Part 40

Pikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä kertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja luki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli jotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea, hiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta tällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä kertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.

Mr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta takaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui siivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen lämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin sovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi itse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.

Minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "kuinka voitte, Mr. Chillip?"

Hän hämmästyi kovasti, kun outo näin odottamatta puhutteli häntä, ja vastasi hitaisella tavallansa: "minä kiitän teitä, Sir, te olette sangen hyvä. Kiitoksia, Sir. Minä toivon, että _te_ voitte hyvin".

"Te ette muista minua?" sanoin minä.

"Kyllä, Sir", vastasi Mr. Chillip, leppeästi hymyillen ja pudistaen päätänsä minua tarkastellessaan, "minusta tuntuu, kuin kasvoissanne olisi jotakin tuttua, Sir; mutta nimeänne tavottelen turhaan".

"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse", vastasin minä.

"Tiesinkö todella, Sir?" lausui Mr. Chillip. "Onko mahdollista, että minun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun --?"

"On", sanoin minä.

"Herranen aika!" huudahti Mr. Chillip. "Mutta epäilemättä olette sen jälkeen suuresti muuttuneet, Sir?"

"Arvattavasti", vastasin minä.

"No, Sir", muistutti Mr. Chillip, "minä toivon, että annatte minulle anteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan nimenne?"

Kun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän oikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä hänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman pari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun joku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti kuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän palautti sen eheänä takaisin.

"Hyvä Jumala, Sir!" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää kallellansa. "Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä luulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella teitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne kaltainen, Sir".

"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni", huomautin minä.

"Aivan totta, Sir", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. "Ja kaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme tiedämme maineenne, Sir", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen jälleen vähäistä päätänsä. "Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir", sanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. "Se kysyy varmaan voimianne, Sir!"

"Missä tätä nykyä asutte?" kysyin hänen viereensä istuen.

"Minä asun muutamien penikulmien päässä Bury St. Edmunds'ista, Sir", vastasi Mr. Chillip. "Kun Mrs. Chillip isänsä testamentin kautta sai vähäisen omaisuuden sielläpäin, ostin viran-harjoitus-oikeuden siellä, jossa, niinkuin varmaan ilolla kuulette, menestyn varsin hyvin. Tyttäreni on nyt kasvanut aika ihmiseksi, Sir", arveli Mr. Chillip, pudistaen taas pikkuista päätänsä. "Menneellä viikkoa äiti laski alas kaksi poimua hänen hameestaan. Niin aika menee, Sir!"

Koska pikku mies, tätä mietettä lausuessaan, nosti nyt tyhjänä olevan lasinsa huulilleen, esittelin hänelle, että hän antaisi täyttää sen uudestaan ja joisi toisen lasin minun seurassani. "Hyvä, Sir", vastasi hän verkkaisella tavallansa, "siinä on enemmän, kuin mitä olen tottunut juomaan, mutta minä en voi kieltää itseltäni iloa haastella teidän kanssanne. Näyttää siltä kuin vasta eilis-päivänä minun olisi ollut kunnia hoitaa teitä tuhka-rupulissa. Te pääsitte siitä mainion hyvällä tavalla, Sir!"

Minä kiitin häntä tästä kohteliaisuudesta ja tilasin toddyn, joka pian tuotiin. "Aivan tavatonta ylellisyyttä!" lausui Mr. Chillip, liikuttaen sitä, "mutta minä en voi vastustaa niin erinomaista tilaisuutta! Teillä ei ole mitään perhettä, Sir?"

Minä pudistin päätäni.

"Minun on tullut tietoihini, että joku aika sitten suuri suru on kohdannut teitä, Sir", arveli Mr. Chillip, "minä kuulin sen isäpuolenne sisarelta. Kovin luja-luontoinen nainen, Sir?"

"No niin", sanoin minä, "luja kyllä. Missä te hänet olette tavanneet, Mr. Chillip?"

"Ettekö tiedä, Sir", vastasi Mr. Chillip leppeimmällä hymyllänsä, "että isäpuolenne taas on naapurinani?"

"En", lausuin minä.

"Niin hän on, Sir!" arveli Mr. Chillip. "Nai nuoren ladyn sieltäpäin, jolla oli raukalla sangen sievä pikkuinen omaisuus. -- Mutta tuo aivojen työ, Sir. Ettekö tunne, että se väsyttää teitä?" lausui Mr. Chillip, katsellen minua niinkuin ihmettelevä punakerttu.

Minä väistin tätä kysymystä ja palasin Murdstone'ihin. "Minä tiedän, että Mr. Murdstone meni uudestaan naimisiin. Oletteko te perheen lääkäri?" kysyin minä.

