Part 32

"'Asian laita on nimittäin tämä tämmöinen. Koska Mr. W. oli heikko ja mahdollisuuden piirissä oli, että hänen kuolemansa johdosta tulisi ilmi muutamia seikkoja ja, niinkuin minä, Wilkins Micawber, allekirjoittanut, otaksun, se valta kukistuisi, joka -- _Heep'illä_ -- oli W:n perheen suhteen, jollei voisi salaisesti taivuttaa hänen tytärtänsä lapsellisesta rakkaudesta suostumaan siihen, ettei mihinkään tutkintoon firman asioista koskaan ruvettaisi, katsoi sanottu -- _Heep_ -- hyödylliseksi pitää varalla velkaseteliä, jonka Mr. W. muka oli antanut hänelle ennen mainituista kahdestatoistatuhannesta kuudesta sadasta ja neljästätoista punnasta, kahdesta shillingistä ja yhdeksästä pennystä ynnä koroista, ja jossa sanottiin, että -- _Heep_ -- edeltäpäin oli maksanut rahat Mr. W:lle, Mr. W:iä häpeästä pelastaaksensa; vaikka hän todella ei koskaan ollut tätä summaa antanut, vaan se jo aikaa sitten oli takaisin maksettu. Tämän dokumentin allekirjoitukset, joita muka Mr. W. on kirjoittanut ja Wilkins Micawber todistanut, on -- _Heep_ -- vääristänyt. Minulla on hallussani hänen käsi- ja päiväkirjansa, jossa tavataan monta samanlaista Mr. W:in nimen mukailemaa; tuli on sieltä täältä vahingoittanut niitä, mutta jokainen voi lukea niitä. Minä en ole koskaan todistanut mitään semmoista dokumenttia. Ja minulla on itse dokumentti hallussani'".

Ylös hypähtäen otti Uriah Heep plakkaristansa avainkimpun ja avasi erään laatikon, rupesi sitten yht'äkkiä miettimään, mitä hän aikoi tehdä, ja kääntyi taas meitä kohden laatikkoon katsomatta.

"'Ja minulla on itse dokumentti hallussani'", luki Mr. Micawber uudestaan, katsoen ympärillensä, niinkuin se olisi ollut teksti hänen saarnassansa -- "se on: se oli minulla varhain tänä aamuna, kun tämä kirjoitettiin, mutta minä olen sitten jättänyt sen Mr. Traddles'ille".

"Se on aivan oikein", myönsi Traddles.

"Ury, Ury!" huusi äiti, "ole nöyrä ja sovi pois. Minä tiedän, että poikani tahtoo olla nöyrä, gentlemanit, jos annatte hänelle mietintö-aikaa. Mr. Copperfield, te tiedätte varmaan, että hän aina oli hyvin nöyrä, Sir!"

Oli omituista nähdä, kuinka äiti yhä piti kiinni vanhasta tempusta, kun poika jo oli heittänyt sen hyödyttömänä.

"Äiti", lausui hän, maltittomasti purren siihen nenäliinaan, joka oli kääritty hänen kätensä ympäri, "tekisitte paremmin, jos ottaisitte ladatun pyssyn ja ampuisitte minut".

"Mutta minä rakastan sinua, Ury", huusi Mrs. Heep. Enkä minä epäile, että hän teki niin taikka että Uriah rakasti häntä, näyttipä se kuinka kummalliselta hyvänsä; vaikka, totta puhuen, he olivat yhtäläinen pari! "Enkä minä voi kuulla, kuinka sinä yllytät gentlemaneja ja saatat itsesi vielä suurempaan vaaraan. Minä sanoin ensiksi tuolle gentlemanille, kun hän ilmoitti minulle ylikerroksessa, että asia oli tullut ilmi, että tahdoin vastata siitä, että sinä olisit nöyrä ja taipuisit antamaan hyvitystä. Oi, katsokaat, kuinka nöyrä _minä_ olen, gentlemanit, älkäätkä huoliko hänestä!"

