Part 42

Kun astuimme noita komeita käytäviä, kysyin Mr. Creakle'lta ja hänen ystäviltänsä, mitä pää-etuja luultiin olevan tästä kaikki-valtiaasta ja kaikki voittavasta systemistä. Edut sanottiin olevan siinä, että vangit asetettiin kokonaan erikseen toisistaan, niin ettei heistä kukaan tietänyt toisesta mitään, ja että ne johdatettiin terveelliseen mielentilaan, joka saatti oikeaan omantunnon vaivaan ja oikeaan katumukseen.

Kun rupesimme käymään yksityisten vankien luona heidän kopeissaan ja liikuimme niissä käytävissä, joissa kopit olivat, ja meille selitettiin, kuinka vangit menivät kirkkoon ja niin edespäin, tulin ajatelleeksi, että oli hyvin todenmukaista, että vangit tiesivät sangen paljon toisistaan ja että he olivat rakentaneet kokonaisen sievän yhteyden keskenänsä. Tämä on tähän aikaan, kuin nyt kirjoitan, luullakseni, todeksi näytetty; mutta koska olisi ollut sulaa herjausta systemiä vastaan, jos silloin olisin ilmoittanut semmoista epäilystä, odotin nyt hartaimmalla tavalla, saadakseni nähdä katumuksen harjoitusta.

Ja tässä minulla taas oli pahat epäilykset. Minä näin, että katumusta kaikkialla harjoitettiin melkein yhtä kaavanmukaisesti, kuin ulkopuolella laitosta olin nähnyt takit ja liivit leikatuiksi räätälien akkunoissa. Minä tapasin äärettömän paljon tunnustusta, joka sangen vähän vaihteli luontonsa puolesta, vaihteli sangen vähän itse sanojenkin puolesta (joka synnytti minussa paljon epäilystä). Minä tapasin hyvän joukon kettuja, jotka halveksivat kokonaisia metsäntäysiä saavuttamattomia pihlajan-marjoja, mutta minä en tavannut monta kettua, joita olisin tahtonut päästää edes niin likelle pihlajan-marjoja, että olisivat voineet saavuttaa niitä. Etupäässä huomasin, että ne, jotka kaikkein alttiimmin tunnustivat, olivat erittäin otollisia ja että heidän hyvä ajatuksensa omasta itsestänsä, heidän turhamielisyytensä, heidän puutteensa kiihdykkeistä ja heidän rakkautensa petokseen (joka monessa, niinkuin heidän elämänsä osoitti, ilmestyi melkein tavattomassa määrässä), että siis kaikki nämät synnyttivät näitä tunnustuksia, joihin he kaikki olivat suuresti mieltyneet.

Kuitenkin kuulin, edestakaisin kävellessämme, niin usein puhuttavan eräästä numero seitsemästäkolmatta, joka oli kaikkien suosikki ja oikein näytti olevan mallivanki, että päätin jättää arvosteluni, siksi kuin saisin nähdä Seitsemänkolmatta. Kahdeksankolmatta, ymmärsin minä, oli myöskin kirkas, etevä tähti, mutta se oli hänen onnettomuutensa, että hänen kunniansa hiukan himmeni Seitsemänkolmatta erinomaisesta loistosta. Minä kuulin niin paljon Seitsemästäkolmatta, hänen hurskaista kehoituksistaan jokaiselle läheiselleen ja niistä kauniista kirjeistä, joita hän lakkaamatta kirjoitti äidillensä (näytti siltä, kuin hän olisi luullut tämän olevan sangen huonolla tolalla), että minua kovin halutti saada nähdä häntä.

Minun täytyi kuitenkin malttaa mieltäni hetkeksi, koska Seitsemänkolmatta säästettiin loppuvaikutuksen enentämiseksi. Mutta viimein tulimme hänen koppinsa ovelle ja Mr. Creakle, joka katsahti sisään vähäisestä reiästä, ilmoitti suurimmalla ihastuksella, että vanki par'aikaa luki virsikirjaa.

