varma, että Mr. Micawber lakimiehen älynsä silmällä jo näki itsensä istuvan villasäkillä. [Villasäkiksi nimitetään suurta, neliskulmaista, punaisella veralla päällistettyä tyynyä, jolla lordkansleri istuu Englannin parlamentin ylihuoneessa.] Hän siveli tyytyväisesti kaljua päätänsä kädellään ja sanoi kerskaavalla nöyryydellä:

"Rakas ystäväni, meidän ei tule pyrkiä sallimuksen ennalle. Jos olen määrätty kantamaan perukia, olen ainakin ulkonaisesti valmis", paljaspäisyyttänsä tarkoittaen, "tähän kunniaan. Minä en", lausui Mr. Micawber, "sure hiuksiani, ja ehkä ne vietiin minulta jossakin erityisessä tarkoituksessa. Sitä on vaikea sanoa. Minun on aikomus, rakas Copperfieldini, kasvattaa poikani kirkon palvelukseen; minä en kiellä, että minua hänen tähtensä ilahuttaisi, jos pääsisin eteväksi".

"Kirkon palvelukseen?" sanoin minä, vielä vähän väliä muistellen Uriah Heep'iä.

"Niin", lausui Mr. Micawber. "Hänellä on mainio tenori-ääni, ja hän saa alkaa kuorilaulajana. Canterbury'ssä olomme ja paikkakunnallinen tuttavuutemme tuottavat epäilemättä hänelle tilaisuutta hyödyksi käyttää jokaista avointa paikkaa, joka ehkä ilmestyy tuomiokirkollisessa virkamiehistössä".

Kun taas katselin Master Micawber'ia, huomasin, että hänen kasvonsa jollakin lailla näyttivät siltä, kuin hänen äänensä olisi ollut hänen kulmakarvojensa takana; jossa se heti havaittiinkin olevan, kun hän lauloi meille (hänen oli toinen ehdolla, laulaminen tai maatapano) "Nokkivan tikan". Useita kertoja kiitettyämme sitä tapaa, jolla hän tehtävänsä toimitti, ryhdyimme yleiseen keskusteluun; ja koska hurjat tuumani siinä määrässä pyörivät päässäni, etten voinut salata muuttunutta tilaani, annoin siitä tiedon Mr. ja Mrs. Micawber'ille. Minun on mahdoton kuvata, kuinka se ajatus, että tätini oli joutunut pahaan pulaan, erinomaisesti huvitti heitä molempia, ja kuinka hauskaksi ja ystävälliseksi se teki heidät.

Kun lähestyimme sitä aikaa, jolloin punssi viimeisen kerran kiertelisi, käännyin Traddles'in puoleen ja muistutin hänelle, ettemme saisi erota ystävillemme terveyttä, onnea ja menestystä heidän uudella elämänradallaan toivottamatta. Minä käskin Mr. Micawber'in täyttää lasimme ja esittelin maljan asianmukaisella tavalla: pudistaen hänen kättänsä pöydän poikki ja suudellen Mrs. Micawber'ia tämän tärkeän kohtauksen muistoksi. Traddles teki niinkuin minä ensimäisen tempun suhteen, mutta hän ei katsonut itseänsä kyllin vanhaksi ystäväksi uskaltamaan ruveta toiseen.

"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nousten, peukalot liivinplakkareissaan, "nuoruuteni kumppani -- jos minun sallitaan käyttää tätä lausetta -- ja kunnioitettu ystäväni Traddles -- jos minun sallitaan nimittää häntä siksi -- suvainnevat minun Mrs. Micawber'in, omasta ja lastemme puolesta hartaimmilla ja vakavimmilla sanoilla kiittää heitä heidän hyvistä toivotuksistaan. Sopii odottaa, että minä semmoiselle matkalle hankkiessani, joka saattaa meidät aivan uuteen elämään", Mr. Micawber puhui, niinkuin olisivat aikoneet lähteä viiden sadan tuhannen penikulman päähän, "omistaisin muutamia jäähyväis-lauseita kahdelle semmoiselle ystävälle, kuin nyt näen edessäni. Mutta kaikki, mitä minulla on sanomista tässä suhteen, olen sanonut. Mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä minä pääsnen sen oppineen ammatin kautta, jonka halvaksi jäseneksi olen joutumallani, koetan olla sitä häväisemättä, ja Mrs. Micawber on puoleltansa varmaan sitä kaunistava. Semmoisten rahallisten sitoumusten satunnaisen taakan alla, joihin menin siinä toivossa, että ne kohta suoritettaisiin, vaikka ne moninaisten asianhaarain vuoksi ovat jääneet suorittamatta, olen ollut pakoitettu rupeamaan tämmöiseen valepukuun, jota luontoni inhoo -- minä tarkoitan silmälaseja -- ja ottamaan semmoista liikanimeä, johon en voi tuoda esiin mitään laillista vaatimusta. Kaikki, mitä minun tulee sanoa tämän johdosta, on, että pilvi on siirtynyt pois kolkolta näkymöltä ja että päivän jumala kerran vielä on kohonnut korkealle vuorten huippujen ylitse. Ensi maanantaina, kun neljän-vaunut saapuvat Canterbury'yn, on jalkani kotiseutuni nummella -- on nimeni Micawber!"

