Part 33

Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo: seisahdu ja muista minua -- käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä, kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä, etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa; mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.

He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.

Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja leppeästi nuolee hänen kättänsä.

Dora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään kärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen hyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää itsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja ystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat katsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä onnellisesta ajasta.

Mikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni -- ja kaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona -- kun istun hiljaisessa, puoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa kiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista noista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.

* * * * *

On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.

"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika", sanoo hän, kun minä hymyilen, "vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa sanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin ensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja kummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka narrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!"

"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut sinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut olin".

"Voi! mutta _silloin_ minä en tahtonut ilmoittaa _sinulle_", sanoo Dora, "kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella rakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa tehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme semmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja kävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?"

"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi sinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni".

"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi olen!"

* * * * *

On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.

"Doady!"

"Rakas Dorani!"

"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".

"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".

"Kirjoitatko?"

"Kohta".

"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole, rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"

"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja hän tulee epäilemättä".

"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaa Dora, käsivarsi kaulassani.

"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"

"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä olen?"

"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"

"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan onnellinen.

"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".

"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".

"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen -- sinä tiedät, että minä aina olin tyhmä, pikkuinen olento! -- ettei se koskaan tapahdu!"

"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"

"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa tyhjän tuolin edessä!"

* * * * *

On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja iloinen. Nyt olemme kahden kesken.

Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni, hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.

"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä katsannolla.

"Paheksi, armaani?"

"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady, minä pelkään, että olin liian nuori".

Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.

"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen, että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".

Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä sovelias kuin minä mieheksi!"

"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla. "Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä olet kovin taitava, mutta en minä".

"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".

"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut. Parempi näin".

"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen sana tuntuu moitteelta!"

"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni -- se oli ainoa ansio, joka minulla oli, paitsi että olin kaunis -- taikka että sinusta näytin siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"

"Kovin! Kovin!"

"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"

"Se on vanhalla paikallansa".

"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen, sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään -- ei edes tädin -- tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa aivan yksin".

Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.

"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään. "Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"

* * * * *

Agnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan hänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.

Jip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä flanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa korkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja harjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti -- kovasti.

Minä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella kaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen. Minä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen sen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo muistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli, kun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja hänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen rakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen? Harjaantumaton sydän, vastaa!

Kuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha kumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos huoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä ylikerrokseen.

"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!"

Se tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät silmänsä kasvojani kohden.

"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!"

Se laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin nukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.

"Voi Agnes! Katso, katso tänne!"

-- Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo kammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin nostettu käsi!

"Agnes?"

Se on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut muististani.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Mr. Micawber'in raha-asiat.

Tämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan alla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin elämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan löytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon minä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin verkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen nyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja lopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä todennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan. Niinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti tiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen tuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta muistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä sadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.

Milloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka tapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja matkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi niin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme sinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus lähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin hiljainen, etten tiedä sen enempää.

Ja nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä ja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku profeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä onnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä surussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi edessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento yksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui vaimo-lapsukaiseni hymyillen -- he kertoivat sen minulle, kun kykenin kuulemaan sitä -- uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin, ensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja rauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat niinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta harjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat minun jatkaa.

Minun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty keskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli eronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber nimitti "Heep'in lopulliseksi murentamiseksi", ja siirtolaisten lähtöä.

Traddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni kehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja minä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in asuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä oli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber raukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän kovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää, jota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.

"No, Mr. ja Mrs. Micawber", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme käyneet istumaan. "Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta muuttamisesta?"

"Rakas Madam", vastasi Mr. Micawber, "kenties minä en voi paremmin ilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne ja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme tulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian sanat:

'Ruuhemme rannassa kiikkuu, Laivamme laineilla liikkuu'".

"Se on oikein", arveli tätini. "Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää järkevästä päätöksestänne".

"Madam, te teette meille suuren kunnian", vastasi Mr. Micawber ja veti samalla esiin jonkun muistokirjan. "Mitä siihen rahalliseen apuun tulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme yrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa ja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni -- varustettuina, sitä on tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri parlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät -- kahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi. Siinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin kahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta; mutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa, että -- jotakin -- ilmaantuisi. Ehk'emme ole", lausui Mr. Micawber, katsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja tynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, "kun ensimäinen reverssi on lunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole saaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti vaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon kohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa".

"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir", vastasi tätini.

"Madam", vastasi hän, "Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi kiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä minä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja aivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan uutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista harppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä itsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät määräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken".

Minä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen sananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan pannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti osoittavalla yskällä: "niinkuin miehen ja miehen kesken".

"Minä ehdottelen", lausui Mr. Micawber, "vekseleitä -- mukava keksintö kauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme kiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon tekemistä niitten kanssa aina siitä saakka -- koska niitä sopii diskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta katsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia asiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken".

Tätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet olivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi vaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.

"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam", lausui Mr. Micawber jonkunlaisella ylpeydellä, "joilla varustamme itseämme sen kohtalon vastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän saadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi eräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia -- jos sitä processiksi sopii nimittää -- jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni ovat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat, niitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin köyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja tuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin. Itse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen taitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä, ajamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat, ovat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista palvelusta -- joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta, ei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä sadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa".

"Kaikki aivan oikein", lausui tätini kehoittavaisesti. "Mrs. Micawber on epäilemättä myös ollut ahkera".

"Rakas Madam", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella muodollansa, "minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut semmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen taikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes vaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen voinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt lavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni, vanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, "että minusta näyttää kuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen; jolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr. Micawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee laskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr. Micawber'in kanssa".

Minä vastasin, että myöskin ajattelin niin.

"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "jolta _minä_ katselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä piirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni liiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin tuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja heimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli se kuinka perätön tahansa".

"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am", arveli tätini.

"Juuri niin", yhtyi häneen Mrs. Micawber. "No, minä olen ehkä erhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta yksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in välillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni puolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en voi olla ajattelematta", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla, "että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber ahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä -- minä en tarkoita lapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi ja rahamarkkinoilla myytäväksi".

Se teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän havaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut sitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: "Noh, Ma'am, ylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!"

"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka niin kauan ovat kytkeneet häntä", lausui Mrs. Micawber, "ja aloittaa uutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen luonnonlahjoillensa -- joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä asia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa vaikutus-alaa -- näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria tästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr. Micawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka heimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani jäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr. Micawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä".

"Rakas ystäväni", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, "lienee paras, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään mielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin olevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun heimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika veijareita".

"Ei, Micawber!" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. "Sinä et ole koskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua".

Mr. Micawber yski.

"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber", sanoi hänen vaimonsa. "He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän onnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa".

"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani", lausui Mr. Micawber leppyen, "että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan vähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että minä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin kunnioittamaan minua -- lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi kohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää Englannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään lisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he alentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi -- jonka asian yhteinen kokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi -- olkoon se kaukana minusta, että estäisin mieli-haluasi".