Kohta syöksähti niin monta päätä esiin reiästä näkemään, kuinka numero Seitsemänkolmatta luki virsikirjaa, että kuusi, seitsemän päälletysten tukki aukon. Tämän haitan poistamiseksi ja antaaksensa meille tilaisuutta keskusteluun Seitsemänkolmatta kanssa koko hänen kirkkaudessaan, käski Mr. Creakle, että kopin ovi avattaisiin ja Seitsemänkolmatta kutsuttaisiin käytävään. Tämä tehtiin; ja kenen Traddles ja minä silloin ihmeeksemme saimme nähdä tässä kääntyneessä numero Seitsemässäkolmatta, kenen muun, kuin Uriah Heep'in!

Hän tunsi meidät heti ja sanoi ulos tullessaan -- vanhalla tavallaan ruumistansa luikerruttaen --:

"Kuinka voitte, Mr. Copperfield? Kuinka voitte, Mr. Traddles?"

Tämä jälleen-tunteminen ihastutti koko seuraa. Minusta melkein näytti siltä, kuin kaikkien olisi pistänyt ihmeeksi, ettei hän ollut ylpeä, vaan piti väliä meillä.

"No, Seitsemänkolmatta", arveli Mr. Creakle, vienosuruisella ihmetyksellä. "Kuinka jaksatte tänä päivänä?"

"Minä olen hyvin nöyrä, Sir!" vastasi Uriah Heep.

"Niin te aina olette, Seitsemänkolmatta", lausui Mr. Creakle.

Tässä toinen gentlemani sydämellisellä hellyydellä kysyi: "onko teidän oikein hyvä olla?"

"On, minä kiitän teitä, Sir!" sanoi Uriah Heep, kysyjään katsoen. "Minun on paljon parempi olla täällä, kuin minun ikinä oli ulkopuolella tätä paikkaa. Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Tämä se on, joka tekee, että minun on niin hyvä olla".

Useat gentlemanit olivat kovasti liikutetut ja kolmas kysyjä, joka tunki esiin etumaiseen riviin, tiedusteli tuntehikkaasti: "mimmoinen biffi-paisti mielestänne on?"

"Kiitoksia, Sir", vastasi Uriah, siihen uuteen kysyjään katsahtaen, josta ääni lähti, "se oli eilen sitkeämpää, kuin olisin suonut; mutta minun on velvollisuus tyytyä siihen. Minä olen tehnyt monta mielettömyyden työtä, gentlemanit", lausui Uriah ja katsoi ympärillensä, leppeästi hymyillen, "ja minun tulee nureksimatta kestää seurauksia".

Kun se mumina, joka oli syntynyt osittain ilosta Seitsemänkolmatta taivaallisesta mieli-alasta ja osittain suuttumuksesta ruoanhankkijaa vastaan, joka oli antanut hänelle syytä valitukseen (tästä Mr. Creakle kohta kirjoitti muistutuksen), oli asettunut, seisoi Seitsemänkolmatta keskellä meitä, niinkuin hän olisi tuntenut itsensä etevimmäksi ansion kappaleeksi jossakin kovasti ansiollisessa luonnon- ja taide-tuotteitten kokoelmassa. Että meidän, vastavihittyjen alokkaitten, ylitse kerrallaan runsaasti valoa vuodatettaisiin, annettiin käsky, että myöskin Kahdeksankolmatta laskettaisiin ulos.

Minä olin jo niin hämmästynyt, etten muuta kuin hiljaa kummeksin, kun Mr. Littimer astui esiin, lukien jotakin hyvää kirjaa!

"Kahdeksankolmatta", sanoi joku lasisilmäinen gentlemani, joka ei vielä ollut puhunut, "te valititte viime viikolla, hyvä toverini, chokladia. Kuinka sitten on laita ollut?"