Mr. Micawber istui takaisin paikallensa näitten muistutusten lopulla ja joi vakaasti kaksi lasillista punssia perätysten, jonka tehtyänsä hän juhlallisesti sanoi:

"Yksi seikka lisäksi tulee minun suorittaa, ennenkuin tämä ero on täydellinen, ja se on eräs oikeuden osoitus. Ystäväni Mr. Thomas Traddles on kahdessa eri tilaisuudessa 'pistänyt nimensä', jos saan käyttää tätä jokapäiväistä lausetta, vekseleihin minun hyväkseni. Ensimäisessä tilaisuudessa jätettiin Mr. Thomas Traddles -- sallikaat minun lyhyeltä sanoa -- pulaan. Toinen vekseli ei ole vielä langennut. Ensimäinen vekseli tekee", tässä Mr. Micawber huolellisesti katsoi papereihinsa, "luullakseni, kolmekolmatta puntaa, neljä shillingiä ja yhdeksän ja puoli pennyä; toinen, minun kirjojeni mukaan, kahdeksantoista puntaa, kuusi shillingiä ja kaksi pennyä. Nämät summat tekevät yhteen laskettuina, jos lukuni ovat oikeat, yksiviidettä puntaa, kymmenen shillingiä ja yksitoista ja puoli pennyä. Ystäväni Copperfield on ehkä hyvä ja tarkastaa tätä laskua!"

Minä tein niin ja huomasin sen oikeaksi.

"Jos jättäisin tämän metropolin", lausui Mr. Micawber, "ja ystäväni Mr. Thomas Traddles'in, tämän sitoumuksen rahallista osaa suorittamatta, rasittaisi se mieltäni sanomattomasti. Minä olen sentähden laatinut ystävälleni Mr. Thomas Traddles'ille ja pidän nyt kädessäni semmoisen dokumentin, joka toimittaa tämän asian. Minä pyydän saadakseni ojentaa ystävälleni Thomas Traddles'ille yhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen pennyn velkasetelin; ja minä tunnen itseni onnelliseksi, kun saan takaisin siveellisen arvoni ja tiedän, että voin kerran vielä käydä pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä!"

Tämän johdannon jälkeen (joka suuresti liikutti häntä) antoi Mr. Micawber velkasetelinsä Traddles'ille käteen ja sanoi, että hän toivotti hänelle hyvää kaikissa elämän oloissa. Minä en ole ainoastaan varma siitä, että tämä Mr. Micawber'in mielestä oli aivan sama, kuin makso, vaan myöskin siitä, että Traddles itse tuskin tiesi eroitusta, ennenkuin hänellä oli ollut aikaa ajatella sitä.

Mr. Micawber käveli tämän kunnon työn johdosta pää niin pystyssä kanssa-ihmistensä vieressä, että hänen rintansa taas näytti puolta leveämmältä, kun hän, kynttilä kädessä, saatti meitä portaita alas. Me erosimme suurella sydämellisyydellä kummaltakin puolelta; ja kun minä olin seurannut Traddles'ia hänen portillensa ja yksinään astuin kotiin, ajattelin muitten kummallisten ja vastakkaisten asiain joukossa, että, vaikka Mr. Micawber oli löyhä, minä arvattavasti sain kiittää jotakin hellämielistä muistoa, jota hän oli säilyttänyt minusta niiltä ajoilta, jolloin poikana olin hänen hyyryläisensä, siitä, ettei hän koskaan pyytänyt minulta rahaa. Minulla ei tosiaankaan olisi ollut siveellistä voimaa kieltää sitä; enkä minä epäile, että hän (olkoon se kirjoitettu hänen kunniaksensa) tiesi tämän yhtä hyvin, kuin minä.

KUUDES LUKU.

Vähän kylmää vettä.