"Tuossa seisoo Copperfield, äiti", vastasi Uriah vihaisesti, laihalla sormellansa osoittaen minua, jota vastaan koko hänen suuttumuksensa oli kääntynyt, koska olin muka päämies asian ilmi tuonnissa; enkä minä poistanut hänestä tätä harhaluuloa; "tuossa seisoo Copperfield, joka olisi maksanut teille sata puntaa, vaikk'ette olisi sanoneet niinkään paljon, kuin mitä olette sanoneet".

"Minä en voi auttaa sitä, Ury", huusi hänen äitinsä. "Minä en voi nähdä, että menet vaaraan sen kautta, että pidät päätäsi niin pystyssä. Parempi on, että olet nöyrä, niinkuin aina olit".

Uriah puri vähän aikaa nenäliinaansa ja sanoi sitten minulle, otsaansa rypistäen:

"Mitä muuta aiotte tuoda esiin? Jos teillä on jotakin, ilmoittakaat se. Miksi katselette minua tuolla tapaa?"

Mr. Micawber ryhtyi nopeasti jälleen kirjeesensä, suuresti iloissaan, kun hän sai palata semmoiseen toimeen, joka tyydytti häntä niin paljon.

"'Kolmanneksi. Ja viimeiseksi. Minun on nyt tilaisuus -- _Heep'in_ -- väärien kirjojen ja -- _Heep'in_ -- oikeitten muistoonpanojen avulla, jotka alkavat tuolla osaksi hävitetyllä päiväkirjalla (jota minä en pystynyt ymmärtämään siihen aikaan, kuin muutimme nykyiseen asuntoomme ja Mrs. Micawber satunnaisesti löysi sen siitä arkusta elikkä laatikosta, jonka on määrä vastaan-ottaa kodillisella liedellämme poltettu tuhka), todistaa, että onnettoman Mr. W:in heikkoja puolia, vikoja, jopa hyviä avujakin, isällistä rakkautta ja kunniantuntoa on vuosikaudet käytetty ja pinnistetty -- _Heep'in_ -- huonoja tarkoituksia varten; että Mr. W:iä on monta vuotta petetty ja ryöstetty jos jollakin tavalla tuon ahneen, viekkaan ja kiskovan -- _Heep'in_ -- rikastumiseksi; että -- _Heep'in_ -- päätarkoitus oli, paitsi voiton-toivonsa tyydyttämistä, Mr. W:in ja Miss W:in periujuurinen kukistaminen oman valtansa alle (mitä hän lisäksi tämän jälkimäisen suhteen tavotteli, siitä en puhu mitään); että hänen viimeinen, ainoastaan muutamia kuukausia sitten toimitettu tekonsa oli se, että hän houkutteli Mr. W:in kirjallisesti luopumaan osastansa firmassa niinkuin myöskin jättämään yksin huonekalunsakin määrättyä vuotuista maksoa vastaan, jonka -- _Heep_ -- oikein ja rehellisesti oli suorittava joka vuosi noina neljänä kvarttali-päivänä; että nämät paulat, jotka alkoivat huolestuttavilla ja väärennetyillä kertomuksilla niistä tiluksista, jotka olivat Mr. W:in hallussa siihen aikaan, kuin Mr. W. oli ryhtynyt varomattomiin ja huonosti suunniteltuihin asiahankkeisin eikä hänellä ollut takanansa niitä rahoja, joista hänen tuli siveelliseltä ja lailliselta kannalta vastata; -- jatkaantuivat valheteltuilla rahalainoilla suunnatonta korkoa vastaan, jotka lainat todella tulivat -- _Heep'iltä_ -- ja joihin -- _Heep_ -- ensin oli vilpillisesti saanut taikka vienyt rahat Mr. W:iltä itseltä sillä varjolla, että niitä tarvittiin kauppatuumiin tai muihin yrityksiin; -- ja lisääntyivät useilla erilaisilla tunnottomilla juonilla -- vähitellen kiristyivät siinä määrässä, ettei tuo onneton Mr. W. tietänyt, mikä neuvoksi. Hävinneenä, jommoiseksi hän katsoi itseään yhtä paljon varojen kuin kaikkien muitten toivojen ja kunnian puolesta, luotti hän kokonaan tuohon hirviöön ihmishaamussa'" -- Mr. Micawber pani erinäistä pontta tähän, koska se oli uusi lausetavan muodostus -- "'joka oli tehnyt itsensä tarpeelliseksi hänelle ja näin aikaan-saanut hänen perikatonsa. Kaikki nämät lupaan näyttää todeksi. Arvattavasti paljon enemmänkin!'"