"Kiitoksia, Sir", lausui Mr. Littimer, "kyllä se on ollut paremmin laitettu. Jos uskallan sanoa niin, Sir, minä en luule, että siihen käytetty maito on oikein puhdasta; mutta minä tiedän, Sir, että maitoa Londonissa kovasti vääristetään ja että on vaikea saada tätä ainetta alkuperäisessä tilassa".

Minusta näytti, kuin lasisilmäinen gentlemani olisi puollustanut Kahdeksaakolmatta Mr. Creakle'n Seitsemääkolmatta vastaan, sillä kumpikin heistä tarttui oman miehensä käteen.

"Mimmoinen mielentilanne on, Kahdeksankolmatta?" sanoi lasisilmäinen kysyjä.

"Kiitoksia, Sir", vastasi Mr. Littimer. "Minä näen nyt moninaisen mielettömyyteni, Sir. Minua tuskastuttaa kovasti, kun ajattelen entisten kumppanieni syntejä, Sir, mutta minä toivon, että heille annetaan anteeksi".

"Oletteko itse aivan onnellinen?" lausui kysyjä, kehoitusta nyykäyttäen.

"Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Sir", vastasi Mr. Littimer. "Täydellisesti onnellinen".

"Eikö mikään asia enää vaivaa mieltänne?" sanoi kysyjä. "Jos niin on, mainitkaat se, Kahdeksankolmatta".

"Sir", arveli Mr. Littimer ylös katsomatta, "jolleivät silmäni ole pettäneet minua, on täällä läsnä eräs gentlemani, joka oli tuttu minun kanssani entisessä elämässäni. Ehkä tämän gentlemanin lienee hyvä tietää, Sir, että luulen entisten mielettömyyden töitteni kokonaan lähteneen siitä, että olen viettänyt ajattelematonta elämää nuorten miesten palveluksessa ja antanut heidän johdattaa itseäni kiusauksiin, joita minulla ei ollut voimaa vastustaa. Minä toivon, että tämä gentlemani vastaan-ottaa varoitukseni eikä paheksi rohkeuttani. Se on hänen hyväksensä. Minä huomaan omat entiset mielettömyyden työni, Minä toivon, että hän katuu koko sitä pahuutta ja syntiä, johon hän on ottanut osaa".

Minä huomasin, että useat geutlemanit varjostivat silmiänsä kädellään, niinkuin olisivat juuri tulleet kirkkoon.

"Tämä on teille kunniaksi, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä. "Tätä olen teiltä odottanut. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?"

"Sir", vastasi Mr. Littimer, nostaen hiukan ylös kulmakarvojaan, mutta ei silmiänsä, "oli eräs nuori nainen, joka joutui harhatielle ja jota minä koetin pelastaa, Sir, vaikka se ei onnistunut. Minä pyydän, että tämä gentlemani, jos se on hänen vallassaan ja hän tahtoo olla niin hyvä, ilmoittaa tälle nuorelle naiselle, että minä annan hänelle anteeksi hänen pahan käytöksensä minua kohtaan ja että minä kehoitan häntä katumaan".

"Minä en epäile, Kahdeksankolmatta", vastasi kysyjä, "että se gentlemani, jota tarkoitatte, hellästi tuntee -- niinkuin meidän kaikkein täytyy tuntea -- mitä olette niin soveliaasti sanoneet. Me emme pidätä teitä kauemmin".

"Minä kiitän teitä, Sir", lausui Mr. Littimer. "Gentlemanit, minä toivotan teille hyvää päivää ja suon, että myöskin te ja teidän perheenne näette pahuutenne ja teette parannuksen!"

Tällä puheella numero Kahdeksankolmatta peräytyi, kun hän ja Uriah ensin olivat katsahtaneet toisiinsa, niinkuin he eivät olisi olleet aivan oudot toisillensa, vaan salaisessa yhteydessä keskenään; ja kun hänen ovensa suljettiin, mumisi koko parvi, että hän oli varsin kunnioitettava mies ja kaunis esimerkki.