Uutta elämääni oli kestänyt toista viikkoa, ja minä olin jäykempi kuin koskaan noissa kauhean käytöllisissä päätöksissä, joita muutos mielestäni vaati. Minä astuin yhä erinomaisen nopeasti ja luulin yleensä, että edistyin. Minä määräsin säännöksi, että ponnistaisin itseäni niin paljon, kuin mahdollista, kaikissa toimissa, joihin ryhdyin. Minä tein itseni täydelliseksi uhriksi. Jopa puolimmiten päätin ruveta elämään vaan kasviruoalla, himmeästi ajatellen, että kantaisin Doralle uhrin, jos näin muuttuisin ruohonsyöjäksi eläimeksi.

Tähän saakka pikku Dora ei ollenkaan tietänyt hurjasta lujuudestani, paitsi mitä kirjeissäni hämärästi heijasti. Mutta toinen lauantai tuli, ja sinä lauantai-iltana oli hänen määrä olla Miss Mills'in luona; ja kun Mr. Mills oli lähtenyt whisti-klubiinsa (joka telegrafeerattiin minulle kadulle linnunhäkin avulla, joka asetettiin vierashuoneen keski-akkunaan), tuli minun mennä sinne teetä juomaan.

Tähän aikaan olimme saaneet taloutemme täyteen järjestykseen Buckingham Street'illä, jossa Mr. Dick ihan onnellisena jatkoi kopioimistaan. Tätini oli saanut suuren voiton Mrs. Crupp'ista sillä, että hän maksoi hänet pois, viskasi ensimäisen ruukun, jonka hän oli asettanut portaisin, ulos akkunasta, ja itse suojellen saatti portaita ylös ja alas erään varapalvelian, jonka hän pestasi ulkonaisesta mailmasta. Nämät ankarat keinot synnyttivät semmoista kammoa Mrs. Crupp'in povessa, että hän peräytyi omaan kyökkiinsä siinä vakuutuksessa, että tätini oli hullu. Koska tätini piti yhtä vähän väliä Mrs. Crupp'in kuin muitten ajatuksella ja pikemmin vahvisti kuin vähensi tuota vakuutusta, muuttui Mrs. Crupp, joka äskettäin oli niin rohkea, muutaman päivän perästä semmoiseksi pelkuriksi, että hän ennemmin, kuin kohtasi tätini portaissa, koetti kätkeä kookasta ruumistansa ovien taa -- josta kuitenkin leveä päärme hänen villaisesta alushameestaan pisti näkyviin -- taikka pakeni pimeihin nurkkiin. Tämä miellytti tätiäni niin sanomattomasti, että hän semmoisiin aikoihin, kuin sopi arvata, että Mrs. Crupp oli tulossa, pelkäksi huviksensa, niinkuin minä luulen, kulki portaita ylös ja alas, hattu mielettömän tavalla orsitettuna pään laelle.

Tätini, joka oli tavattoman siisti ja keksiväinen, teki niin monta pientä parannusta huoneellisissa laitoksissamme, että minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut rikkaampi eikä köyhempi. Muun muassa muutti hän ruokakammion pukiaishuoneeksi minulle ja osti minulle sängyn ja koristi sen, että se päivällä näytti niin paljon kirjakaapilta, kuin sänky voi näyttää. Minusta hän lakkaamatta piti huolta; eikä oma äiti raukkani olisi voinut rakastaa minua enemmän taikka hartaammin koettanut tehdä minua onnelliseksi.

Peggotty oli katsonut itseänsä suuresti kunnioitetuksi, kun hän sai ottaa osaa näihin töihin; ja vaikka hän yhä niinkuin ennenkin vähän pelkäsi tätiäni, oli hän vastaanottanut niin monta kehoituksen ja luottamuksen osoitusta, että he olivat mitä parhaat ystävät mailmassa. Mutta se aika oli nyt tullut (minä puhun siitä lauantaista, jona minun oli määrä juoda teetä Miss Mills'in luona), jolloin hänen täytyi palata kotiin ja ruveta toimittamaan niitä velvollisuuksia, joihin hän oli sitounut Ham'in suhteen. "Jumalan haltuun siis, Barkis", lausui tätini, "ja pitäkäät huolta itsestänne! Minä en todella koskaan luullut, että voisin sureksia teidän lähtöänne!"

Minä vein Peggotyn vaunukonttoriin ja näin hänen lähtevän pois. Hän itki, kun erosimme, ja sulki veljensä minun ystävyyteeni, niinkuin Ham oli tehnyt. Me emme olleet kuulleet Mr. Peggotysta siitä kuin hän lähti pois tuona päivänpaisteisena iltana.