"En säännöllisesti. Minua on käsketty välisti tulemaan heidän luoksensa", vastasi hän. "Lujuuden organi Mr. Murdstone'ssa ja hänen sisaressaan frenologisesti kovin kasvanut, Sir!"

Minä vastasin niin selvästi osoittavalla katseella, että Mr. Chillip siitä ja toddysta rohjentui, pudisti päätänsä useita kertoja ja huudahti miettiväisesti: "voi minua! Me muistamme vanhoja aikoja, Mr. Copperfield!"

"Ja veli ja sisar jatkavat kaiketi vanhalla tavallaan?" sanoin minä.

"Niin, Sir", vastasi Mr. Chillip, "lääkäri, joka niin paljon liikkuu perheissä, ei saisi nähdä eikä kuulla muuta kuin ammattinsa asioita. Kuitenkin täytyy minun sanoa, että he ovat kovin ankarat, Sir, sekä mitä tähän että tulevaan elämään tulee".

"Ei tulevan elämän järjestämisessä heillä suurta väliä pidetä, uskallan väittää", vastasin minä; "mutta mitä he tässä toimittelevat?"

Mr. Chillip pudisti päätänsä, liikutti toddyansa ja maisteli sitä.

"Hän oli viehättävä nainen, Sir!" lausui hän vaikeroivalla tavalla.

"Nykyinen Mrs. Murdstone'ko?"

"Todellakin viehättävä nainen, Sir", arveli Mr. Chillip; "niin rakastettava, kuin suinkin mahdollista! Mrs. Chillip'in ajatus on, että hänen sydämensä kokonaan on sortunut hänen naimisensa jälkeen ja että hän on melkein mieletön murheesta. Ja naiset", muistutti Mr. Chillip pelokkaasti, "ovat mainiot huomaamaan, Sir".

"Hän oli kaiketi kukistettava, ja heidän inhottavan kaavansa mukaan taivutettava; Jumala häntä armahtakoon!" sanoin minä. "Kaikki on luultavasti jo suoritettu?"

"Niin, Sir, ensiksi oli ankaria riitoja, vakuutan teille", lausui Mr. Chillip, "mutta Mrs. Murdstone ei ole enää muuta kuin varjo. Katsottaisiinko sopimattomaksi, jos kahden kesken sanoisin teille, Sir, että sen jälkeen kuin Miss Murdstone tuli auttamaan, tämä ja veli yhdessä melkein ovat saattaneet hänet heikkopäiseksi".

Minä sanoin hänelle, että minun oli helppo uskoa sitä.

"Minä en epäile väittäissäni", lausui Mr. Chillip, vahvistaen itseänsä uudella toddyn siemauksella, "meidän kesken puhuen, Sir, että nykyisen Mrs. Murdstone'n äiti kuoli siitä. Taikka että tyrannius, ikävyys ja alinomaiset kiusat ovat tehneet Mrs. Murdstone'n melkein vähäjärkiseksi. Hän oli ennen avioliittoansa vilkas nuori nainen, Sir, mutta heidän kolkkoutensa ja tylyytensä teki lopun hänestä. He seuraavat häntä nyt enemmän vangin-vartioina, kuin puolisona ja kälynä. Juuri tätä arveli Mrs. Chillip minulle viime viikolla. Ja minä vakuutan teille, Sir, että naiset ovat hyvät huomaamaan. Mrs. Chillip itse on mainio huomaamaan!"

"Teeskeleekö Mr. Murdstone vielä synkällä tavallaan jumalisuutta? (minä häpeän käyttämästä tätä sanaa tämmöisessä yhteydessä)", kysyin minä.

"Te lausutte, Sir", sanoi Mr. Chillip, jonka silmäluomet kävivät aivan punaisiksi siitä oudosta juomasta, jota hän nautti, "yhden Mrs. Chillip'in terävimmistä arveluista. Mrs. Chillip", jatkoi hän tyvenimmällä ja verkkaisimmalla tavallansa, "oikein sähköytti minua, kun hän sanoi, että Mr. Murdstone asettaa ylös oman kuvansa ja nimittää sitä jumalalliseksi luonnoksi. Minut olisi saanut kaadetuksi kumoon, Sir, höyhenellä, vakuutan teille, kun Mrs. Chillip sanoi niin. Naiset ovat hyvät huomaamaan, Sir!"

"Sisällisen aavistuksen kautta", arvelin minä hänen suurimmaksi iloksensa.