"No, Seitsemänkolmatta", sanoi Mr. Creakle, astuen avoimeksi jääneelle näkymölle _oman_ miehensä kanssa, "onko mitään, jota sopii tehdä teidän hyväksenne? Jos niin, mainitkaat se".

"Minä pyytäisin nöyrästi, Sir", vastasi Uriah, rytkyttäen pahansuopaa päätänsä, "saadakseni taas kirjoittaa äidilleni".

"Se kyllä myönnetään teille", lausui Mr. Creakle.

"Kiitoksia, Sir! Minä olen huolestunut äitini puolesta. Minä pelkään, ettei hän ole hyvässä turvassa".

Joku kysyi varomattomasti, minkä puolesta. Mutta suuttumuksella kuiskattiin kohta: "hiljaa!"

"Hyvässä turvassa hengellisesti, Sir", vastasi Uriah, luikerruttaen ruumistansa sitä paikkaa kohden, josta ääni tuli. "Minä soisin, että äitini tulisi minun tilaani. Minä en olisi koskaan joutunut nykyiseen tilaani, jollen olisi tullut tänne. Minä soisin, että äitini olisi tullut tänne. Olisi kaikille paras, jos he vangittaisiin ja tuotaisiin tänne".

Tämä puhe synnytti rajatonta mielihyvää -- suurempaa mielihyvää, luulen minä, kuin mikään, mikä tähän saakka oli tapahtunut.

"Ennenkuin tulin tänne", lausui Uriah, varkain katsellen meitä, niinkuin hän olisi tahtonut hävittää koko ulkopuolisen mailman, johon me kuuluimme, jos hän olisi voinut, "olin antaunut mielettömyyden töihin, mutta nyt huomaanne. Ulkopuolella tätä paikkaa löytyy paljon syntiä. Paljon syntiä löytyy äidissäni. Ei löydy mitään muuta, kuin syntiä, kaikkialla -- paitsi täällä".

"Te olette siis kokonaan muuttuneet?" sanoi Mr. Creakle.

"Niin olen, Jumalan kiitos, Sir!" huudahti tämä oivallinen katumuksen harjoittaja.

"Te ette lankeisi uudestaan, jos pääsisitte ulos?" kysyi joku muu.

"Voi, ei, Sir!"

"Hyvä!" lausui Mr. Creakle, "tämä on varsin tyydyttävää. Te olette puhutelleet Mr. Copperfieldia, Seitsemänkolmatta. Tahdotteko sanoa mitään lisäksi hänelle?"

"Te tunsitte minut kauan aikaa, ennenkuin tulin tänne ja muutuin, Mr. Copperfield", sanoi Uriah, minuun katsahtaen; ja konnamaisempaa katsetta en ole koskaan nähnyt, ei edes hänen kasvoissaan. "Te tunsitte minut silloin, kuin tosin riipuin mielettömyydessäni, mutta kuitenkin olin nöyrä niitten joukossa, jotka olivat rajut -- te olitte itse raju minua vastaan, Mr. Copperfield. Kerta löitte minua kasvoihin, niinkuin tiedätte".

Yleinen sääliminen. Useat vihaiset katseet kääntyivät minua kohden.

"Mutta minä annan teille anteeksi, Mr. Copperfield", lausui Uriah ja teki anteeksi-antavan luontonsa niin jumalattoman ja kammottavan vertauksen esineeksi, ettei sovi sitä kertoa. "Minä annan jokaiselle anteeksi. Vihan pitäminen soveltuisi huonosti minulle. Minä annan kaikesta sydämestäni anteeksi teille ja toivon, että vastedes hillitsette himonne. Minä toivon, että Mr. W. katuu ja Miss W. ja koko tuo syntinen joukko. Teitä on koetettu suruilla, ja minä toivon, että ne tekevät teidän hyvää; mutta olisi ollut parempi teille, jos olisitte tulleet tänne. Olisi ollut parempi Mr. W:ille ja myöskin Miss W:illo, jos he olisivat tulleet tänne. Parempaa ei voi toivottaa heille, Mr. Copperfield, ja teille kaikille, gentlemanit, kuin että te vangittaisiin ja tuotaisiin tänne. Kun ajattelen entisiä mielettömyyden töitäni ja nykyistä tilaani, olen varma, että se olisi paras teille. Minä surkuttelen kaikkia, joita ei tuoda tänne!"