"Ja nyt oma, rakas Davyni", lausui Peggotty, "jos opissa ollessanne tarvitsisitte rahaa taikka jos opista päästyänne, rakas poikani, tarvitsisitte jotakin oman taloutenne asettamiseksi (ja jompikumpi taikka molemmat, lemmittyni, tapahtuu varmaan), kuka on enemmän oikeutettu pyytämään saadaksensa lainata sitä teille, kuin suloisen tyttöni oma, vanha, typerä minä!"

Minä en ollut niin kauhean itsenäinen, että olisin vastannut mitään muuta, kuin että, jos koskaan lainaisin rahaa keneltäkään, minä lainaisin häneltä. Paitsi jos paikalla olisin vastaan-ottanut suuren summan, luulen, että tämä tuotti enemmän lohdutusta Peggotylle, kuin mikään muu asia, jonka olisin voinut tehdä.

"Ja, kultani!" kuiskasi Peggotty, "kertokaat tuolle sievälle pikku enkelille, että minä olisin niin mielellään tahtonut nähdä hänet, vaikka vaan pikimmältä. Ja sanokaat hänelle, että, ennenkuin hän menee naimisiin poikani kanssa, minä tulen ja teen asuntonne niin ihanaksi teille, jos sallitte minun!"

Minä vakuutin, ettei kukaan muu saisi koskea siihen; ja tämä teki Peggotyn niin iloiseksi, että hän lähtiessään oli varsin hyvällä tuulella.

Koko päivän vaivasin itseäni Commons'issa niin paljon, kuin mahdollista, kaikenlaisilla tuumilla, ja menin määrättyyn aikaan illalla Mr. Mills'in kadulle. Mr. Mills, joka oli koko kauhea nukkumaan jälkeen päivällisen, ei ollut vielä lähtenyt ulos eikä ollut mitään linnunhäkkiä keski-akkunassa. Hän odotutti minua niin kauan, että minä hartaasti toivoin, että klubi sakoittaisi hänet myöhästymisestä. Viimein hän tuli ulos, ja silloin minä näin oman Dorani ripustavan ylös linnunhäkin, kurkistelevan balkongille, etsiäksensä minua, ja juoksevan sisään taas, kun hän näki minun olevan siellä, samalla kuin Jip jäi jälelle ja hävyttömästi haukkui julman isoa teurastajan koiraa, joka oli kadulla ja olisi voinut nielaista sen, niinkuin pillerin.

Dora tuli minua vastaan vierashuoneen ovessa; ja Jip syöksi ulos ja tupertui omaan murinaansa, epäilemättä luullen, että minä olin rosvo; ja sen jälkeen menimme kaikki kolme sisään niin onnellisina ja rakastavaisina, kuin mahdollista. Minä tuotin ennen pitkää surua iloomme -- ei sen vuoksi, että aioin tehdä sitä, vaan sen vuoksi, että asiani oli täyttänyt kaikki ajatukseni -- kun ilman vähintäkään valmistusta kysyin Doralta, voiko hän rakastaa kerjäläistä?

Sievä, pikkuinen, hämmästynyt Dora! Muuta ei tämän sanan johdosta tullut hänen mieleensä, kuin keltaiset kasvot ja yölakki taikka pari kainalo-sauvoja taikka puujalka taikka koira, karaffin-tarjotin suussa, taikka jotakin sellaista; ja hän tuijotti minuun mitä hupaisimmalla kummastuksella.

"Kuinka saatat kysyä minulta niin hullunkurisia!" sanoi Dora vähän närkästyneenä. "Rakastaa kerjäläistä!"

"Dora, oma kultani!" lausuin minä. "_Minä_ olen kerjäläinen!"

"Kuinka saatat olla niin typerä", vastasi Dora, vähän napaisten kättäni, "että istut tässä ja lasket semmoisia juttuja? Minä panen Jip'in puremaan sinua!"

Hänen lapsellinen käytöksensä oli minusta mitä suloisin käytös mailmassa, mutta nyt oli tarpeellista puhua selvästi, ja minä toistin juhlallisesti:

"Dora, oma henkeni, minä olen sinun häviöön joutunut David'isi!"

"Minä sanon, että panen Jip'in puremaan sinua!" lausui Dora, kiharoitansa pudistaen, "jos yhä olet niin naurettava".