"Minua ilahuttaa erinomaisesti, että joku puollustaa minun ajatustani, Sir", vastasi hän. "Se ei tapahdu usein, että tohdin lausua jotakin ajatusta muissa, kuin lääketieteen asioissa, vakuutan teille. Mr. Murdstone pitää välisti julkisia saarnoja, ja on sanottu -- lyhyeltä, Sir, Mrs. Chillip sanoi -- että mitä kamalammaksi tyranniksi hän viime aikoina on ruvennut, sitä ankarampi hän on opissaan".

"Minä luulen, että Mrs. Chillip on ihan oikeassa", sanoin minä.

"Mrs. Chillip menee niin pitkälle", jatkoi suuresti rohkaistuna tuo kaikkein suopein pikku mies, "että hän sanoo, että mitä semmoiset ihmiset väärin uskonnoksensa nimittävät, on vaan aukko, jonka kautta he purkaavat pahan sisunsa ja hävyttömyytensä. Ja tiedättekö, että minun täytyy tunnustaa, Sir", lisäsi hän, leppeästi kallistaen päätänsä, "etten minä Uudesta Testamentista löydä mitään puollustusta Mr. ja Miss Murdstone'lle?"

"En minäkään koskaan ole löytänyt", vastasin minä.

"Muutoin, Sir", lausui Mr. Chillip, "ei heitä yhtään rakasteta; ja koska he ovat hyvin kerkeät tuomitsemaan jokaista, joka ei rakasta heitä, turmioon, on todella paljon turmiollista menoa par'aikaa paikkakunnassamme! Kuitenkin, niinkuin Mrs. Chillip sanoo, Sir, kärsivät he alinomaista rangaistusta, sillä heidän täytyy kääntyä sisäänpäin ja ravita itseänsä omilla sydämillänsä, ja heidän omat sydämensä ovat kovin huono ravinto. Mutta puhutaan nyt, Sir, vähän teidän aivoistanne, jos annatte minulle anteeksi. Ettekö kiihdytä niitä liiaksi, Sir?"

Koska Mr. Chillip'in omat aivot olivat toddysta kiihtyneet, ei minun ollut vaikea kääntää hänen huomiotansa hänen omiin asioihinsa, joista hän seuraavan puolen tunnin puhui aivan leveästi, jutellen minulle muun muassa, että hän tällä kertaa oli Gray's Inn'in kahvilassa jollekulle hourupäisten hoitokunnalle antamassa ammatillista lausettansa erään sairaan tilasta, jolta liiallinen juominen oli vienyt järjen.

"Ja minä vakuutan teille, Sir", arveli hän, "että olen erittäin herkkä-hermoinen semmoisissa tiloissa. Minä en voisi kestää, että minua tiuskitaan, Sir. Se lannistaa kokonaan rohkeuteni. Tiedättekö, että meni iso aika, ennenkuin toinnuin tuon pelottavan ladyn käytöksen jälkeen samana yönä, jona te synnyitte, Mr. Copperfield?"

Minä kerroin hänelle, että varhain aamulla aioin lähteä tätini, mainitun yön lohikäärmeen luo, ja että tämä oli perin helläsydäminen ja oivallinen nainen, niinkuin Mr. Chillip varsin hyvin tietäisi, jos hän vaan tuntisi hänet paremmin. Yksistään se ajatus, että hän kerta vielä joutuisi näkemään tätiäni, näytti kauhistuttavan häntä. Hän vastasi vähäisellä, heikolla hymyllä: "onko hän semmoinen, Sir? Oikein totta?" ja käski melkein kohta kynttilää ja meni levolle, niinkuin hän ei olisi hyvissä turvissa missään muualla. Tosin hän ei hoiperrellut toddystansa, mutta minä luulisin, että hänen hiljainen pikku valtasuonensa sykähteli pari, kolme kertaa enemmän minutissa, kuin se oli sykähdellyt tuon tärkeän illan jälkeen, jolloin tätini niin pahasti pettyi ja tähtäsi lyödäksensä Mr. Chillip'iä hatullaan.

Aivan väsyneenä menin minäkin levolle sydän-yön aikaan; vietin seuraavan päivän Dover'in vaunuissa ja ilmestyin yhtäkkiä eheänä ja terveenä tätini vanhassa vierashuoneessa, jossa hän juuri joi teetä (hän käytti nyt aina silmälaseja) ja jossa hän, Mr. Dick ja rakas, vanha Peggottyni, joka toimitti emännöitsiän virkaa, vastaan-ottivat minut avo-sylin ja ilon kyynelillä. Tätiäni huvitti suuresti, kun rupesimme puhumaan tyvenesti ja minä kerroin, kuinka olin tavannut Mr. Chillip'in ja kuinka tämä piti häntä niin kauheassa muistossa; ja sekä hän että Peggotty juttelivat paljon äiti vainajani toisesta puolisosta ja tuosta "murhaaja sisaresta" -- jota, luullakseni, tätini ei ikinä olisi nimittänyt ristimä-nimellä, ei liika-nimellä eikä yleensä milläkään muulla tavalla, vaikka hän olisi saanut mitä rangaistusta tahansa.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Agnes.