Hän käärmeili takaisin koppiinsa, samalla kuin pikkuinen, moni-ääninen ylistys-virsi viritettiin ja sekä Traddles että minä tunsimme sydämemme suuresti huojentuneeksi, kun hän oli lukon takana.

Se oli omituinen seikka tässä katumuksen harjoituksessa, että minun teki suuresti mieli kysyä, mitä nämät molemmat miehet olivat tehneet, että he olivat siellä ollenkaan. Tämä näytti olevan viimeinen asia, josta heillä oli jotakin sanottavaa. Minä käännyin toiseen noista molemmista vartioista, jotka, niin päätin muutamista salaisista ilmoituksista heidän kasvoissaan, sangen hyvin tiesivät, mitä koko tämä meno maksoi.

"Tiedättekö", sanoin minä, kun astuimme pitkin käytävää, "mikä rikos oli numero Seitsemänkolmatta viimeinen mielettömyyden työ?"

Vastaus oli, että se oli joku pankki-asia.

"Petos Englannin Pankkia vastaan?" kysyin minä.

"Niin, Sir. Petos, väärennys ja salaliitto. Hän ja muutamat muut. Hän yllytti muita. Se oli viisaasti mietitty tuuma, joka tarkoitti suurta summaa. Tuomio: elinkaudeksi maasta pois. Seitsemänkolmatta oli liukkain lintu parvessa ja oli juuri eheänä leikistä pääsemällään, mutta ei kokonaan. Pankin onnistui varistaa suolaa hänen hännällensä -- mutta vaan hädin tuskin".

"Tunnetteko Kahdeksankolmatta rikoksen?"

"Kahdeksankolmatta", vastasi kertojani, puhuen erittäin matalalla äänellä ja katsoen taaksensa, kun astuimme käytävää myöden, varoaksensa, etteivät Creakle ja muut kuulisi hänen laskevan tämmöisiä laittomia puheita näistä saastuttamattomista; "Kahdeksankolmatta (myöskin tuomittu maasta pois) sai jonkun palvelian-paikan ja varasti nuorelta isännältänsä kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa rahassa ja kalliissa kaluissa iltaa ennen kuin heidän oli määrä lähteä ulkomaille. Minä muistan tämän asian erittäin siitä, että eräs kääpiö otti kiinni hänet".

"Eräs mikä?"

"Eräs pikkuinen nainen. Minä olen unhottanut hänen nimensä".

"Ei suinkaan Mowcher?"

"Se juuri! Hän oli välttänyt takaa-ajajat ja aikoi karata Amerikaan varustettuna liinaperukilla, poskiparralla ja semmoisella täydellisellä valepuvulla, jonka vertaista ette elin-aikananne saa nähdä, kun tuo pikkuinen nainen, joka oli Southampton'issa, kohtasi hänet kadulla -- heti tunsi hänet terävällä silmällänsä -- juoksi hänen jalkojensa väliin, kaataaksensa häntä kumoon, ja piti kiinni hänestä, niinkuin julma kuolema".

"Oivallinen Miss Mowcher!" huudahdin minä.