Mutta minä näytin niin totiselta, että Dora herkesi kiharoitansa pudistamasta, pani vapisevan pikku kätensä olkapäälleni ja näytti ensiksi pelästyneeltä ja tuskastuneelta, mutta alkoi sitten itkeä. Tämä oli kauheata. Minä lankesin polvilleni sohvan eteen, hyväilin häntä ja rukoilin, ettei hän musertaisi sydäntäni; mutta isoon aikaan pikku Dora parka ei tehnyt muuta, kuin huusi: voi minua! voi minua! Oi, hän oli niin pelästynyt! Missä Julia Mills oli! Oi! Minun tuli viedä hänet Julia Mills'in luo ja olla hyvä ja mennä pois, siksi kuin itse olin melkein mieleltä mennyt.

Viimein minä, tuskissani paljon rukoiltuani ja vakuutettuani, sain Doran katsomaan itseeni kauhistuneella muodolla, jota vähitellen lievitin, siksi kuin se kävi lempeäksi ja hänen hieno, sievä poskensa taas nojausi minun poskeani vastaan. Silloin minä kiersin käsivarteni hänen ympärillensä ja kerroin hänelle, kuinka hellästi, ylen hellästi rakastin häntä; kuinka katsoin oikeaksi esitellä, että hän olisi vapaa lupauksestaan, koska minä nyt olin köyhä; kuinka en kuitenkaan voinut kestää hänen katoansa taikka tointua siitä; kuinka en pelännyt köyhyyttä, jos ei hän pelännyt, sillä hän terästi käsivarttani ja innostutti sydäntäni; kuinka jo työskentelin semmoisella rohkeudella, jota ei kukaan, paitsi rakastaja, tuntenut; kuinka olin ruvennut olemaan käytöllinen ja ajattelemaan tulevaisuutta; kuinka rehellisesti ansaittu leivänkannikka maistui makeammalta, kuin peritty ateria; ja paljon muuta senlaatuista, jota lausuin niin hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, että se kummastutti itseänikin, vaikka olin ajatellut asiaa yöt päivät siitä saakka, kuin tätini oli kummastuttanut minua.

"Onko sydämesi vielä minun, rakas Dora?" sanoin minä ihastuneena, sillä siitä, että hän painui puoleeni, tiesin, että se oli.

"Voi, on!" huudahti Dora. "Voi, on; se on kokonaan sinun. Mutta älä ole julma!"

_Minä_ julma! Doralle!

"Älä puhu köyhyydestä ja kovasta työstä!" sanoi Dora vielä enemmän lähestyen minua. "Voi, älä, älä!"

"Kallis sydänkäpyni", lausuin minä, "rehellisesti ansaittu leivänkannikka --".

"Niin kyllä; mutta minä en tahdo kuulla mitään enää leivänkannikoista!" arveli Dora. "Ja Jip'in täytyy saada lammaskotlettinsa joka päivä kello kaksitoista, muutoin se kuolee!"

Hänen lapsellinen, viehättävä käytöksensä lumosi minut. Minä selitin lempeästi Doralle, että Jip saisi lammaskotlettinsa yhtä säännöllisesti, kuin ennen. Minä kuvasin yksinkertaista kotiamme, jonka oma työni oli tekevä itsenäiseksi -- ja piirsin hänen eteensä sen vähäisen huoneuksen, jonka olin nähnyt Highgate'ssa ja jossa tätini oli asuva kammiossansa ylikerroksessa.

"Olenko nytkin julma, Dora?" kysyin minä hellästi.

"Voi, ei, ei!" huudahti Dora. "Mutta minä toivon, että tätisi enimmiten pysyy omassa huoneessansa! Ja minä toivon, ettei hän ole mikään toruva, vanha tonttu!"

Jos minun olisi ollut mahdollinen rakastaa Doraa enemmän, kuin ennen, olen varma, että nyt rakastin. Mutta minä havaitsin, että hän oli hiukan taipumaton. Se jähdytti vasta syntynyttä intoani, kun näin, että oli niin vaikea vuodattaa tätä intoa häneen. Minä koetin uudestaan. Kun hän jälleen oli entisellään ja kiverteli sylissään makaavan Jip'in korvia, kävin vakavaksi ja lausuin:

"Dorani! Saanko sanoa sinulle jotakin?"

"Voi, mutta älä ole käytöllinen!" vastasi Dora hyväillen. "Sillä se peloittaa minua niin kovasti!"

"Suloinen sydämeni!" vastasin minä; "ei näissä ole mitään huolettavaa. Minä soisin, että katsoisit asiaa aivan toiselta kannalta. Minä soisin, että se terästäisi ja innostuttaisi sinua, Dora!"

"Voi, se on niin kauheata!" huudahti Dora.