Minä kuiskasin muutamia sanoja Agnesille, joka itki minun vieressäni puoleksi ilosta, puoleksi surusta; ja jonkunlainen liikunto syntyi meidän joukossamme, niinkuin Mr. Micawber olisi päättänyt. Mutta hän sanoi erinomaisella vakavuudella: "antakaat minulle anteeksi", ja ryhtyi kirjoituksensa loppu-osaan syvimmällä alakuloisuudella, johon sydämellinen mielihyvä yhdistyi.

"'Minä olen päättänyt. Minun tulee nyt vaan näyttää nämät syytökset todeksi ja sitten kova-osaisen perheeni kanssa kadota siitä maakunnasta, jolle näytämme olevan rasitukseksi. Tämä on pian tehty. Sopii hyvällä syyllä arvata, että pikku lapsemme ensiksi nääntyy ruoan-puutteesen, koska se on heikoin jäsen joukossamme, ja että kaksoisemme lähinnä seuraavat. Olkoon niin! Mitä minuun tulee, on pilgrimi-retkeni tänne Canterbury'yn tehnyt paljon; velkavankeus ja puute tekevät pian enemmän. Minä toivon, että tämän tutkimukseni vaiva ja vaara -- sen vähimmät tuotteet ovat verkalleen poimitut kokoon kiireisten virkatointen päälle tunkiessa, painavissa rahallisissa huolissa, aamun valjetessa, kasteisina iltoina, yön varjoissa, erään semmoisen miehen silmän helteessä, jota olisi tarpeeton nimittää pahaksi hengeksi -- ynnä minun, köyhän perheen-isän, ponnistus saada tämä tutkimus, kun se päättyy, kantamaan hyviä hedelmiä -- ovat niinkuin muutamat pisarat viiniä sirotettuna hauta-roviolleni. Muuta en pyydä. Puollustuksekseni sanottakoon vaan, niinkuin on sanottu eräästä miehuullisesta ja etevästä merisankarista, johon en tahdo ensinkään verrata itseäni, että mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt ilman mitään ahneita ja itsekkäitä tarkoituksia

Englannin e'estä, kodin ja kauneuden. Pysyen aina &c. &c. _Wilkins Micawber_".

Kovasti liikutettuna, mutta samalla myös suuresti ihastuneena taitti Mr. Micawber kokoon kirjeensä ja antoi sen kumartaen tädilleni niinkuin jotakin, jota tämä mielellään tallettaisi.

Niinkuin jo ensi kerralla kauan aikaa sitten täällä käydessäni olin huomannut, löytyi tässä huoneessa rautainen raha-arkku. Avain oli suulla. Äkillinen epäilys näytti syntyvän Uriah'ssa. Mr. Micawber'iin katsahtaen meni hän sen luo ja kimmahutti auki ovet. Se oli tyhjä.

"Missä kirjat ovat?" huusi hän kauhistuneilla kasvoilla. "Varas on vienyt kirjat!"

Mr. Micawber taputti itseänsä linjaalilla. "_Minä_ ne vein, kun sain avaimen teiltä, niinkuin tavallisesti -- mutta hiukan varemmin -- ja avasin sen tänä aamuna".

"Älkäät olko levoton", lausui Traddles. "Ne ovat joutuneet minun haltuuni. Minä pidän huolta niistä sen oikeuden nojassa, jota olen maininnut".

"Te talletatte siis varkaankalua, vai kuinka?" huusi Uriah.

"Talletan tämmöisessä tilassa", vastasi Traddles.

Kuinka suuresti kummastuin, kun näin tätini, joka oli tyvenesti kuunnellut, syöksähtävän Uriah Heep'iä vastaan ja molemmin käsin tarttuvan hänen kaulukseensa!