"Niin olisitte sanoneet, jos, niinkuin minä, olisitte nähneet hänen seisovan tuolilla vieraitten miesten joukossa, kun varasta tutkittiin", sanoi ystäväni. "Varas oli lyönyt hänen kasvonsa verihaavoille ja kolhinut häntä mitä raaimmalla tavalla, kun tämä otti hänet kiinni, mutta nainen ei hellittänyt hänestä, ennenkuin hän oli lukon takana. Hän piti todella niin lujaan kiinni miehestä, että polisin täytyi viedä heidät molemmat yhdessä pois. Hän suoritti todistuksensa mitä reippaimmalla tavalla, ja tuomio-istuin kiitti häntä suuresti, ja hänelle huudettiin hurraata, siksi kuin hän pääsi asuntoonsa. Hän sanoi oikeuden edessä, että hän (sen johdosta, mitä hän varkaasta tiesi) olisi yksinään vanginnut tämän, vaikka se olisi ollut itse Simson. Ja totisesti luulen, että hän olisi niin tehnyt!"

Sama luulo oli minullakin, ja minä kunnioitin suuresti Miss Mowcher'ia siitä.

Me olimme nyt nähneet kaikki, mitä katsottavaa oli. Turha olisi ollut semmoiselle miehelle, kuin kunnian-arvoisalle Mr. Creakle'lle, selitellä, että Seitsemänkolmatta ja Kahdeksankolmatta olivat ihan muuttumattomat ja itsekaltaisensa; että mitä he nyt olivat, he aina olivat olleet; että ulkokullatut konnat ne juuri olivat omaiset tekemään semmoisia tunnustuksia semmoisessa paikassa; että he tiesivät niitten torihinnan, ainakin yhtä hyvin, kuin me, siinä suorassa edussa, joka heillä olisi siitä, kun he olivat maasta viedyt; sanalla sanoen, että se oli kokonaan mädännyt, ontelo, katseliaa tuskastuttava toimi. Me jätimme heidät heidän systeminsä ja heidän omaan haltuunsa, ja menimme kummastellen kotiin.

"Kenties se on hyvä asia, Traddles", arvelin minä, "että heikolla keppihevosella ratsastetaan kovasti, sillä sitä nopeammin se kuoliaaksi ratsastetaan".

"Minä toivon sitä", vastasi Traddles.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Valkeus loistaa tielleni.

Joulu lähestyi, ja minä olin ollut kotona kolmatta kuukautta. Minä olin usein nähnyt Agnesin. Vaikka yleisön ääni kovasti kehoitti minua ja vaikka tunteeni ja ponnistukseni sen johdosta olivat erittäin hartaat, kuulin aina hänen vähimmän ylistys-sanansa peräti toisella mielellä, kuin kenenkään muun.

Kumminkin kerran viikkoonsa ja välisti useammin ratsastin sinne ja vietin iltani siellä. Tavallisesti ratsastin takaisin yöllä; sillä tuo vanha, onneton tunne hiipi nyt aina ympärilläni -- synkeimpänä joka kerta, kuin jätin hänet -- ja minä olin mieluisammin ylhäällä ja ulkona, kuin liikuin entisyydessä väsyttävissä valvonnoissa tai surullisissa unelmissa. Minä kulutin pidemmän osan monesta kolkosta, murheellisesta yöstä näillä ratsas-retkillä, uudistaen, kulkiessani, noita ajatuksia, joissa olin askaroinnut pitkänä poissa-oloni aikana.

Taikka jos sanoisin, että kuuntelin noitten ajatusten kaikkua, lausuisin ehkä paremmin totuuden. Ne puhuttelivat minua kaukaa. Minä olin asettanut ne etäälle ja pysyin siinä paikassa, josta en mihinkään päässyt. Kun luin Agnesille, mitä kirjoitin; kun näin hänen kuuntelevat kasvonsa; viehätin häntä hymyihin tai kyyneliin; ja kuulin hänen sydämellisen äänensä niin vakavana puhuvan sen mielikuvituksen mailman varjokkaista tapauksista, jossa minä elin: ajattelin, mikä kohtaloni olisi voinut olla, mutta ajattelin vaan niin kuin, Doran naituani, olin ajatellut, mimmoisen olisin suonut vaimoni olevan.