Kun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön saakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla lailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli lähettänyt useita pieniä summia noitten "rahallisten sitoumusten" lunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten tuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut tätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti oli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt naimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse viimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän kaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja läsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai vähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan tavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle, kuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai käsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä tämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista ja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä kitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi, yleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut täydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.

"Ja milloin, Trot", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla tavallamme istuimme valkean edessä; "milloin sinä menet Canterbury'yn?"

"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna, jollette te, täti, tahdo seurata minua?"

"En!" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. "Minä aion pysyä, missä olen".

"Siinä tapauksessa ratsastan sinne", arvelin minä. "Minä en olisi tänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin lähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän".

Hän oli hyvillään, mutta vastasi: "Trot, Trot; _minun_ vanhat luuni olisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!" ja taputti lempeästi kättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.

Miettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin likellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin kauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat minulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli edessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. "Voi, Trot", olin kuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet paremmin nyt. "Sokea, sokea, sokea!"

Me pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni, huomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut ajatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo seurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.

"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä"; arveli tätini, "vaikka kaikin päin parempana -- ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää huomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja, oman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni, semmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy sillä tapaa mittaaminen".

"Saavat todella", lausuin minä.

"Sinä tapaat Agnesin", jatkoi tätini, "niin hyvänä, niin kauniina, niin vakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos tietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle".

Parempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa nuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!

"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä, itsensä kaltaisiksi", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "tietää Jumala, että hän hyvin käyttää elämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona päivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja onnellinen".

"Onko Agnesilla mitään" -- minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.

"No? Kuinka? Mitään mitä?" kysyi tätini terävästi.

"Mitään kosijaa", sanoin minä.

"Pari kymmentä", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella ylpeydellä. "Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun poissa ollessasi, rakas poikani!"

"Epäilemättä", arvelin minä. "Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään kosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton huolia".

Tätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen silmiänsä minua kohden sanoi hän:

"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot".

"Ja on itse rakastettu?" kysyin minä.

"Trot", vastasi tätini vakavasti, "siitä en saata sanoa mitään. Minulla ei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan uskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa".

Hän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen vapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli huomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne päätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja kaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.

"Jos niin olisi laita", aloitin minä, "ja minä toivon, että niin on --"

"Minä en tiedä, että niin on", lausui tätini lyhyesti. "Minun luuloni eivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä ehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua".

"Jos niin olisi laita", toistin minä, "kertoo Agnes kyllä sen minulle aikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene vastahakoinen luottamaan minuun".

Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä. Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme yöksi.

Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä en saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että saisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian joutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.

Ennen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin hiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja minulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin takaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään. Minä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta siihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr. Micawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen vierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava, vanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan samanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin sen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss Wickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle eräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita yksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä astuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen. Ne kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat hyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa harjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla. Kaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat pujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina onnellisina aikoina.

Minä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella puolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä sateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa ajatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä silmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään kalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon, juoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun oli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat kaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä, palasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan, märkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten tuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla vaivalloisella matkallani.

Paneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja kääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun silmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä rinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.

"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä".

"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!"

"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!"

Minä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat ääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen enkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä, josta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.

Hän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä -- minä olin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis minulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin siunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin usein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat äänettömät.

Omalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti minut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä, jonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle hellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla kosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei yksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa enkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan tahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo kallis olento, elämäni hyvä enkeli?

"Entä sinä itse, Agnes", sanoin minä hetken perästä. "Kerro minulle jotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta elämästäsi koko tämän ajan kuluessa!"

"Mitäpä minä kertoisin?" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. "Isä voi hyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme -- huolemme ovat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin -- ja kun tiedät nämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki".

"Kaikki, Agnes?" sanoin minä.

Hän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen kasvoissaan.

"Eikö mitään muuta, sisar?" kysyin minä.

Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.

Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut; sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi levottomaksi, ja jätin asian sikseen.

"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"

"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.

"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"

"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".

"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.

Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.

"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".