"Tiedättekö, mitä _minä_ tahdon?" sanoi tätini.

"Pakkotröijyä", vastasi hän.

"Ei. Omaisuuttani!" vastasi tätini. "Agnes, rakas lapseni, niin kauan kuin luulin, että isänne todella oli hukannut sen, en tahtonut sanoa sanaakaan -- niinkuin en sanonutkaan, ei edes Trot'ille, sen hän tietää -- siitä, että se oli jätetty tänne talletettavaksi. Mutta nyt tiedän, että tämän toverin tulee vastata siitä, ja tahdon sitä! Trot, tule ottamaan pois se häneltä!"

Luuliko tätini sinä hetkenä, että Uriah Heep piti hänen omaisuuttansa kaulahuivissaan, sitä en suinkaan tiedä; mutta varma on, että hän rytki siitä, niinkuin hänellä todella olisi ollut semmoinen luulo. Minä kiirehdin asettumaan heidän väliinsä ja vakuuttamaan tädilleni, että yhdessä pitäisimme huolta, että Uriah toimittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli vääryydellä ottanut. Tämä ja muutamien minutien mietintö rauhoitti tätiäni; mutta hän ei ollut ollenkaan hämmennyksissä siitä, mitä hän oli tehnyt (jota minun ei sentään sovi sanoa hänen hatustaan), vaan kävi levollisesti istumaan entiselle paikallensa.

Viimeisinä parina minutina oli Mrs. Heep lakkaamatta kehoittanut poikaansa olemaan "nöyränä", ja oli langennut polvillensa meidän jokaisen eteen järjestänsä, tehden mitä hurjimpia lupauksia. Poika asetti hänet nyt tuolille, seisoi äreänä hänen vieressään ja piti kiinni hänen käsivarrestaan, vaikk'ei raa'asti, sanoen minulle julmalla katseella:

"Mitä vaaditte minut tekemään?"

"Minä sanon teille, mikä on tehtävä", lausui Traddles.

"Eikö tuolla Copperfield'illa ole mitään kieltä?" mutisi Uriah. "Minä tekisin teille sangen paljon, jos valehtelematta saattaisitte kertoa minulle, että joku on leikannut sen hänen suustaan".

"Uriah'ni aikoo olla nöyrä!" huusi hänen äitinsä. "Älkäät huoliko siitä, mitä hän sanoo, hyvät gentlemanit!"

"Tämä se on tehtävä", arveli Traddles. "Ensiksi on se luopumuskirja, josta olemme kuulleet, jätettävä minulle tuossa paikkaa".

"Otaksutaan, etten ole saanut sitä", keskeytti Uriah.

"Mutta te olette saaneet sen", lausui Traddles; "sentähden emme otaksu sitä". Enkä minä voi olla tunnustamatta, että tämä oli ensimäinen tilaisuus, jolloin todella itsekseni myönsin, että vanhalla koulukumppanillani oli selvä pää ja hyvä, tasainen, käytöllinen järki. "Sitten", sanoi Traddles, "täytyy teidän olla valmiina tuomaan esiin kaikki, mitä saaliinhimonne on anastanut, ja antaa se takaisin viimeiseen äyriin asti. Kaikki firman paperit ja kirjat jäävät meidän haltuumme, kaikki omat kirjanne ja paperinne, kaikki tilin-laskut ja takuut kumpaakin laatua. Lyhyeltä, kaikki, mitä täällä on".

"Täytyy? Sitä en juuri tiedä", lausui Uriah. "Minun täytyy saada aikaa ajatella sitä".

"Kyllä", vastasi Traddles; "mutta sillä välin ja siksi kuin kaikki on tehty meidän mieltämme myöden, pidämme nämät kaikki hallussamme; ja pyydämme teitä -- lyhyeltä, pakoitamme teidät -- pysymään omassa huoneessanne eikä rupeamaan yhteyteen kenenkään muun kanssa".

"Sitä en tee!" sanoi Uriah, kiroten.

"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka", huomautti Traddles; "ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä ehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei ole mitään epäilystä, että se rankaisee _teitä_. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari polisia?"

Tässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään heidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että kaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän tekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta lemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se kysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus. Hän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja äreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa elämässään.

"Odottakaat!" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa kädellään. "Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin. Menkäät noutamaan sitä!"

"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick", lausui Traddles.

Ylpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick häntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei tuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut dokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta löysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka jälestäpäin olivat meille hyödyksi.

"Hyvä!" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. "Nyt saatte, Mr. Heep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos suvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille, että on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen maininnut; ja että se on viipymättä tehtävä".

Silmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi kuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:

"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet onnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua".

"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen", lausuin minä, "olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa vastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei koskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka ei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin kuolema".

"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa koulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello yhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen, että se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia", sanoi hän ivallisesti. "Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he. Eikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut peijata tuota gentlemani-kumppaniani. -- Micawber, te vanha lörppö, minä aion maksaa _teille_!"

Mr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua sormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli luikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle iloa "todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja Mrs. Micawber'in kesken". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan saapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.

"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on nyt vedetty pois", lausui Mr. Micawber, "ja lapseni ja heidän olemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla".

Koska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä niin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan sanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista, että Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin heikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles jäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä jonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä menimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä kalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja ajattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu -- vaikka hän olikin tehnyt järkevän päätöksen -- tunsin itseni sydämestäni kiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut tuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.

Mr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli suoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään syöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen: "Emma, kulta-henkeni!" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin. Mrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka hoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut viimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras hypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän sopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka mieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka katsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan ja itki.

"Emma!" lausui Mr. Micawber. "Pilvi on poistunut sielustani. Keskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme, on nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt köyhyys!" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. "Terve tultua kurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt, raju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka tukeva!"

Näillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille ja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko joukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan eivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä lähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei mitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.

Mutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt pyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä täydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber toimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi minut jälleen.

"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield", lausui tämä lady raukka, ojentaen minulle kättänsä, "mutta minulla ei ole suurin voimia, ja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen koski minuun liian paljon".

"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?" kysyi tätini.

"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän", vastasi Mrs. Micawber.

"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am", lausui tätini. "Minä tarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?"

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se lasku pitää paikkansa".

"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa", arveli tätini miettiväisesti. "Miksi häntä on kasvatettu?"

"Minun oli toivo, kun tulin tänne", lausui Mr. Micawber, "saada Wilkins kirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos sanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa siinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella syyllä on mainio, vaan hän on -- lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan ravintoloissa pyhien rakennusten sijasta".

"Mutta hänellä on hyvät aikomukset", väitti Mrs Micawber hellästi.

"Minä uskallan sanoa, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "että hänellä on erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että hän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla".

Master Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi jonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt kirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan? Saattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin? Saattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä lakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin menestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu mitään?

Tätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:

"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa pois maasta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän ikäni petollinen pyrintö".

Ohi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän kertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.

"Oliko?" sanoi tätini, katsellen minua. "No, mikä hyvä asia se olisi teille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt muuttaisitte maasta".

"Pää-omaa, Madam, paä-omaa", arveli Mr. Micawber synkästi.

"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield", myönsi hänen vaimonsa.

"Pää-omako?" huudahti tätini. "Mutta olettehan meille suuren hyvän työn tekemällänne -- olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun sanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi -- ja mitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin tuon pää-oman hankkiminen?"

"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi", lausui Mr. Micawber innokkaasti, "mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa lainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja personallista sitoumustani vastaan -- se on reverssejä vastaan, joita asetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta kuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi" --.

"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän omilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te molemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät Australiaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla laivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs. Micawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin".

"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä", sanoi Mrs. Micawber. "Ilman-ala on, luulen minä, hyvä".

"Mitä paras mailmassa!" lausui tätini.

"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. _Ovatko_ sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä kehkeytyä -- siinä olisi kyllin -- ja päästä täyteen voimaan?"

"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".

"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs. Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"

"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu. Matka sinne ei ole juuri mitään -- verrannollisesti puhuen; ja vaikka tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".

Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs. Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla, huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Vielä yksi takaisinkatsaus.