Velvollisuuteni Agnesia kohtaan, joka rakasti minua semmoisella rakkaudella, jota minä itsekkäimmällä ja kurjimmalla tavalla ainaiseksi loukkaisin, jos häiritsin sitä; se kypsynyt vakuutus minussa, että minun, joka olin syypää omaan kohtalooni ja saanut, mitä niin kiihkeästi olin pyytänyt, ei sopinut nureksia, vaan ainoastaan kärsiä, sisälsi mitä tunsin ja mitä olin oppinut. Mutta minä rakastin häntä; ja nyt sain siitäkin jonkun lohdutuksen, että epämääräisesti ajattelin jotakin kaukaista aikaa, jona kenenkään moittimatta voisin tunnustaa sen; jona kaikki nämät olisivat ohitse; jona minun sopisi sanoa: "Agnes, niin oli, kun palasin kotiin; ja nyt olen vanha enkä ole sen jälkeen koskaan ollut rakastuneena!"

Agnesissa en kertaakaan huomannut mitään muutosta. Mimmoinen hän aina oli ollut minua kohtaan, semmoinen hän yhä oli. Hän oli kokonaan sama.

Tätini ja minun välilläni oli kotiin-tulostani asti tässä kohden vallinnut jonkunlainen, vaikk'ei juuri pakko eli koetus karttaa tätä ainetta, kuitenkin salainen vakuutus, että molemmat ajattelimme sitä, vaikkemme muodostaneet ajatuksiamme sanoiksi. Kun vanhan tapamme mukaan iltaisin istuimme valkean edessä, jouduimme usein tämmöiseen tilaan niin luonnollisesti ja omatietoisesti, kuin jos olisimme suorastaan sanoja käyttäneet. Mutta me pysyimme taukoamatta ääneti. Minä luulin, että hän oli kumminkin osaksi lukenut ajatukseni tuona kotiin-tuloni iltana, ja että hän täydellisesti ymmärsi, miks'en selvemmin lausunut ajatuksiani.

Kun joulu nyt oli tullut eikä Agnes ollut uskonut minulle mitään uutta, alkoi eräs epäilys, joka useita kertoja oli herännyt mielessäni -- tokko hänellä olisi tieto sydämeni todellisesta tilasta ja tokko se pelko, että hän tuottaisi minulle tuskaa, pidätti häntä -- kovasti rasittaa minua. Jos niin oli laita, oli uhraukseni joutava, selvin velvollisuuteni häntä kohtaan täyttämättä, ja minä tein alituisesti kurjalla tavalla, mitä olin kammonut tekemästä. Minä päätin saattaa tämän asian ihan selville, ja jos semmoinen aita oli meidän välillämme, kerrallaan ja lujalla kädellä hajottaa sen.

Oli -- mikä pysyväinen syy minulla on muistaa sitä! -- kylmä, tuima talvipäivä. Oli satanut lunta muutamia tunteja ennen ja lumi makasi, ei paksulta, mutta kovaksi jäätyneenä maassa. Merellä ulkopuolella akkunaani kävi viukka pohja-tuuli. Minä olin ajatellut, kuinka se kiiti noitten vuoristen lumi-kenttien ylitse Schweitzissä, joihin ei mikään inhimillinen jalka silloin päässyt; ja olin miettinyt, kumpi oli kolkompi, nuot yksinäiset seudut vai autio valtameri.

"Lähdetkö ratsastamaan tänään, Trot?" lausui tätini, pistäen päätänsä ovesta sisään.

"Lähden", sanoin minä. "Minä aion Canterbury'yn. Sovelias päivä ratsastaa".

"Minä toivon, että hevosesi ajattelee samoin", lausui tätini, "mutta tätä nykyä se seisoo ulkopuolella porttia, pää ja korvat alaspäin, niinkuin se ajattelisi talliansa paremmaksi".

Tätini, sopii minun huomauttaa, salli hevoseni käydä kielletyllä alueella, mutta ei ollut yhtäkään leppynyt aaseille.

"Se virkistyy kyllä pian!" arvelin minä.

"Ratsastus tekee kaikissa tapauksissa isännän hyvää", muistutti tätini, katsellen papereita pöydällä. "Voi, lapseni, sinä vietät sangen monta tuntia täällä! Kirjoja lukiessani minä en koskaan ajatellut, mitä työtä niitten kirjoittaminen vaatii".

"Siinä on välisti työtä kylläksi, kun pitää lukea niitä", vastasin minä. "Mitä niitten kirjoittamiseen tulee, on silläkin oma viehätyksensä, täti".

"Tietysti!" sanoi tätini. "Kunnian-himo, halu kiitokseen ja myötätunteisuuteen ja paljon muuta, arvaan minä? Kas niin. Onnea matkalle!"

"Tiedättekö mitään muuta Agnesin mieltymyksestä?" kysyin minä, asettuen levollisesti hänen eteensä -- hän oli taputtanut minua olkapäälle ja istunut tuolilleni.

Hän katsoi pikimmältä minua kasvoihin, ennenkuin hän vastasi:

"Minä luulen tietäväni, Trot".

"Oletteko saaneet mitään vahvistusta ajatuksiinne?" kysyin minä.

"Luulen saaneeni, Trot".

Hän katseli minua niin vakaasti jonkunlaisella epäilyksellä tai säälillä tai kahdenvaiheisuudella rakkautensa vuoksi, että minun täytyi lujasti päättää näyttää aivan iloiselta.

"Ja mikä vielä enempi on, Trot" -- lausui tätini.

"No!"

"Minä luulen, että Agnes pian menee naimisiin".

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoin minä iloisesti.

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi tätini, "ja hänen puolisoansa myöskin!"

Minä toistin tätini sanat, erosin hänestä, astuin nopeasti portaita alas, nousin hevoseni selkään ja ratsastin pois. Nyt oli suurempi syy, kuin ennen, tehdä, mitä olin päättänyt tehdä.

Kuinka hyvin minä muistan tämän talvisen ratsastuksen! Jäähileet, joita tuuli pyyhki pois ruohon lehdistä ja lennätti vasten kasvojani; hevoskavioin lujan kopinan, joka kaikkui tanteresta; kovaksi kylmettyneet pelto-vaot; lumikinokset, jotka tuoksahtelivat vähän kalkkikuopassa, kun vihurit ahdistivat sitä; heinävaunujen höyryävät juhdat, jotka pysähtyivät mäellä huokaamaan ja sointuisasti pudistivat kellojansa; hieta-särkkien valjenneet vietokset ja notkot, jotka kuvautuivat tummaa taivasta vastaan, niinkuin olisivat olleet piirretyt suunnattoman suurelle liuskakivitaululle!

Minä tapasin Agnesin yksinään. Pikku tytöt olivat lähteneet omiin koteihinsa, ja hän istui yksinään valkean ääressä ja luki. Hän laski pois kirjansa, kun hän näki minun tulevan sisään, ja kun hän oli toivottanut minua tervetulleeksi, niinkuin tavallisesti, otti hän työkorinsa ja istui yhteen noista vanhan-aikaisista akkuna-loukoista.

Minä asetuin hänen viereensä akkunan-istuimelle, ja me puhuimme silloisesta työstäni, milloin se valmistuisi ja kuinka paljon olin edistynyt siitä kuin viimein kävin siellä. Agnes oli hyvin iloinen ja ennusti nauraen, että minä pian tulisin niin kuuluisaksi, ettei sopinut puhua minun kanssani semmoisissa aineissa.

"Minä käytän siis nykyistä aikaa hyväkseni", lausui Agnes, "ja puhun kanssasi, niin kauan kuin saan".